Suomi tarvitsee ydinaseen

Ukrainan sota on pakottanut Euroopan katsomaan turvallisuuttaan uudesta näkökulmasta. Voiko pieni valtio luottaa siihen, että kansainväliset sopimukset suojelevat sitä, jos vastapuoli päättää rikkoa niitä? Ja kuinka pitkälle Suomen on varauduttava maailmaan, jossa ydinaseet ovat sekä suurvaltojen pelote että poliittisen painostuksen väline?

Olen palannut Ukrainan sodan syitä pohtiessani yhä uudelleen yhteen kysymykseen: Olisiko Venäjä hyökännyt Ukrainaan, jos Ukrainalla olisi ollut uskottava oma ydinasepelote?

Oma vastaukseni on, että se olisi saattanut muuttaa Vladimir Putinin laskelmia ratkaisevasti. En kuitenkaan väitä, että historia olisi varmasti kulkenut toisin. Se on vastahistoriallinen kysymys, johon kukaan ei voi antaa varmaa vastausta.

Neuvostoliiton hajotessa Ukrainalle jäi alueelleen huomattava ydinasearsenaali. Ukraina luopui siitä 1990-luvulla ja liittyi ydinsulkusopimukseen ydinaseettomana valtiona. Vuoden 1994 Budapestin muistiossa Venäjä, Yhdysvallat ja Britannia sitoutuivat kunnioittamaan Ukrainan itsenäisyyttä ja alueellista koskemattomuutta sekä pidättäytymään voimankäytöstä. Venäjä rikkoi näitä sitoumuksia miehittäessään Krimin vuonna 2014 ja käynnistäessään täysimittaisen hyökkäyksen vuonna 2022.

Ukrainan tragedia nostaa esiin kysymyksen, jota ei pitäisi sivuuttaa kohteliaan diplomatian nimissä: Mitä arvoa turvallisuustakuilla on, jos niiden antaja ei ole valmis tai kykenevä estämään hyökkäystä?

Pelote on olemassa siksi, ettei sitä tarvitsisi käyttää

Ydinaseen kannattajan vahvin argumentti ei ole halu käyttää ydinasetta. Se on halu estää sota.

Ydinpelotteen logiikka on karu: Hyökkääjän on uskottava, että hyökkäyksen hinta voi nousta niin suureksi, ettei hyökkäys kannata. Ydinasevaltioiden keskinäisessä suhteessa tämä voi rajoittaa sotilaallista toimintaa. Samalla Venäjän hyökkäyssota on osoittanut, ettei ydinaseistus estä kaikkia sotia eikä suojaa ydinaseetonta naapurivaltiota automaattisesti.

Yhdysvaltalainen Brookings-instituutti on nostanut esiin Ukrainan aseman: Maalla ei ollut omaa käyttövalmista ydinpelotetta eikä ydinasevaltion antamaa vastaavaa turvaa. Kansainvälisessä tutkimuksessa on kuitenkin myös muistutettu, ettei Ukrainalla ollut Neuvostoliitolta periytyneiden aseiden suhteen sellaista itsenäistä operatiivista hallintaa, jonka varaan toimiva pelote olisi voitu rakentaa helposti.

Siksi en rakentaisi Suomen turvallisuutta ajatukselle, että ydinase yksin ratkaisisi kaiken. Rakentaisin keskustelun sille tosiasialle, että uskottava pelote voi vaikuttaa hyökkääjän päätöksiin – ja että myös pelotteen puuttumisella voi olla seurauksia.

Mitä tämä tarkoittaa Suomelle?

Suomi ei ole Ukraina. Olemme Naton jäsen, ja osallistumme liittokunnan yhteiseen puolustukseen ja ydinpelotetta koskevaan poliittiseen päätöksentekoon. Naton mukaan ydinpelote on osa sen puolustusjärjestelmää, jonka tarkoituksena on ehkäistä hyökkäyksiä, pakottamista ja sotaa.

Silti Suomen on kysyttävä, kuinka vahva turvamme on kaikissa mahdollisissa kriiseissä. Mitä tapahtuu, jos suurvaltojen huomio hajaantuu? Entä jos liittolaisten poliittinen tahto horjuu tai vastustaja arvioi, ettei Nato vastaa johonkin hyökkäykseen riittävän yhtenäisesti?

Nämä eivät ole syitä luopua liittolaisista. Ne ovat syitä ymmärtää puolustuksen eri kerrokset: oma puolustuskyky, liittolaisten tuki, yhteinen suunnittelu ja uskottava pelote.

Minusta Suomen pitäisi käydä avoin keskustelu myös siitä, millainen rooli ydinaseilla on tulevaisuuden turvallisuusratkaisussamme. Ei keskustelun sulkemiseksi vaan sen avaamiseksi. Ydinaseisiin liittyviä oikeudellisia ja poliittisia ratkaisuja ei pidä tehdä kulisseissa eikä pelkän pelon varassa.

