Luopiopolitiikkaa pahimmillaan

Klassinen vasemmistolainen heräsi aamulla ja kysyi: Kuka omistaa tuotantovälineet? Sitten hän katsoi puhelintaan, huomasi omistavansa osan tuotantovälineistä Nordnetin kautta ja päätti, että kysymys on vanhentunut.

Marxin luokkataistelu jäi historiaan. Uudelle vasemmistolle riitti, että kaikki on rakenteellista. Ennen järjestettiin lakko. Nyt järjestetään paneeli. Ennen piti vakuuttaa duunari. Nyt riittää toinen maisteri.

Työväenluokka hämärtyi. Se ajaa dieselillä, syö lihaa, lämmittää talonsa ja saattaa jopa äänestää väärin. Paljon helpompaa on puhua ihmisille, jotka ovat jo valmiiksi samaa mieltä. Vanha vasemmisto lupasi: otamme tehtaan ja jaamme rahat. Uusi vasemmisto lupaa: otamme kielen ja jaamme häpeän. Tehdas jäi. Ja tässä kohtaa vihreät tulivat sopivasti vastaan.

Vihreillä oli se, mitä vasemmistolta puuttui: suuri kertomus, moraalinen ongelma ja vihollinen, jota ei tarvitse löytää tehtaan portilta. Vasemmistolla puolestaan oli valmis hyvinvointivaltio.

Vasemmisto otti vihreiltä ilmaston. Ennen pelastettiin työläinen tehtaalta. Nyt pelastetaan maapallo työläiseltä. Ja näin kaksi aatetta, jotka aikanaan vihasivat toisiaan, löysivät toisensa juuri kun molemmilta oli kadonnut alkuperäinen kannatuspohja.

Vihreät saivat vasemmiston valtion. Vasemmisto sai vihreiden moraalisen suuren kertomuksen. Molemmat saattoivat samalla vakuuttaa, etteivät olleet muuttuneet lainkaan. Tämä on luopiopolitiikan mestariteos: ensin luovutaan omasta aatteesta, sitten omitaan toisen aatteesta se osa, joka sopii tilalle.

Ja metsä kaadettiin kuitenkin. Mutta nyt se kaadettiin vastuullisesti, vihreillä arvoilla ja sosiaalisesti oikeudenmukaisesti.