Perinnön odottaminen on liian pitkä polku tai jatkuva toivominen avautuvista mahdollisuuksista – Vanha ei tuo tulevaisuutta enää

Työttömyyskeskustelu ei ole uusi asia Suomessa. Jo 1990-luvulla meillä oli noin 500 000 työtöntä työnhakijaa. Pessimistisesti todettuna työttömyystilastojen kauhistelussa ei ole mitään uutta auringon alla. Minä olen elämäni aikana kuunnellut erilaisia elämän ohjeita, että mitä kannattaa tehdä. Silloin kun olin joskus osa-aikainen ovelta ovelle myyjä: niin minulle sanottiin, että hanki parempi työ tai opiskele lisää. Tätä polkua mentiin eteenpäin. Aikanaan ajattelin, että armeijan käyminen takaa sen työllistymisen, kun sillä voi näyttää toteen, että vuoden palveluksen avulla sietää vuorotyötä ja ”vaikeita” olosuhteita. Mutta sitten sain kuulla, että tänne ei haeta töihin, jos ei ole korkeakoulututkintoa. Jotenkin sellaiset piti sitten hommata. Olin siinä välissä lyhyen aikaa yrittäjänä. Mutta nyt sitten kun katson sitä mitä nykyään olen, niin olen noin 17 vuotta tehnyt erilaisia pätkätöitä ja mietin että selviänkö tieteellisistä jatko-opinnoista. Sitten olen kuullut, että kyllä niitä työpaikkoja aukeaa ja saat perintöä. Mutta mitä järkeä on odottaa noin 50-vuotiaaksi asti, että saa perintöä mahdollisesti tai joku työpaikka aukeaa? Elämä on jo ehtinyt mennä siinä ohi. Aikanaan yksi japanilainen opiskelija sanoi minulle Virossa: heillä vaikka pääsisi yliopistoon, niin jos ei käy hyvää ”tuuria” niin jatkat yliopiston jälkeen niitä juttuja mitä teit ennen sitä, ellei käy hyvä tuuri ja joku jää eläkkeelle sekä sinä saat sen paikan ”haussa”.

Minä olen sitä mieltä, että työttömiä kohtaan on syytä kokea myötätuntoa koska se on vähintä mitä voi tehdä. Minä en enää lapsenomaisesti usko siihen, että vain uskolla voi muuttaa asioita. Kun on asioita, joihin voi itse rajallisesti vaikuttaa ja sitten on asioita, joihin ei voi vaikuttaa (painovoima, maapallolla tapahtuvaan vuorokauden vaihteluun). Sitä on lopulta vain numerojärjestelmässä, jossa kohtelu on sitä, että joku rahasäkin päällä päättää onko sinussa arvoa vai ei. Vaikkakin kyllä tuolla on myötätuntoa kokevia ihmisiä. Minä olen yrittänyt saada niitä mielipidekirjoituksia lehtiin, jossa kerron, että en minäkään kykene saavuttamaan niitä ihanteita, joita uskotaan ihanteiksi.

Siksi meidän pitää muokata yhteiskuntaa siihen suuntaan, että nuoremmilla on edes parempi elämä. Nykyiset eläkeläiset voidaan hoitaa eläkevaroilla ja he saavat arvokkaan vanhuuden. Lopulta ne nuoret, jotka ovat pettyneet tulevat minun ikääni (35 vuotta) ja sitten he muistavat sen, kuinka he eivät saaneet mahdollisuuksia, joita he näkivät ympärillä. Suomessa siitä pitäisi saada palkinto, että kykenee olemaan yrittäjä sekä riskinottaja. Muistelen että eräs henkilö sanoi yhdessä tilaisuudessa, että Suomessa voidaan muutamat erikoisalojen tohtorit työllistää ja muut joutuvat tekemään hanttihommia. Tämä jääköön hänen mielipiteeksi. Mutta kulttuurimme lähtee siitä, että sinulla on vain yksi mahdollisuus ja sitten kun olet ristiinnaulittu. Uutta mahdollisuutta ei enää saa. Sen uuden mahdollisuuden sinulta riistää mahdollisesti ne henkilöt jotka sinut tuntevat, ja suurin nautinto heillä on sinun epäonnesi. Mielestäni tämä on yksi rasite Suomessa. Ollaan valmiita maksamaan siitä, että epäonnistut. Lopulta moni ihminen tekee tätä ja kampitamme toisiamme. Tämä ei ole hyvä arvopohja. Jos olisimme iloisi toistemme onnistumisesta, niin maailmamme olisi erilainen.