Onko maltillinen oikeisto pettänyt omat arvonsa – ja samalla eurooppalaisen demokratian?

Muslimiveljeskunta, sharia-tuomioistuimet, klaaniäänestäminen ja Euroopan muuttuva väestörakenne

Euroopassa on käynnissä muutos, jota ei voi selittää pelkästään maahanmuutolla, uskonnolla tai puoluepolitiikalla. Kyse on myös siitä, miten länsimaiset demokratiat suhtautuvat yhteiskuntiensa sisälle muodostuviin uskonnollisiin ja poliittisiin valtarakenteisiin.

Erityisen kiinnostava kysymys koskee maltillista oikeistoa. Miten puolueet, jotka ovat perinteisesti puolustaneet oikeusvaltiota, yksilönvapautta, sukupuolten tasa-arvoa ja yhteistä lainsäädäntöä, suhtautuvat uskonnollisiin järjestelmiin, joiden arvopohja voi olla näiden periaatteiden kanssa ristiriidassa?

Ja miksi osa oikeistopoliitikoista näyttää suhtautuvan poliittisen islamin vaikutusvaltaan aivan eri tavalla kuin heidän puolueidensa perinteinen arvopohja antaisi odottaa?

Muslimiveljeskunta ja oikeiston arvopohjan ristiriita

Muslimiveljeskuntaan kytkeytyvien verkostojen rahoituksen salliminen tai tukeminen EU-tasolla herättää perustavanlaatuisen kysymyksen eurooppalaisen oikeiston johdonmukaisuudesta.

Perinteinen konservatiivinen ja liberaalikonservatiivinen ajattelu rakentuu oikeusvaltion, yksilönvapauden, sukupuolten tasa-arvon ja kansallisen itsemääräämisoikeuden varaan.

Jos poliittis-uskonnollinen verkosto pyrkii vahvistamaan yhteiskunnassa näiden periaatteiden kanssa ristiriitaisia valtarakenteita, sen toiminnan tukeminen olisi vaikeasti sovitettavissa tähän arvopohjaan.

Euroopan parlamentissa käsiteltiin 8. lokakuuta 2026 islamististen verkostojen ja Muslimiveljeskuntaan liittyvän vaikuttamisen torjuntaa.

Aiemmin esillä olleen äänestystiedon mukaan päätöslauselmaa kannatti 381 europarlamentaarikkoa, vastusti 167 ja 15 pidättyi. Suomen ja Espanjan europarlamentaarikkojen enemmistöt olivat ainoat kansalliset enemmistöt, jotka äänestivät vastaan.

Miksi juuri Suomen ja Espanjan edustajien enemmistöt olisivat suhtautuneet kielteisesti päätöslauselmaan, jonka tarkoituksena oli puuttua islamististen verkostojen vaikutusvaltaan? Espanja on selkeä. Espanjaa johtaa vasemmistolainen pääministeri Pedro Sánchez ja hänen vasemmistohallituksensa, mutta entä Suomi?

Erityisesti kokoomuksen europarlamentaarikon Sirpa Pietikäisen kanta kiinnostaa, koska juuri hänen äänensä muutti Suomen Euroopan kartalla punaiseksi.

Pietikäinen edustaa kokoomuksen liberaalia siipeä. Hänen poliittisia näkemyksiään voidaan monessa kysymyksessä pitää läheisempinä vasemmistoliberalismille kuin perinteiselle konservatiivisuudelle.

Mutta missä kulkee liberaaliuden raja? Uskonnonvapaus on länsimaisen demokratian perusoikeus. Se ei kuitenkaan tarkoita, että uskonnollisille tai poliittis-uskonnollisille järjestöille pitäisi antaa mahdollisuus rakentaa yhteiskunnan sisälle omia, yksilönvapautta rajoittavia valtarakenteitaan.

Jos oikeisto ei enää tunnista eroa uskonnonvapauden ja uskonnollisen vallankäytön välillä, se joutuu väistämättä ristiriitaan omien periaatteidensa kanssa.

