Venäjän valtion väkivallan historia

Dosentti Arto Luukkasen tutkimus Venäjän vallanvaihdosten julma historia, Docendo 450 sivua julkaistiin eilen Etelä-Pohjalaisen osakunnan juhlahuoneistossa. Paikalla vaikutti olevan koko A-studion väki.

Kirjan nimi on sikäli yhdensuuntainen, että teos selostaa vallanvaihdosten ohella väkivallan käytön Venäjän valtion olemassaolon takaajana.

Teos onkin läpileikkaus Venäjän historiasta Kiovan Rusista Putinin sekurokratiaan. Sellaisena se asettuu antoisana historiikkina yleisten ja harvojen Venäjän historioiden rinnalle. Sellaisiahan ovat esimerkiksi Heikki Kirkisen ja muiden laatima Venäjän ja Neuvostoliiton historia (1986) ja Mauno Koiviston persoonallinen ja tietorikas Venäjän idea.

Luukkanen ripustaakin väkivallan teemaan useita yleisen historian aiheita, aate- ja kulttuurihistoriaa, taloushistoriaa, sosiologiaa jne. Kirja palvelee oivasti tutustumista suuren naapurin menneisyyteen ja nykyisyyteen.

Väkivalta on näytellyt keskeistä osaa sekä vallan muuttumisissa että sen ylläpidossa. Näin oli Kiovan Rusin joukkoteurastuksissa, mongolien aikana, jolloin venäläinen valtiollinen väkivaltakoneisto vakiinnutettiin, Iivana Julman ja Boris Godunovin valtakunnissa ja myös valistuksen aatteista Katariina Suuren ja Pietarin aikana tapahtuneessa aurooppalaiskehityksessä.

Aleksanteri I ja II toivat jonkinlaista hetkittäistä levähtämisaikaa, mutta jälkimmäinen murhattiin heikkona tsaarina väkivallan takaisin palauttamisen projektissa. 2000-luvulla paljastunut väkivalta, jonka puitteissa itsemurhakin tehdään ampumalla itseä viisi kertaa sydämeen on vain historiallisen jatkumon toistoa.

Mauno Koivisto esitti, että Venäjän idea on laajentuminen, ja Suomen siinä sivussa selviäminen. Luukkanen jatkaa teemaa kysymällä, kumpi on Venäjän sielu, Puskhin ja Butsha.

Kuten tunnettua, Venäjän kansallisrunoilija Puskhin kirjoitti yleviä ja romanttisia tekstejä. Näistä tunnetuin on Vaskiratsastaja, jonka jokainen vanha maatushkakin taitaa ulkoa. Pietarin kaupungin legendan mukaisesti kaupunki kestää niin kauan kuin Vaskiratsastaja-patsas seisoo jaloillansa.

Luukkasella riittää kyllä ymmärtämystä ja arvostustakin kadun Milailovia kohtaan, venäläisen ihmisen sydämellisyyteen, vieraanvaraisuuteen ja sivistykseen. Mutta samalla hänen arvionsa Venäjän valtiosta kulkee Butshan suuntaan. On historiallinen tosiasia, että Venäjän valtio on sado(maso)kistinen välivaltakoneisto, jonka raakuudelle ja vihalle on vaikea löytää vertauskohtaa.

Tapahtumahistorian asiantuntemuksen ja tarinankerronnan taidon ohella Luukkasen valtti on aate- ja teologianhistoriallinen asiantuntemus.

Jälkimmäisen osalta ytimessä on keisarivallan tulkinta, joka periytyy antiikin poliittiseen teologiaan sellaisena kuin Konstantinus Suuren aisankannattaja Eusebios Kesarealainen sitä edusti. Keisari on jumalallisen logoksen imitaattori, jolle tämä on antanut maallisen valtansa. Vaikka keisari ei olekaan Jumala, hän muistuttaa Jumalan neljättä persoonaa Kristuksen kuvana.

Tämä vahvan jumalallisen keisarin perinne on säilynyt Romanovien keisarihuoneeseen asti ja se on herätety eloon uudelleen Putinin Venäjällä. Keskeinen toimija on oligarkki ja mediamoguli Konstantin Malofejev, joka on Moskovan patriarkaatin ja Kremlin välittäjähahmo, rahoittaen myös esimerkiksi amerikkalaista Fox-kanavaa.

Joitakin vuosia sitten Malofejev järjesti yleisvenäläisen kokouksen Kristus Vapahtajan kirkossa. Siellä Putinin kasvot oli heijastettu kahden ikonin väliin. Malofejevin visio on uusi pyhä Venäjä, jota pyhä tsaari johtaa.

Visio liittyy Luukkasen luonnostelemiin skenaarioihin Venäjän tulevaisuudesta: joko sisällissota tai sitten ikuinen sota, jota pyhä Venäjä jatkaa.

Nämä visiot ovat kylmääviä ja niistä jälkimmäinen uskottavampi. Kun tuhat vuotta on eletty veren bakkanaaleissa, on vaikea nähdä, että muutosta niihin olisi muodostettavissa.