Vihreä siirtymä – ojasta allikkoon

1960-luvulta alkaen, esimerkiksi Rachel Carsonin teoksesta Hiljainen Kevät intoutuen, ympäristökysymys on ollut keskeinen kansalaisten huolenaihe ja poliittisen keskustelun johtotähti.

Minuakin asia on paljon mietityttänyt ja uskon, että teema on tärkeä.

Ongelma tuntuu olevan vain se, että ratkaisut johtavat uusiin ongelmiin.

Joskus 1990-luvun alussa muutin maalle, Lammille, elääkseni ekologisesti tasapainoisempaa elämää. Se merkitse esimerkiksi auton hankkimista. Hiilijalanjälkeni ”elämäntapaintiaanina” lienee ollut ympäristöä kuormittavampaa kuin opiskelija-asunnossa Helsingissä.

2000-luvun alussa olin mukana rakentamassa hakevoimalaa. Kuvittelin sen ympäristöystävälliseksi. Ei mennyt vuosiakaan, kun puunpoltto tuomittiin.

Tämän hetkisen keskustelun kuumia perunoita ovat sähköautot ja tuulivoima.

Sähköautojen edellyttymä akkuteollisuus sijaitsee Kiinassa, 90 prosenttisesti, ellen väärässä ole. Akut tuotetaan hiilidioksidipäästöin. Raaka-aineet hankitaan eurooppalaisesta näkökulmasta orjatyövoimalla.

Onko sähköautojen tuotantokin vain ongelman siirtämistä? Ja sitooko se eurooppalaista teollisuutta entistä enemmän Kiinaan? Tilanteessa, jossa eurooppalaiset poliitikot julistavat irtautumisen tarvetta Kiinan teollisuudesta.

Tuulivoiman jäähdytysjärjestämässä käytetään glygolia. Mitenkähän se niiden käytössä leviää ympäristöön? En ole asiantuntija, joten kommentoijat voivat korjata huoltani.

Oma kysymyksensä on metsien käyttö hiilinieluina. Kaupunkiekologian professori ja Helsingin yliopiston rehtori Jari Niemelä kirjoitti 2000-luvun alussa, että ei yhtäältä tiedetä, mikä laho olisi sopiva millekin lajille ja toisaalta, mitkä lajit ovat avainlajeja. Ehkä tämä tieto on jo vanhentunut, mutta tuolloin Niemelä katsoi, että metsiä suojellaan varmuuden vuoksi paljon, koska ei tiedetä, mikä on aito suojelutarve.

Moni ajattelee, että metsiä ei kannattaisi kokonaisuudessaan kuolettaa ikimetsiksi, lahopuuksi. Metsänhoito on hakkaamista. Tarvitaan nuorta metsää, jotta saadaan aikaiseksi uutta hiilinielua. Toiset taas puolustavat vanhojen metsien lahottamista. Ne eivät sido hiiltä enää. Mutta niiden tulkitaan olevan hiilinieluja, koska niitä hakattaessa vapautuisi se ”nielu”, jonka ne ovat elinkaarensa aikana ”nielleet”.

Metsätieteilijät eivät ole varauksetta yhtyneet populaariiin keskusteluun metsien suojelusta. Esimerkiksi professori Seppo Vehkamäki laati 2000-luvun alussa tutkimusprojektin, jossa tuotiin esille metsän monikäyttöisyys, yhtenä myös ihmisen hyvä verrattuna mäntypistiäisen hyvään.

Kiivammillaan tämä keskustelu on johtanut sarkasmeihin. Yli 90-vuotiaaksi elänyt Metlan entinen johtaja Viljo Holopainen ärähti pamfletissa Muukalaiset metsässä, että esimerkiksi valkoselkätikan suojelu johtuu vain siitä, että Suomen armeija oli 1940-luvulla niin heikosti rahoitettu, ettei se kyennyt pitämään pesimäalueen rajaa tällä puolen; valkoselkätikkahan on hyvin menestyvä laji heti Karjalasta aina Hokkaidon saarille asti.

Samantyyppinen kysymys koskee liito-oravaa. Sekään ei ole uhanalainen laji, mutta sitä esiintyy Euroopassa vain Suomessa ja Virossa. Silti säätely on ankaraa.

Osittain suojeleminen on estänyt Suomen maavarojen hyväksikäytön. On valitettu, kun Petsamo meni. Lapin maaperä on kuitenkin samaa kuin Petsamossa. On kalliita mineraaleja ja kultaa. Niiden käyttö on kuitenkin rajallista ns. vihreän siirtymän takia. En ota kantaa siihen, miten asioita pitäisi muuttaa, mutta mietin vihreän siirtymän ojasta allikkoon -efektiä ja myös sitä, miten se voi pahimmillaan olla hyvinvoinnin rajoite.

Äärimmillään tilanne tuo mieleen vitsin: eiköhän perusteta Norsujen suojelualue kansainvälisen vastuun nimissä.

Onko oikeastaan niin, että olemme eräänlaisia Euroopan afrikkalaisia? Hallussamme on merkittävät energiavarat, mutta emme käytä niitä ideologista syistä? Tästähän afrikkalaisia arvostellaan. Aurinkoa riittäisi vaikka mihin, mutta sitä ei hyödynnetä, lukuunottamatta maanvalloittajia, kuten Kiina ja Venäjä.