Suomalainen koulu maahanmuuton ehdoilla – miksi enemmistön oikeuksia kavennetaan vähemmistön ongelmien vuoksi?

Vanhemmat harjoittavat koulushoppailua, hakevat lapsiaan painotettuun opetukseen ja muuttavat jopa pois asuinalueilta välttääkseen maahanmuuttajavaltaisia kouluja. Erityisesti pääkaupunkiseudulla lapsiperheiden muuttoliike vahvistaa koulujen oppilaspohjan eriytymistä. Nyt vanhemmilta halutaan viedä myös mahdollisuus kotiopetukseen. Miksi?

Kotiopetuksen rajoittaminen ei pelasta suomalaista peruskoulua. Se vie vanhemmilta viimeisen mahdollisuuden vaikuttaa lastensa koulutukseen samalla, kun suomalaisen koulutusjärjestelmän taso jatkaa laskuaan. Kotiopetus on Suomessa kasvanut marginaali-ilmiöstä yhä useamman perheen valinnaksi ja sen suosio on kasvanut viime vuosina.

Suomessa käytetään huomattavia julkisia varoja maahanmuuttajataustaisten oppilaiden kielitaidon tukemiseen ja erillisten katsomusopetusryhmien järjestämiseen. Samalla keskustellaan kaikkien perheiden kotiopetusoikeuden kaventamisesta maahanmuuttajien kotoutumisen perusteella.

Koulutuksen laatua ei palauteta kieltämällä vaihtoehtoja. Se palautetaan kehittämällä opetusta ja kohdentamalla resurssit sinne, missä niillä saavutetaan parhaat tulokset.

Suomalainen koulutusjärjestelmä oli vuosikymmeniä kansallinen ylpeydenaihe. Pieni pohjoinen maa onnistui rakentamaan järjestelmän, jossa lapsen vanhempien varallisuus tai yhteiskunnallinen asema ei ratkaissut hänen mahdollisuuksiaan saada korkeatasoista opetusta. Koulutuksellinen tasa-arvo oli suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tärkeimpiä saavutuksia. Sen tarkoituksena oli antaa jokaiselle lapselle mahdollisuus kehittää osaamistaan ja edetä elämässä omien kykyjensä ja ahkeruutensa perusteella.

Nyt olemme tilanteessa, jossa suomalaisen koulutuksen taso on laskenut jo vuosia. Kansainväliset PISA-tutkimukset osoittavat oppimistulosten heikentyneen, koulujen väliset erot ovat kasvaneet ja yhä useampi oppilas jää ilman riittäviä perustaitoja.

Mitä poliittiset päättäjämme ehdottavat ratkaisuksi? Kotiopetuksen rajoittamista ja koulupakon käyttöönottoa.

Maahanmuuttajien kotoutumisongelmasta koko väestön koulupakko?

Lokakuussa 2026 Suomen kuusi suurinta kaupunkia on esittänyt kotiopetusoikeuden merkittävää rajoittamista. Helsingin kokoomuslainen pormestari Daniel Sazonov on esittänyt, että kotiopetus sallittaisiin jatkossa vain poikkeustapauksissa, esimerkiksi terveydellisistä syistä.

Vasemmisto on valmis lakkauttamaan kotiopetuksen kokonaan. SDP on vaatinut kotiopetuksen rajaamista painaviin syihin. Vasemmistoliitto puolestaan esitti jo helmikuussa kotiopetuksen rajoittamisen ja kieltämisen selvittämistä. Perusteluna on esitetty maahanmuuttajalasten kotoutumisen turvaaminen.

Tässä piilee koko esityksen perustavanlaatuinen ristiriita.

Jos ongelmana on se, etteivät jotkut maahanmuuttajaperheet halua lähettää lapsiaan suomalaiseen kouluun ja lasten kotoutuminen yhteiskuntaan vaarantuu, miksi ratkaisuksi esitetään kaikkien suomalaisten perheiden oikeuksien kaventamista?

Miksi perheeltä, joka huolehtii lapsensa koulutuksesta asianmukaisesti ja jonka lapsi saavuttaa opetussuunnitelman tavoitteet, pitäisi viedä oikeus kotiopetukseen?

Miksi vähemmistön kotoutumisongelma ratkaistaan rajoittamalla koko väestön vapautta?

