Raadollisen oikeustieteen suuri ongelma

Raadollisen oikeustieteen suuri ongelma ei ole se, että laki olisi epäoikeudenmukainen. Siihen on totuttu. Suuri ongelma on se, että se toimii liian hyvin.

Oikeustiede on nimittäin onnistunut siinä missä teologia epäonnistui. Se on saanut ihmiset uskomaan keksittyyn tarinaan ilman että kukaan enää huomaa sen olevan tarina.

Alussa oli eksegetiikka. Oli pyhä teksti ja oli mies joka selitti mitä pyhä teksti oikeasti tarkoittaa. Järjestelmä oli rehellinen: kaikki tiesivät että kyse on tulkinnasta, ja siksi tulkitsija piti polttaa aina välillä, jotta muistettaisiin kuka päättää.

Sitten keksittiin parlamentti, ja tulkitsija vaihdettiin valiokuntaan. Pyhä teksti vaihdettiin rikoslakiin. Mutta rakenne jäi samaksi. Edelleen on teksti joka on syntynyt riidasta, kompromissista ja väsymyksestä, ja edelleen on ammattikunta joka selittää että teksti on johdonmukainen, rationaalinen ja välttämätön.

Ero on vain siinä että nykyään kukaan ei kehtaa sanoa että kyse on sadusta.

Kokeilkaa itse. Avatkaa rikoslaki kohdasta ”rangaistuksen määrääminen”. Siellä lukee että rangaistuksen pitää olla ”oikeudenmukainen suhteessa teon vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen”. 

Se on kaunis lause. Se on myös täysin tyhjä. Se on yhtä täsmällinen kuin ”keittäkää sopivasti maukasta”. Kukaan ei tiedä mitä se tarkoittaa, mutta kaikki nyökkäävät, koska lauseessa on sana ”oikeudenmukainen” ja se riittää.

Tiede tulee tässä kohtaa paikalle valkoisessa takissa ja sanoo: me mittaamme moitittavuutta. Meillä on taulukoita. Ja meillä onkin. Me mittaamme jotain jota ei ole olemassa, erittäin tarkasti. Se on akateeminen saavutus.

Raadollisen oikeustieteen suuri ongelma on siis tämä: Jotta rangaistus olisi olemassa, meidän on pakko uskoa neljään satuun yhtä aikaa.

Yksi: että ihminen on vapaa ja olisi voinut toimia toisin. Neurotiede nauraa, mutta laki ei.

Kaksi: että valtiolla on oikeus muuttaa väkivalta oikeudeksi lukitsemalla ihminen häkkiin. Sosiologia nauraa, mutta kaikki suostuvat.

Kolme: että teksti jota kukaan ei ole lukenut kokonaan, on kaikkien tiedossa ja kaikkia sitova.

Neljä: että tätä kaikkea valvoo riippumaton taho, joka on kuitenkin valtion palkkalistoilla.

Ja järjestelmä toimii vain niin kauan kuin kukaan ei kysy liian tarkkaan.

Venäjällä kysyttiin. Siellä huomattiin että jos oikaisijat ottaa pois, jäljelle jää vain tarina ja miekka. Ja tarina taipuu kyllä, kun miekka on tarpeeksi lähellä. Sielläkin on tiedettä. Siellä tiede vain selittää miksi miekka on välttämätön.

Meillä oikaisijat ovat vielä paikallaan. Perustuslakivaliokunta, korkein oikeus, EIT ja se ärsyttävä tutkija joka kaivaa datan esiin. Ne eivät tee laista totta. Ne tekevät siitä hitaasti epäjohdonmukaisemman sadun, mikä on parasta mitä sadulle voi tapahtua.

Siksi eksegeetikkoa ei enää polteta. Hänet kutsutaan kuulemiseen. Hän saa viisitoista minuuttia ja kahvit. Hän sanoo että teidän pyhässä tekstissänne on ristiriita. Valiokunta kiittää ja kirjoittaa mietintöön että ”valiokunta on kuullut asiantuntijoita”. Sitten laki säädetään kuten oli suunniteltu, mutta nyt siihen on lisätty alaviite. Ja alaviite on se paikka jossa satu myöntää olevansa satu.

Se on raadollisen oikeustieteen suurin saavutus. Se ei tee meistä oikeudenmukaisia. Se tekee meistä johdonmukaisesti epäoikeudenmukaisia, ja kirjoittaa siitä niin hyvät perustelut että voimme elää itsemme kanssa.

Soundtrack: Dmitri Shostakovich – Waltz No. 2. Vanha kunnon neuvostovalssi, mollinen, jossa ihmiset teeskentelevät tanssiaisia. Myös Stanley Kubrickin valssi elokuvassa Eyes Wide Shut.