Puheenvuoro-blogit
Toksista maskuliinisuutta Ylellä
Yle Areena ei juuri tarjoa hengenravintoa, mutta joskus sieltä sentään löytää jotakin. Nyt olen lyhyen ajan sisällä katsonut kaksi elokuvaa, Kuutamosonaatin ja Tulipunaisen kyyhkysen.
Molemmat ovat suomalaista elokuvahistoriaa eri vuosikymmeniltä, mutta yllättävän lähellä toisiaan teemoiltaan.
Kuutamosonaatti (1988) on Olli Soinion ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva, jota pidetään modernin suomalaisen kauhugenren ensimmäisenä sitten vuoden 1952. Se voitti kaksi Jussi-palkintoa, mm. Kari Sorvali parhaasta miespääosasta. Tarinassa muotimaailmaan kyllästynyt huippumalli Anni Stark hakee rauhaa Lapin hiihtomajalta, mutta syrjäseudun Kyyrölän perhe – hurmoshenkinen Äitee ja pojat Arvo ja Sulo – alkaa ahdistella häntä määrätietoisesti.
Tulipunainen kyyhkynen (1961) taas on Matti Kassilan ohjaama psykologinen trilleri, joka sai ensi-iltansa 10. maaliskuuta 1961 ja joka jäi Tauno Palon viimeiseksi elokuvaksi. Idea syntyi Kassilan omasta unesta ja elokuva kuvattiin osin keskellä Helsingin ihmisvilinää. Mustavalkoinen, mutta kiinnostava. Siitäkin huolimatta, ettei siinä itse kyyhkysestä kerrota ensimmäistäkään sanaa. Nimi viittaa enemmän tunnelmaan – elokuvaa on kuvattu film noir -vaikutteiseksi painajaiseksi, jonka avainsanoja ovat mustasukkaisuus ja seksuaalisuus.
Ajankohtaisia molemmat ovat siinä mielessä, että sukupuoliset halut ovat niissä keskeisessä osassa. Kuutamosonaatissa halut kasvavat pakkomielteeksi – Arvolla on voimakas sukupuolivietti ja pakkomielle kauniisiin julkkisnaisiin ja sama teema toistuu myös Tulipunaisessa kyyhkysessä, joskin hallitummin. Siinä kirurgi Olavi Aitamaa alkaa epäillä nuorta vaimoaan uskottomuudesta ja seuraa tätä mustasukkaisuuden ajamana.
Uuden Suomen blogipalvelussa bloggaajat julkaisevat tekstinsä itse ja niissä esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien omia.
Kummatkin pätkät on näytetty muutaman kerran vuosikymmenten aikana tv:ssä.
Ankkuroituina teko-ajankohtaan mielenkiintoisia. Osaksi hauskaakin viihdettä.
Tämän ajan näkökulmasta eivät anna mitään esim. juuri keskusteluun sukupuolten välisistä ristiriidoista, maskuliinisuudesta, feminismistä, tasa-arvosta jne.
Ilmoita asiaton viesti
Ainakin Kuutamosonaatti ja Tulipunainen kyyhkynen näyttävät, että sukupuolten välinen ristiriita ei ole 2020-luvun somekeksintö.
Toisessa se on hallitumpi mustasukkaisuusdraama, toisessa räävittömäksi vedetty pakkomielle – ja molemmat tunnistaa edelleen. Jos ne olisivat vain hauskaa viihdettä omassa ajassaan, miksi sama asetelma on käräjillä 2026?
Ainakin Kuutamosonaatin olen katsonut useampaankin kertaan. Erityisesti Kyyrölän perhe vetää vertoja kiinnostavuudessaan. Tästä on sitten sivistyneempi versio Tulipunainen kyyhkynen. Tämä kommenttina edelliseen.
Ilmoita asiaton viesti
Kävin katsomassa Ryhmäteatterin näytelmän ”Äitisi, Klytaimestra”.
Toksisen feminismin aikakauden käsikirjoitussääntöjen mukaisesti isä esitetään moraalittomana pahiksena, jonka vihjataan käyttäneen tytärtään seksuaalisesti hyväksi. Perheensä eteen kaikkensa tehneestä ja kulisseja ylläpitäneestä äidistä puolestaan tehdään lopulta koko tragedian varsinainen uhri.
Miksi käsikirjoittaa näytelmä, jonka henkilöhahmojen moraaliset roolit ja loppuratkaisu ovat arvattavissa jo etukäteen? Missä on draama, jos loppuhuipennus vain toistaa alusta asti tunnistettavaa ideologista kaavaa: miehen demonisointia ja äidin uhriuttamista?
Ilmoita asiaton viesti
Elikkä protokollan mukaan: uskonto -> sivistys -> äitiys -> halut. Kaikki kolme ovat järjestelmiä jotka kertovat mitä saa haluta.
Sivistys näyttäytyy tässä kaiketi eräänlaisena löysänä ruuvina, jota tänä päivänä halutaan kääntää erityisesti toiseen suuntaan. Kyyrölän perheessä niin ikään.
Ilmoita asiaton viesti