Kotiopetus on Suomessa laillinen tapa suorittaa oppivelvollisuus. Sen toteutumista valvotaan. Jos valvonnassa on puutteita, niitä pitää korjata. Jos lapsen oppivelvollisuus ei toteudu, siihen pitää puuttua. Mutta toimivan vaihtoehdon kieltäminen kaikilta ei ole ratkaisu yksittäisten perheiden ongelmiin.

PISA-tulokset paljastavat valtavat osaamiserot

Suomalaisen peruskoulun ongelmia ei voida tarkastella sivuuttamalla maahanmuuton vaikutusta oppilasrakenteeseen.

Opetus- ja kulttuuriministeriön syyskuussa 2024 julkaisema PISA 2022 -analyysi osoitti huomattavia eroja maahanmuuttajataustaisten ja suomalaisten oppilaiden osaamisessa.

Matematiikassa heikosti suoriutuvien osuus oli: Ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajataustaisilla oppilailla 58 prosenttia. Toisen sukupolven maahanmuuttajataustaisilla oppilailla 43 prosenttia. Kun se oli muilla – eli suomalaisilla – oppilailla 22 prosenttia.

Ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajataustaisista oppilaista siis lähes kuusi kymmenestä jäi matematiikassa heikolle osaamistasolle. Myös lukutaidossa erot olivat huomattavia. Espoossa vuonna 2025 yli 80 prosenttia Suomessa syntyneistä vieraskielisistä kuudesluokkalaisista opiskeli edelleen suomea toisena kielenä (S2). Toisin sanoen yli neljä viidestä Suomessa syntyneestä vieraskielisestä oppilaasta opiskeli vielä alakoulun päättyessä S2-oppimäärän mukaisesti.

Näitä lukuja ei voida ohittaa vetoamalla koulutukselliseen tasa-arvoon. Ne kertovat siitä, että suomalaisissa kouluissa opiskelee lapsia, joiden lähtötasot eroavat toisistaan merkittävästi.

On kuitenkin erotettava kaksi asiaa: maahanmuuttajataustaisten oppilaiden heikommat keskimääräiset tulokset vaikuttavat koko oppilasjoukon keskiarvoon, mutta ne eivät yksin selitä Suomen PISA-tulosten laskua. Kaikkien oppilaiden osaaminen on heikentynyt.

Juuri siksi koulutuspolitiikassa pitäisi kysyä, miksi opetuksen tasoa ei onnistuta ylläpitämään ja miten eritasoisille oppilaille voidaan tarjota heidän osaamistaan vastaavaa opetusta.

Lisäksi mm. saksalaistutkimukset osoittavat, että maahanmuuttajalapset oppivat kieltä ja menestyvät koulussa paremmin, kun heidät sijoitetaan suoraan tavallisiin opetusryhmiin erillisten valmistavien kieliluokkien sijaan. Suomessa olisi syytä arvioida, edistävätkö nykyiset S2-opetusjärjestelyt kotoutumista vai eriyttävätkö ne oppilaita entisestään maahanmuuttajataustan perusteella.

Koulutuksellinen tasa-arvo ei tarkoita tasapäistämistä

Suomalaisen peruskoulun alkuperäinen ajatus oli tarjota jokaiselle lapselle mahdollisuus korkeatasoiseen koulutukseen. Se ei tarkoittanut sitä, että jokaisen lapsen pitäisi oppia samassa tahdissa. Oppilaat eivät ole lähtökohdiltaan samanlaisia. Yksi osaa lukea jo kouluun tullessaan. Toinen opettelee vasta kirjaimia. Kolmas ei vielä ymmärrä opetuskieltä. Miksi näiden kaikkien oppijoiden pitäisi edetä samalla tahdilla? Miksi nopeasti oppivan lapsen pitäisi odottaa, että muut saavuttavat hänen osaamistasonsa? Ja miksi opetuskieltä vasta opetteleva lapsi pitäisi sijoittaa tilanteeseen, jossa hän ei kykene seuraamaan opetusta ilman jatkuvaa lisätukea?

Tasa-arvo ei tarkoita sitä, että kaikkien pitää saada samanlaista opetusta. Tasa-arvo tarkoittaa sitä, että jokaisella on oikeus saada mahdollisimman hyvää opetusta omista lähtökohdistaan.