Suomalaisten europarlamentaarikkojen enemmistö ei kannattanut Muslimiveljeskunnan rahoittamisen kieltämistä. Päätöslauselman vastustaminen osoittaa tällaista kantaa, mutta nyt yksi oikeistopetturi sai aikaan sen, että oikeistovetoinen Suomi rinnastuu umpivasemmistolaiseen Espanjaan.

Kuka rahoittaa Euroopan islamilaisia järjestöjä?

Kysymys ei ole pelkästään eurooppalaisten valtioiden myöntämistä avustuksista.

Euroopan islamilaista järjestökenttää ovat rahoittaneet myös ulkomaiset valtiot ja niihin kytkeytyvät organisaatiot. Ranskalaistoimittajien Qatar Papers -tutkimuksessa käsiteltiin Qatar Charityn rahoitusta eurooppalaisille moskeija-, koulu- ja kulttuurikeskushankkeille. Tutkimuksessa esitettiin tietoja yli sadasta hankkeesta ja kymmenien miljoonien eurojen rahoituksesta.

Toinen merkittävä uskonnollisen toiminnan rahoituskanava Euroopassa on Diyanet-verkosto. Saksassa DITIB-järjestön yhteydet ovat olleet pitkään julkisen keskustelun kohteena. Järjestö osallistuu mm. ulkomailla toimivien imaamien koulutukseen, lähettämiseen ja palkkaukseen. Myös Suomessa toimii Suomen Islamilainen Diyanet Yhdyskunta,

Ulkomainen uskonnollinen rahoitus ei itsessään ole laitonta eikä osoita ääriajattelua. Olennaista on, kuka rahoittaa, millä ehdoilla ja kuinka avoimesti.

Voiko eurooppalainen valtio puolustaa omaa demokraattista järjestelmäänsä uskottavasti, jos se ei edes tiedä, kuinka paljon ulkomaiset valtiot käyttävät rahaa sen alueella toimivien uskonnollisten yhteisöjen ohjaamiseen?

Ruotsissa on noussut esiin useita tapauksia, joissa perinteiset puolueet – erityisesti vasemmisto – ovat nostaneet listoilleen klaanien tai uskonnollisten järjestöjen (kuten Millî Görüş tai Muslimiveljeskuntaan kytkeytyvät tahot) suosittelemia ehdokkaita. Vastineeksi ehdokkaan verkostot ovat taanneet puolueelle tuhansia ”varmoja” ääniä maahanmuuttajavaltaisilta alueilta.

Ruotsi – vaalivilppiepäilyt ja rinnakkaisoikeus

Ruotsia on pitkään pidetty yhtenä maailman vakaimmista demokratioista.

Samalla maassa on käyty yhä vakavampaa keskustelua rinnakkaisyhteiskunnista, rikollisverkostojen vaikutusvallasta, kunniakulttuurista ja epävirallisista oikeudellisista järjestelmistä. Ruotsin poliisi on tunnistanut alueita, joilla rikollisverkostot ja viranomaisiin kohdistuva painostus vaikeuttavat yhteiskunnan toimintaa.

Tämä ei tarkoita, että kaikki maahanmuuttajavaltaiset alueet olisivat rikollisuuden hallitsemia tai että islamilaiset yhteisöt muodostaisivat automaattisesti rinnakkaisyhteiskuntia.

Mutta ongelmia ei myöskään ratkaista sillä, että niiden olemassaolosta vaietaan.

Ruotsiin perustettiin yksityinen sharia-tuomioistuimeksi itseään kutsuva toimija

Lokakuussa 2025 Tukholmassa toimiva Walving-Lundberg Business Court ilmoitti perustaneensa yksityisen shariaan perustuvan välimiesmenettelyn. Yritys kutsuu palveluaan Ruotsin ensimmäiseksi sharia-tuomioistuimeksi.