Johtajuutta, joka uskaltaa katsoa vaikeaa kysymystä silmiin

Suomi tarvitsee ulko- ja turvallisuuspoliittista johtajuutta, joka ei säikähdä vaikeita kysymyksiä. Johtajan käden ei pidä tutista silloin, kun pöydällä ovat Suomen itsenäisyys, kansallinen turvallisuus ja tulevien sukupolvien tulevaisuus.

Mutta rohkeus ei tarkoita sitä, että allekirjoitetaan ensimmäinen eteen tuleva ydinasesopimus. Se tarkoittaa kykyä selvittää vaihtoehdot, punnita seuraukset ja tehdä ratkaisuja, joiden perustelut kestävät myös kansalaisten ja eduskunnan kriittisen tarkastelun.

On erotettava toisistaan kolme asiaa: Suomen oma ydinase, liittolaisten ydinaseisiin perustuva pelote ja Suomen mahdollinen osallistuminen Naton ydinpelotteen järjestelyihin. Ne eivät ole sama asia. Suomen oman ydinaseen hankkiminen herättäisi vakavia kysymyksiä kansainvälisistä velvoitteista, kustannuksista, teknisestä toteutuksesta ja turvallisuudesta. Naton ydinpelotteen vahvistaminen taas ei itsessään tarkoita, että Suomi hankkisi oman ydinaseen.

Suomen hallitus on vuonna 2026 esittänyt ydinenergialain ja rikoslain muuttamista siten, että ydinräjähteiden tuonti, kuljetus, toimittaminen ja hallussapito olisivat tietyissä kansallisen puolustuksen, Naton yhteisen puolustuksen tai puolustusyhteistyön tilanteissa mahdollisia. Esityksen mukaan tämä ei merkitse Suomen oman ydinaseen hankkimista. Se on kuitenkin osoitus siitä, että turvallisuuspolitiikan oikeudellisia lähtökohtia arvioidaan uudelleen.

Minun kysymykseni on, pitäisikö keskustelun ulottua vielä pidemmälle. Millä edellytyksillä Suomi voisi tulevaisuudessa osallistua nykyistä vahvemmin ydinpelotteen rakentamiseen? Mitkä ratkaisut lisäisivät todellista turvallisuutta, ja mitkä kasvattaisivat riskejä ilman vastaavaa hyötyä?

Vastaukset eivät saa olla valmiiksi päätettyjä. Niitä on tutkittava avoimesti.

Rauha ei synny toiveajattelusta

Suomen historia opettaa, ettei itsenäisyyttä voi jättää pelkkien hyvien aikomusten varaan. Se opettaa myös, että sotilaallista voimaa tarvitaan ennen kaikkea siksi, ettei sitä jouduttaisi käyttämään.

Ydinase ei ole tavallinen puolustusväline. Sen käyttö voisi aiheuttaa tuhoa, jonka seurauksia ei voi rajata taistelukentälle. Ydinaseiden leviäminen voi lisätä väärinarvioiden, onnettomuuksien ja hallitsemattoman eskalaation riskiä. Siksi myös ydinpelotteen kannattajan on otettava nämä vaarat vakavasti.

Mutta yhtä vakavasti on otettava se mahdollisuus, että heikko tai epäuskottava pelote houkuttelee hyökkääjää kokeilemaan rajoja.

Ukrainan opetus ei mielestäni ole yksinkertaisesti se, että jokaisella valtiolla pitäisi olla oma ydinase. Se on se, ettei valtion turvallisuutta saa rakentaa oletukselle, että vastustaja noudattaa sääntöjä tai että joku toinen tulee aina hätiin.

Suomen on kyettävä puolustamaan itseään, vahvistamaan liittolaissuhteitaan ja osallistumaan ydinpelotetta koskevaan päätöksentekoon riittävän syvällisesti. Samalla sen on pidettävä kiinni vastuullisesta asevalvonnasta ja ydinaseriisunnan tavoitteesta.

Rohkea johtaja ei lupaa, että ydinase ratkaisee kaikki ongelmat. Hän uskaltaa vaatia, että kaikki vaihtoehdot tutkitaan – myös ne, joista on tähän asti ollut helpompi vaieta.

Sillä itsenäisyyden hinta voi olla korkea. Mutta vielä korkeampi se voi olla silloin, jos turvallisuudesta päätetään vasta kriisin alettua.

Lähteet ja taustalukemista

• Budapestin muistio – Britannian hallituksen taustatiedote⁠. Ukrainan turvallisuussitoumukset ja niiden rikkominen.
• Brookings: Lessons from Ukraine⁠. Ukrainan sodan opetuksia ydinpelotteesta.
• IISS: From the archive — Ukraine, a fantasy counterfactual⁠. Miksi väite siitä, että Ukrainan oma ydinase olisi varmasti estänyt sodan, jää todistamattomaksi.
• Nato: Nuclear deterrence policy and forces⁠. Liittokunnan ydinpelotteen periaatteet.
• Finlex: HE 72/2026⁠. Suomen ydinenergialainsäädännön muuttamista koskeva hallituksen esitys ja sen perustelut.
• https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/huippututkija-suomelle-hankkikaa-ydinase/9407222