Nykyisessä koulutuskeskustelussa tuntuu toisinaan unohtuvan, että myös lahjakkaalla ja nopeasti oppivalla lapsella on oikeus saada kykyjään vastaavaa opetusta. Suomi tarvitsee tulevaisuudessa tutkijoita, lääkäreitä, insinöörejä, yrittäjiä ja korkeatasoisia ammattilaisia. Heidän osaamisensa kehittämiseen pitäisi panostaa vähintään yhtä kunnianhimoisesti kuin heikoimpien oppilaiden tukemiseen.

Koulutusjärjestelmän tehtävänä ei voi olla ainoastaan varmistaa, että mahdollisimman moni saavuttaa vähimmäistason. Sen on myös mahdollistettava huippuosaamisen syntyminen.

Tasoryhmät takaisin kouluihin

Yksi konkreettinen ratkaisu olisi palauttaa oppilaiden osaamistasoon perustuvat opetusryhmät nykyistä laajemmin käyttöön. Tasoryhmittelyä vastustetaan usein sillä perusteella, että se jakaisi oppilaat parempiin ja huonompiin. Mutta oppilaiden osaamiserot eivät katoa sillä, että niistä kieltäydytään puhumasta.

Jos samassa luokassa yksi oppilas ratkaisee jo vaativia matemaattisia ongelmia ja toinen harjoittelee peruslaskutoimituksia, kumpikaan ei välttämättä saa tarvitsemaansa opetusta. Toinen turhautuu, koska opetus etenee liian hitaasti. Toinen putoaa kärryiltä, koska häneltä puuttuvat opetuksen edellyttämät perustaidot. Mitä tasa-arvoista tässä on?

Tasoryhmien ei tarvitse tarkoittaa pysyviä luokitteluja tai oppilaiden jakamista yhteiskunnallisiin kategorioihin. Ne voivat olla joustavia, oppiainekohtaisia ja oppilaan osaamisen kehittyessä muuttuvia.

Miksi suomalaisen koulutusjärjestelmän pitäisi tavoitella mahdollisimman samanlaista opetusta sen sijaan, että tavoiteltaisiin mahdollisimman korkeatasoista osaamista?

Perustaidoissa tukea tarvitseville voidaan tarjota opetusta heidän lähtötasonsa mukaisesti. Samalla nopeasti eteneville oppilaille voidaan antaa vaativampia tehtäviä ja mahdollisuus edetä nopeammin.

Miksi suomalaisilla ei ole todellista mahdollisuutta valita koulua?

Monissa Euroopan maissa vanhemmilla on mahdollisuus valita julkisen koulun, yksityisen koulun ja kotiopetuksen välillä. Suomessa vaihtoehdot ovat huomattavasti rajallisemmat.

Yksityisiä kouluja on, mutta niiden perustaminen ja toiminta ovat tiukasti säänneltyjä. Suomessa ei ole esimerkiksi Espanjaan tai Britanniaan verrattavaa yksityiskoulujärjestelmää, jossa vanhemmat voisivat laajasti valita lapselleen maksullisen koulutusvaihtoehdon.

Kotiopetus on siksi yksi harvoista mahdollisuuksista irrottautua kunnallisesta koulujärjestelmästä. Jos vanhemmat katsovat, ettei lähikoulu pysty tarjoamaan heidän lapselleen riittävän korkeatasoista opetusta, miksi heidän pitäisi olla pakotettuja hyväksymään tilanne? Miksi perheellä ei saisi olla mahdollisuutta järjestää lapselleen opetusta itse? Ja ennen kaikkea: miksi tätä mahdollisuutta halutaan nyt kaventaa tilanteessa, jossa julkisen koulutusjärjestelmän oppimistulokset ovat heikentyneet?

Sen sijaan, että kotiopetusta rajoitetaan, Suomessa pitäisi laajentaa vanhempien mahdollisuuksia valita lapselleen sopiva koulu ja opetustapa.

Koulutusjärjestelmän pitäisi ansaita vanhempien luottamus opetuksensa laadulla, ei sillä, että vaihtoehdot kielletään.

Muutaman kymmenen oppilaan vuoksi tuhannelta viedään oikeus kotiopetukseen?