Kyseessä ei ole Ruotsin valtion tunnustama tuomioistuin, vaan yksityinen riidanratkaisupalvelu, jonka ilmoituksen mukaan osa menettelyistä perustuu islamilaiseen oikeuteen. Silti kysymys on merkittävä. Miten voidaan varmistaa, että uskonnolliseen oikeuteen perustuvassa sovittelussa toteutuvat naisten oikeudet, sukupuolten tasa-arvo ja yksilön todellinen valinnanvapaus?

Vapaaehtoinen sovittelu on eri asia kuin yhteisön sisäinen painostus. Juuri näiden välisen rajan valvominen on oikeusvaltion tehtävä.

Ruotsin maltillinen kokoomus havahtui ongelmaan

Ruotsin maltillisen kokoomuksen, Moderaternan, kansanedustaja Ann-Sofie Alm jätti valtiopäiväkaudella 2025–2026 aloitteen rinnakkaisten oikeusjärjestelmien torjumiseksi. Aloite nosti esiin tarpeen vahvistaa valvontaa tilanteissa, joissa epäviralliset oikeudelliset järjestelmät voivat vaarantaa yksilön oikeusturvan.

Aloite on kiinnostava myös Suomen näkökulmasta. Ruotsissa maltillinen oikeisto pyrkii nyt puuttumaan rinnakkaisiin oikeudellisiin rakenteisiin. Suomessa taas maltillisen oikeiston edustaja pohti jo vuosia aikaisemmin shariaan perustuvan sovittelun mahdollisuuksia ja mahdollistamista Suomessa.

Miten samaan poliittiseen puolueperheeseen kuuluvien edustajien suhtautuminen uskonnollisiin oikeusjärjestelmiin voi olla näin erilaista?

Entä Ruotsin vaalivilppiepäilyt?

Ruotsista on levinnyt tietoja Borlängessä tutkituista vaalivilppiepäilyistä, jotka koskevat väitetysti valmiiksi merkittyjä äänestyslippuja. Jos tällainen toiminta vahvistetaan, kyse on vakavasta vaalijärjestelmän luotettavuuteen liittyvästä ongelmasta.

Epäily ei ole todettu vaalivilppi. Eikä epäily osoita, että vaalivilppi liittyisi maahanmuuttajiin, muslimeihin tai klaaniverkostoihin.

Ruotsissa käytävä keskustelu niin sanotusta klanröstning-ilmiöstä ansaitsee kuitenkin oman tarkastelunsa. Klaaniäänestämisellä tarkoitetaan keskustelussa tilanteita, joissa sukujen, yhteisöjen tai muiden vaikutusvaltaisten verkostojen johtajien väitetään ohjaavan jäsentensä äänestyskäyttäytymistä.

Jos äänestäjää painostetaan tukemaan tiettyä ehdokasta, kyse ei enää ole vapaasta poliittisesta valinnasta.

Demokratian kannalta ratkaisevaa ei ole äänestäjän uskonto tai alkuperä, vaan se, saako hän todella päättää itse ketä äänestää.

Kirkottomien määrän kasvu ja islamin järjestäytyminen

Suomi ja Ruotsi ovat muuttuneet neljässä vuosikymmenessä voimakkaasti. Vuonna 1985 Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului noin 89–90 prosenttia väestöstä. Vuonna 2025 osuus oli noin 61 prosenttia. Ruotsissa kirkkoon kuului 1980-luvun puolivälissä yli 90 prosenttia väestöstä. Vuonna 2025 Ruotsin kirkon jäsenosuus oli noin puolet väestöstä.

Kirkkoon kuulumattomien osuus on siis kasvanut Suomessa noin kymmenestä prosentista lähes 40 prosenttiin ja Ruotsissa alle kymmenestä prosentista lähes puoleen väestöstä.

Nämä luvut eivät suoraan kerro uskonnottomien määrää. Kansankirkkoon kuulumaton voi kuulua toiseen kristilliseen kirkkoon, islamilaiseen yhdyskuntaan tai johonkin muuhun uskonnolliseen yhteisöön.

