Kuka muistaa talonsa menettäneitä? – Vain tikari lävistää kansakuntien sydämiä

Jos jossain sattui onnettomuus ja isännän talo syttyi palamaan, oli varmasti ymmärrettävää, että mikäli isäntä oli paikalla hän varmasti myös teki kaikkensa pelastaakseen kotinsa. Silloin naapuripitäjiin saapuva tieto sai varmasti monet tuntemaan mielipahaa ja surua kotinsa menettäneiden puolesta.

Mutta kun kokonainen kansakunta syttyi ilmiliekkeihin ja kohtalon hetket oli käsillä muutti sanansaattaja sanomaansa. Suuronnettomuudessa kuolleiden sijaan kaatui miehiä, kuin viljaa niittopäivänä pitkin kylmiä tantereita, johon aurinko ei suo valoaan. Silloin kotiaan pelastavista tuli isänmaata palvelevia, jotka kaatuivat isänmaansa puolesta ja surunsaattajien kirjeet olivat surunvalittelujen sijaan täynnä ylistystä.

Ja jälkipolvet, jotka selvisivät tuosta kansakuntien palosta sanoivat ”kiitos sotaveteraaneille” sen sijaan, että olisivat esittäneet surunvalittelunsa ja sanoneet:” olen pahoillani teidän kokemusten vuoksi, joita ihmisen ei tulisi kohdata.”

Mutta kotinsa palossa menettäneet eivät tule koskaan kuulemaan, kunnia teidän talollenne, joka on nyt tuhkana, sillä se olisi ilkkumista kotinsa menettänyttä kohtaan. Silti näin kansakunnat tekevät ja auttavat toisiaan kaatumaan, kun tikarit lävistävät ihmissydämiä ja kaatavat kansakuntia.