Helsingin pormestari Daniel Sazonovin esittämän tavoitteen mukaan tiukka koulupakko voisi tulla voimaan syksyllä 2028. Nykyisestä kotiopetuksen ilmoitusmenettelystä siirryttäisiin järjestelmään, jossa kotiopetus sallittaisiin vain poikkeuksellisen painavista syistä, kuten vakavan terveydellisen ongelman vuoksi. Toteutuessaan uudistus voisi pakottaa valtaosan nykyisistä kotioppilaista takaisin kouluihin.

Suojelupoliisin esittämä turvallisuushuoli koskee kuitenkin vain joitakin kymmeniä oppilaita Suomen noin tuhannesta kotioppijasta. Riskitekijöihin kuuluu muun muassa radikaali-islamistinen indoktrinaatio, mutta myös muita ääriliikkeitä ja ulkomaista vaikuttamista.

Muutamien kymmenien oppilaiden mahdollisten turvallisuusriskien perusteella ollaan silti valmiita rajoittamaan lähes tuhannen lapsen oikeutta kotiopetukseen.

Kun ongelmana ovat radikalisoivat varjokoulut ja joidenkin maahanmuuttajaperheiden lasten puutteellinen kotoutuminen, miksi viranomaistoimia ei kohdisteta näihin ongelmiin? Miksi niiden perusteella pitäisi muuttaa koko maan oppivelvollisuusjärjestelmää?

Suomalaisen peruskoulun oppimistulosten heikkenemistä ei korjata pakottamalla kaikki lapset samaan – rapautuvaan – järjestelmään. Eikä muutamien perheiden mahdollisten laiminlyöntien pitäisi johtaa kaikkien muiden perheiden käytännössä ainoan valinnanvapauden menettämiseen. Yksityiskoulujen puuttuessa koulutusjärjestelmän tasoon tyytymättömillä vanhemmilla ei ole muita mahdollisuuksia järjestää lapsilleen vaihtoehtoista opetusta. On vain kotikoulu.

Kristillisdemokraatit ainoa kotiopetusoikeuden puolustaja?

On suorastaan hämmästyttävää, että oikeistopuolueista vain kristillisdemokraatit näyttävät puolustavan johdonmukaisesti vanhempien valinnanvapautta ja vaihtoehtoisten opetusmuotojen säilyttämistä. Erityisesti kokoomuksen suhtautuminen kotiopetukseen herättää kysymyksen: mihin katosi puolueen perinteisesti puolustama yksilönvapaus ja valinnanvapaus?

Kristillisdemokraatit on puolueista ainoa, joka puolustaa kotiopetusta selkeästi vanhempien valinnanvapauden näkökulmasta ilman rajoitusehdotuksia.

Kristillisdemokraattien koulutuspoliittisessa ohjelmassa puolustetaan kotiopetuksen mahdollisuutta ja vanhempien oikeutta vaikuttaa lastensa koulutukseen. Lähtökohta on kristillisdemokraattisen ajattelun mukainen: perheellä on ensisijainen vastuu lapsen kasvatuksesta, ja yhteiskunnan tehtävänä on tukea perhettä tässä vastuussa. Valtion tehtävänä on huolehtia siitä, että jokainen lapsi saa riittävän koulutuksen.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että valtion pitäisi määrätä jokainen lapsi osallistumaan opetukseen samalla tavalla. Oppivelvollisuus ja koulupakko ovat kaksi eri asiaa.

Suomessa on perinteisesti ollut oppivelvollisuus. Se tarkoittaa velvollisuutta hankkia laissa edellytetyt tiedot ja taidot, ei ehdotonta velvollisuutta istua koulun luokkahuoneessa. Tämän eron säilyttäminen on tärkeä periaatteellinen kysymys.

Kotiopetuksen rajoittamista ajavat nyt poliitikot sekä oikealta että vasemmalta. Siksi kyse ei ole enää yksinkertaisesta oikeiston ja vasemmiston välisestä vastakkainasettelusta. Kyse on siitä, kuinka paljon päätösvaltaa vanhemmilta ollaan valmiita siirtämään valtiolle.

Kristillisdemokraatit puolustavat koulutuspoliittisessa ohjelmassaan kotiopetusta laillisena vaihtoehtona oppivelvollisuuden suorittamiselle. Puolue kannattaa myös yksityiskoulujen aseman vahvistamista ja etäopetuksen kehittämistä kotiopetuksen tueksi.