Silti muutos on historiallisesti huomattava. Pohjoismaisten yhteiskuntien suhde kristillisiin instituutioihin on heikentynyt samalla, kun väestö on muuttunut uskonnollisesti monimuotoisemmaksi.

Islamilaisten yhteisöjen määrä, toiminta ja näkyvyys ovat lisääntyneet osassa Eurooppaa. Samalla ulkomaiset valtiot ovat osallistuneet tiettyjen yhteisöjen rahoittamiseen ja uskonnolliseen ohjaukseen. Tästä syntyy ristiriita.

Kantaväestön suhde perinteisiin kristillisiin instituutioihin heikkenee, mutta osa uusista uskonnollisista yhteisöistä pyrkii säilyttämään vahvan sisäisen normijärjestelmänsä.

Mitä tapahtuu yhteiskunnalle, jossa enemmistö maallistuu mutta osa uskonnollisista yhteisöistä haluaa uskonnon ohjaavan myös perhe-elämää, avioliittoja, taloudellisia suhteita ja yhteiskunnallista toimintaa?

Kysymys ei ole siitä, pitäisikö ihmisten luopua uskonnostaan. Kysymys on siitä, voiko uskonnollinen yhteisö vaatia jäseniltään sellaista kuuliaisuutta, joka kaventaa heidän oikeuksiaan yhteiskunnan täysivaltaisina kansalaisina.

Entä vasemmiston kannatus?

Maallistuminen ei ole automaattisesti merkinnyt vasemmiston vahvistumista. Viittaan väitteeseen siitä, että ateistit ja uskonnottomat äänestävät vasemmistoa. Ilmiötä kutsutaan ”uskonnolliseksi kuiluksi” (religion gap). Se tarkoittaa, että uskonnollinen aktiivisuus (kuten kirkossa käyminen) korreloi vahvasti oikeisto-konservatiivisen äänestämisen kanssa, kun taas uskonnottomuus siirtää äänestäjiä usein vasemmiston ja liberaalien puolueiden suuntaan.

Suomessa SDP:n ja SKDL:n yhteenlaskettu kannatus vuoden 1983 eduskuntavaaleissa oli noin 40 prosenttia. Vuoden 2023 vaaleissa SDP:n, vasemmistoliiton ja vihreiden yhteenlaskettu kannatus oli noin 34 prosenttia.

Ruotsissa sosiaalidemokraattien, vasemmistopuolueen ja vihreiden yhteenlaskettu kannatus oli vuoden 1985 valtiopäivävaaleissa noin 52 prosenttia. Syyskuun 2026 vaaleissa vastaavien puolueiden yhteenlaskettu kannatus oli 42,54 prosenttia.

Näin tarkasteltuna punavihreän puoluekentän kannatus on laskenut sekä Suomessa että Ruotsissa  Perinteinen vasemmisto on siis menettänyt kannatustaan molemmissa maissa. Siksi ei voida väittää, että kirkosta eroaminen itsessään johtaisi vasemmiston vaalivoittoihin.

Sen sijaan uskonnollinen ja etninen monimuotoistuminen voi muuttaa puolueiden kannattajarakennetta.

Tästä päästään kysymykseen, joka koskee suoraan demokratian tulevaisuutta.

Demokratian peruspilari alkaa murentua sillä hetkellä, kun yksilön vapaa äänioikeus alistetaan suvun, klaanin tai uskonnollisen yhteisön määräysvallalle. Jos perheenpää tai suvun vanhin voi seurata äänestämistä, ohjata äänestyspäätöstä tai painostaa perheenjäseniä äänestämään tietyllä tavalla, vaalisalaisuuden ja vapaan tahdon periaatteet vaarantuvat. Kyse ei ole enää vain yksittäisestä vaalivilppiepäilystä, vaan koko demokraattisen järjestelmän uskottavuudesta.

Pohjoismainen yhteiskuntamalli perustuu yksilönvapauteen, tasa-arvoon ja kansalaisten korkeaan luottamukseen yhteiskunnan instituutioita kohtaan. Kun luottamus vaalien vapauteen ja rehellisyyteen horjuu, horjuu samalla koko järjestelmän tärkein perusta. Demokratiassa ääni kuuluu yksilölle – ei perheenpäälle, klaanille eikä uskonnolliselle johtajalle.

Onko Suomen maltillinen oikeisto pettänyt suomalaiset?

Marraskuussa 2010 kokoomuksen Kimmo Sasi pohti shariaan perustuvan sovittelun mahdollisuuksia Suomessa. Sasi toimi tuolloin eduskunnan perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana ja on koulutukseltaan juristi. Ja hän tarkastelee mahdollisuutta soveltaa islamilaista oikeutta muslimien välisten siviiliriitojen vapaaehtoisessa sovittelussa.

Ajatus ei sellaisenaan tarkoittanut virallisen sharia-tuomioistuinjärjestelmän perustamista Suomeen, mutta se herättää edelleen olennaisen periaatteellisen kysymyksen.

Miksi oikeistopoliitikko ylipäätään haluaa tarkastella uskonnollisen oikeusjärjestelmän soveltamista yhteiskunnassa, jonka perustana on yksi yhteinen laki?

Liberaali voi vedota sopimusvapauteen ja uskonnonvapauteen. Konservatiivi voi puolestaan korostaa yhteiskunnan historiallista oikeusjärjestystä ja sen jatkuvuutta.

Mutta kummankaan näkökulmasta ei pitäisi olla hyväksyttävää, että uskonnollisen yhteisön sisäinen painostus kaventaa yksilön oikeuksia. Erityisen tärkeä kysymys koskee naisia. Jos yhteisön sisällä sovelletaan avioliittoon, avioeroon tai perintöön liittyviä uskonnollisia normeja, jotka asettavat miehet ja naiset erilaiseen asemaan, kuinka vapaaehtoisesta menettelystä voidaan käytännössä varmistua?

Suomessa jokaisen ihmisen oikeuksien on oltava samat riippumatta siitä, mihin uskonnolliseen yhteisöön hän kuuluu.

Sirpa Pietikäinen ja kokoomuksen liberaali siipi

Sirpa Pietikäinen on toinen kiinnostava esimerkki kokoomuksen sisäisestä aatteellisesta kirjosta. Pietikäinen edustaa liberaalia poliittista ajattelua, jota voidaan arvostella perinteisen konservatiivisen oikeiston näkökulmasta. Hänen toimintansa Euroopan parlamentissa tarjoaa mahdollisuuden tarkastella sitä, miten kokoomuksen eurooppalainen linja suhtautuu uskonnonvapauteen, monikulttuurisuuteen ja poliittisen islamin vaikutusvallan torjumiseen.

Minusta tässä on oikeistolaisuuden kannalta perustavanlaatuinen kysymys.

Jos liberaalius tarkoittaa käytännössä sitä, ettei uskonnollisten yhteisöjen sisäiseen vallankäyttöön uskalleta puuttua, kenen vapautta silloin puolustetaan?

Yksilön vai yhteisön johtajan? Perinteinen oikeistolainen ajattelu ei ole vain talouspolitiikkaa. Se on myös käsitys oikeusvaltiosta, vastuusta ja yksilön asemasta yhteiskunnassa. Jos nämä periaatteet jäävät puoluepoliittisten kompromissien varjoon, äänestäjillä on oikeus kysyä, mitä puolueen aatteellisesta perustasta on jäljellä.

On suorastaan käsittämätöntä, että oikeistohallituksen johtama Suomi ja vasemmistohallituksen johtama Espanja erottuvat Euroopan parlamentin äänestyksessä ainoina maina, joiden meppien enemmistö vastusti Muslimiveljeskuntaan kytkeytyvien verkostojen vaikutusvallan torjumista koskevaa päätöslauselmaa. Sirpa Pietikäisen äänestyskäyttäytyminen ei voi kuin herättää ihmetystä.