Samaan aikaan kokoomuksen, SDP:n ja vasemmistoliiton edustajat ovat vaatineet kotiopetuksen merkittävää rajoittamista ja jopa sen kieltämisen selvittämistä. Jopa RKP:n opetusministeri Anders Adlercreutz tarkastelee kotiopetuskysymystä maahanmuuttajien kotoutumiseen liittyvien ongelmien näkökulmasta. Vaikka hän ei kannata varsinaista koulupakkoa, hän haluaa mahdollistaa kotiopetuksen keskeyttämisen tilanteissa, joissa oppivelvollisuus ei toteudu. Herää kysymys, miksi joidenkin perheiden vaikeudet täyttää oppivelvollisuuden vaatimukset johtaisivat kaikkien perheiden oikeuksien kaventamiseen.

Miksi suomalaisen koulujärjestelmän heikentyneeseen tasoon tyytymättömien vanhempien mahdollisuuksia järjestää lapsilleen laadukasta opetusta pitäisi rajoittaa maahanmuuttajien kotoutumisongelmien vuoksi?

Sen sijaan, että valtio kaventaa vanhempien valinnanvapautta, sen pitäisi palauttaa peruskoulun opetuksen taso ja tarjota perheille nykyistä enemmän vaihtoehtoja.

Suomessa on säilytettävä oppivelvollisuus, ei siirryttävä koulupakkoon. Vanhemmilla on oltava todellinen mahdollisuus valita lapselleen myös muita vaihtoehtoja kuin kunnallinen peruskoulu.

Suomalaisen koulutusjärjestelmän rapautumista ei korjata tekemällä siitä pakollista.

On käsittämätöntä, että suomalaisen peruskoulun oppimistulosten heikentyessä poliittiseksi ratkaisuksi tarjotaan vanhempien valinnanvapauden kaventamista. Jos ja kun julkinen koulu ei enää kykene tarjoamaan lapselle riittävän korkeatasoista opetusta, vanhemmilla on oltava mahdollisuus järjestää opetus toisin.

Suomella ei ole varaa luopua osaamisesta

Suomen tulevaisuus riippuu osaamisesta. Suomen menestys on perustunut koulutukseen, tutkimukseen, teknologiaan ja korkeaan ammattitaitoon. Kun luonnonvarojamme hyödynnetään ulkomaisen pääoman ehdoilla ja datakeskustenkin taloudelliset hyödyt uhkaavat valua Suomen rajojen ulkopuolelle, meillä ei ole varaa menettää enää tärkeintä kilpailuvalttiamme – suomalaista osaamista.

Koulutusjärjestelmän heikkeneminen on kansallinen ongelma. Meidän pitäisi olla huolissamme paitsi siitä, kuinka moni oppilas jää ilman perustaitoja, myös siitä, kuinka moni lahjakas oppilas jää ilman mahdollisuutta kehittää kykyjään täysimääräisesti.

Koulutuspolitiikan tavoitteena pitäisi olla mahdollisimman korkea osaamistaso, ei mahdollisimman yhdenmukainen koulunkäynti. Maahanmuuttajataustaisten oppilaiden oppimisvaikeuksiin ja kielitaidon puutteisiin on vastattava tarkoituksenmukaisella opetuksella.

Mutta suomalaisen koulutusjärjestelmän laatutavoitteista ei pidä tinkiä. Maahanmuuton mukanaan tuomat haasteet eivät saa muodostua perusteeksi heikentää muiden lasten koulutusmahdollisuuksia tai kaventaa kaikkien perheiden oikeuksia.

Jos julkinen koulu ei kykene tarjoamaan riittävän laadukasta opetusta, ratkaisuna ei voi olla se, että vanhemmilta viedään mahdollisuus etsiä vaihtoehtoja.

Ratkaisuna on palauttaa suomalainen koulu sille tasolle, josta se aikanaan tunnettiin. Ja antaa jokaiselle lapselle mahdollisuus edetä niin pitkälle kuin hänen kykynsä ja motivaationsa kantavat.

Suomen koulutusjärjestelmän tehtävänä ei ole sopeuttaa koko kansakunnan osaamistasoa heikoimpien oppilaiden lähtötasoon. Sen tehtävänä on nostaa jokainen oppilas mahdollisimman korkealle.