Ammattipoliitikot ja puolueiden kadonnut identiteetti

Kun politiikasta tulee vuosikymmeniä kestävä ammatti, poliitikon toimintaa alkavat väistämättä ohjata myös parlamentaariset kompromissit, puolueen sisäiset valtasuhteet ja kannatuksen säilyttäminen.

Kompromissit kuuluvat demokratiaan. Mutta missä vaiheessa kompromissista tulee omien periaatteiden hylkäämistä?

Tämä kysymys koskee niin oikeistoa kuin vasemmistoakin. Euroopassa on nähty, miten vakiintuneiden puolueiden haastajiksi on noussut uusia poliittisia liikkeitä. Ruotsidemokraatit ja Suomen perussuomalaiset ovat rakentaneet poliittista profiiliaan muun muassa maahanmuuton, kansallisen identiteetin ja vakiintuneiden puolueiden arvostelun ympärille.

Niiden nousua ei voi selittää yhdellä tekijällä, mutta tyytymättömyys perinteisiin puolueisiin on ollut osa laajempaa eurooppalaista poliittista muutosta.

Samaan keskusteluun liittyvät myös Make Europe Great Again ja Make Finland Great Again -iskulauseet. Suomalainen Politiikkakauppa myy Make Finland Great Again -tuotteita, kuten lippalakkeja. Iskulauseiden kaupallinen näkyvyys ei tietenkään tarkoita, että kaikki niitä käyttävät kuuluisivat samaan poliittiseen organisaatioon.

Koko Save Europe Act -kampanja on nostanut esiin kysymyksiä maahanmuutosta, eurooppalaisesta identiteetistä ja EU:n toimivallasta. Save Europe Act -kansalaisaloite hylättiin 22. heinäkuuta 2026. Päätös julkaistiin EU:n virallisessa lehdessä 5. elokuuta 2026. Euroopan Komissio kieltäytyi rekisteröimästä aloitetta, koska se katsoi sen olevan ilmeisessä ristiriidassa EU:n perustavanlaatuisten arvojen ja perusoikeuskirjan kanssa. Euroopan tunnetuimpien ja näkyvimpien äärioikeistolaisten ja maahanmuuttovastaisten aktivistien remigraatio-kampanjointi näyttää kuitenkin elävän vahvasti somessa ja on näköjään löytänyt tiensä myös suomalaiseen nettikauppaan.

Kampanjan yhteydet identitaariseen liikkeeseen ovat kuitenkin erillinen kysymys, eikä sitä pidä sekoittaa kaikkiin maahanmuuttopolitiikan kiristämistä kannattaviin liikkeisiin. Perustelua on kuitenkin kysyä, missä määrin identitaarisen äärioikeiston käsitteet, tavoitteet ja metapoliittiset vaikutuskeinot ovat jo siirtyneet suomalaiseen puoluepolitiikkaan – erityisesti perussuomalaisten retoriikkaan?

Belgia – Team Fouad Ahidar ja uskonnollinen ryhmäpolitiikka

Belgiassa Team Fouad Ahidar on noussut poliittiseen keskusteluun puolueena, jonka kannatukseen liittyy myös maahanmuuttajataustaisten ja muslimiäänestäjien poliittinen mobilisoituminen. Puolueen toiminta nostaa esiin kysymyksen identiteettipolitiikasta.

Milloin yhteisen taustan ympärille rakentuva poliittinen osallistuminen vahvistaa demokratiaa, ja milloin se alkaa jakaa yhteiskuntaa toisistaan erillisiin poliittisiin ryhmiin? Pelkkä uskonnolliseen tai etniseen taustaan liittyvä äänestäminen ei ole demokratian vastaista. Myös kristilliset puolueet, työväenliike ja monet muut poliittiset liikkeet ovat historiallisesti rakentuneet yhteisten arvojen ja ryhmäidentiteettien ympärille.

Ongelma syntyy silloin, jos ryhmäidentiteetti muuttuu yksilön valinnanvapautta rajoittavaksi velvoitteeksi.

Entä Belgian vaalien jälkeiset mellakat? Belgiassa raportoidut levottomuudet herättävät kysymyksen niiden ajallisesta suhteesta vaaleihin ja poliittiseen mobilisoitumiseen. Jos ja kun mellakat ovat alkaneet pian vaalien tai merkittävän poliittisen äänestyksen jälkeen, tapahtumien välinen mahdollinen yhteys on tutkimisen arvoinen.

Onko levottomuuksilla ollut yhteyttä Team Fouad Ahidarin toimintaan, sen kannattajiin tai laajempiin yhteisöllisiin verkostoihin?

Tämä on kysymys, johon tarvitaan vastaus. Tällä hetkellä käytettävissä olevat tiedot eivät kuitenkaan osoita, että Team Fouad Ahidar olisi järjestänyt mellakoita tai että niiden taustalla olisi ollut klaaniäänestäminen. Myöskään tapahtumien tarkkaa ajallista yhteyttä ei ole vahvistettu.

Kuitenkin Belgiassa Team Fouad Ahidar vastustaa jyrkästi Bart De Weverin hallituksen säästökuuria. Mellakoiden ajoitus oli suora reaktio De Weverin hallituksen samalla viikolla huipentuneisiin budjettileikkausneuvotteluihin. Kyseessä oli puhtaan sosioekonominen ja sisäpoliittinen räjähdys leikkauspolitiikkaa vastaan.

Poliittisessa keskustelussa on voitava esittää vaikeitakin kysymyksiä. Samalla on erotettava epäilyt todetuista yhteyksistä. Ehkä näen yhteyksiä siellä missä niitä ei ole.

Demokratia kuolee, jos yksilön ääni ei ole enää vapaa

Demokratia ei ole pelkkä vaalipäivä. Se ei ole vain äänestysprosentti, puolueiden kannatusluvut tai parlamenttipaikkojen jakautuminen. Demokratia perustuu siihen, että jokainen ihminen saa muodostaa mielipiteensä ja tehdä poliittiset valintansa ilman pakottamista.

Jos yhteiskunnan sisälle muodostuu valtarakenteita, joissa suvun, uskonnollisen yhteisön tai muun verkoston johtaja määrää yksilön poliittisista valinnoista, demokratian keskeinen periaate vaarantuu. Silloin ongelma ei ole se, että ihmiset kuuluvat eri uskontoihin tai äänestävät eri puolueita. Ongelma on se, ettei yksilö enää välttämättä saa päättää itse.

Samaan aikaan eurooppalaiset yhteiskunnat joutuvat ratkaisemaan, kuinka ne suhtautuvat ulkomailta rahoitettuihin uskonnollisiin järjestöihin, epävirallisiin oikeudellisiin menettelyihin ja yhteisöjen sisäiseen painostukseen.

Näiden kysymysten ratkaiseminen edellyttää oikeusvaltion periaatteiden johdonmukaista soveltamista. Myös maltilliselta oikeistolta.

Oikeusvaltio ei voi olla oikeusvaltio vain silloin, kun sen periaatteiden puolustaminen on poliittisesti helppoa.

Eikä yksilönvapaus voi tarkoittaa vapautta vain niille, jotka eivät joudu oman yhteisönsä painostamiksi. Jos Euroopan oikeistopuolueet sanovat puolustavansa yksilönvapautta, yhdenvertaisuutta ja yhteistä lainsäädäntöä, niiden on kyettävä selittämään, miten nämä periaatteet toteutuvat myös uskonnollisten yhteisöjen sisällä.

Ja jos ne eivät kykene siihen, äänestäjillä on oikeus kyseenalaistaa niiden aatteellinen johdonmukaisuus.

Demokratia ei kuole siihen, että ihmiset ovat eri mieltä.

Demokratia alkaa kuolla silloin, kun yksilö ei enää uskalla olla eri mieltä oman yhteisönsä kanssa.