Laatikaisen Timppa kuvittelee kuolevansa

Timppa tuli väsyneenä kotia, päivän työt olivat pulkassa. Hän rojahti sohvalle makaamaan vaikka oikeastaan hänen olisi pitänyt katsella jotain syötävää, koirakin olisi pitänyt ruokkia. Nälkä tahtoi näet vaivata kumpaakin. Vaimo oli nuorimmaisen tyttären kanssa kiertelemässä kauppoja ja sehän tunnetusti kestää. Tänään ei ollut ruoka valmiina pöydässä.

Hetken aikaa makoiltuaan Laatikainen tunsi oudon tunteen rinnassansa. Oli kuin suuri punnus olisi laitettu rintalastan päälle. Hänen oli vaikea hengittää. Kylläpä puristaa, hän totesi ja haukkoi henkeä kuin kala kuivalla maalla. Hiki alkoi virrata Timon ohimoilta ja puristuksen tunne vain jatkoi kasvuaan. Samalla hän tunsi kuinka hänen henkensä alkoi irtautumaan hänen ruumistansa. Se nousi ilmaan ja kiepsahti alas jaloilleen, siihen hänen ruumiinsa viereen. Laatikaisen Timppa oli luultavasti kuollut mies?

Mies parhaassa iässä, sanoisi pastori. Kiltti ja rakastavainen perheenisä, toteaisi muistopuheen pitäjä. Vaimo itkisi lasten kanssa eturivissä maha täynnä karjalanpaistia. Kynttilät palaisivat. Miten tässä nyt näin pääsikin käymään, helvetti soikoon?

Mutta Timppapa tarkkaili ja tutki vain uteliaana uutta olemustaan- henkeään, ja huomasi pian olevansa ilmielävä haamu. Hän koetti tarttua kädellään pöydällä oleviin esineisiin mutta hänen kätensä vain haukkoivat tyhjää. Ei näillä kaiketi enää otetta oteta, Laatikainen totesi?

Hän ajatteli mennä keittiöön laittamaan ruokaa, mutta samalla hän ymmärsi näläntunteensa kadonneen. Ei sitä kuolleena varmaan kovin paljoa syödä tartte, tuumaili mies mielessään? Eikös sitä sanotakin, ihminen syö elääkseen, vai miten se meni?

Timppa vaelteli ihmeissänsä ympäriinsä pitkin taloa läpi seinien ja ajatteli
mielessään, ettei kuolleena olo ole oikeastaan hassumpaa. Ei tarvitse huolehtia kuolevaisten murheista, ei käydä töissä, ei pesulla, ei kaupassa… Kerrankin saan vain olla. Asustelen tässä kotosalla, ja samalla auttelen perhettä. Pysyy välit vaimoonkin tälleen parempana, ei tarvitse riidellä?

Hän koetti siirrellä sivummalle lapsiltaan lattialle jääneitä leikkikaluja, mutta eihän hänen kätensä niihin ottaneet. Pian Timo kuitenkin huomasi pystyvänsä laittamaan lelut sivummalle pelkän ajatuksen voimalla. Hänen tarvitsi vain katsoa niitä ja lelut lentelivät niin kuin hän oli ajatellutkin, paikoilleen. Samalla hän ajatteli avata makuuhuoneen verhot ja katso, ne avautuivat ihan itsestään.

Tämähän se helppoa elämää on, ajatteli Laatikainen?

Sitten hän asteli ulos talosta suoraan seinän läpi takapihalleen ja tarkasteli siellä paikkoja. Nousepas aita suoraan siitä, oletkin jo vuosia ollut aivan vinossa. Ja niin aita suoristui. Nuo autotallin ovet olisivat pitäneet maalata jo aikaa sitten, niin ovat kauhtuneet. Ja katso, niin saivat ovet uuden kauniin maalipinnan päällensä. Perhana, pitäisi laittaa pystyyn oikeastaan remonttifirma, ajatteli Timppa. Mitenkähän se meiltä kuolleilta oikein onnistuu, tarvitaankohan me Y-tunnusta, vaikkapa tuskin kuolema Suomessa veronmaksuilta vapauttaa?

Naapuritontilla ei Timoa oltu huomattu. Siellä isäntä yritti epätoivoisesti saada uutta ruohonleikkuriaan käyntiin. Timo katseli touhua sangen huvittuneena. Rissasen Jaska, ylivoimaisesti kirkonkylän vittumaisin mies tappeli siinä juuri ostamansa ruohonleikkuu-koneen kanssa. Tehdäänpäs äijälle hieman jäynää, ajatteli Timo ilkikurisesti ja litisti koneen sytytystulpan kärkivälin kiinni pelkän ajatuksensa voimalla.

-Siinäpähän kiskot, senkin kyrvänsyylä.

Rissaset olivat muuttaneet naapuriin pari vuotta aiemmin ja riidat olivat alkaneet heti. Ensin valitettiin pensasaidasta joka kulki heidän rajallansa. Laatikaisten yksin olisi pitänyt se leikata. Talvella ei saanut tulla edes lapion vertaa lunta heidän puolelleen. Mulkku oli Rissasen Jaska mieheksi. Tarkemmin kun asiaa tässä ajattelen, niin katsopas Jaakko sinne koneesi alle. Eikös sieltä valukin vain öljyä siihen teidän kauniille pihakivetyksellenne? Miten se nyt uusi kone silleen alkoi vuotamaan?

Timo Laatikainen tunsi mielihyvää rinnassansa. Kyllä kuolema vain olikin ihmisen
parasta aikaa…. Tai turkanen sentään, mitä minä nyt meninkään sanomaan? Omaisilla suuri suru puserossaan kun kuolemastani kuulevat.

Timppa asteli takapihallansa kuin isäntä ikään tiluksiaan mittaillen heinänkorsi suussaan. Mikäs helvetin tivoli tuonne metsän reunaan on noussut, hän kirosi mielessään ja asteli paikalle katsomaan. Helvetti soikoon, nehän ovat liukuportaat. Heidän takapihalleen oli tuotu valkeaksi maalatut liukuportaat, jotka osoittivat kohden taivasta. Korkeutta niillä oli kilometritolkulla, kait avaruuteen asti, tosin jossain kohden taivaankantta portaat sukelsivat valkoisen kumpupilven sekaan joten aivan niiden loppua ei paljain silmin pystynyt näkemään.

Ei tainnut tulla kotona asumisesta mitään, ajatteli mies apeana. Minua vartenhan nämä portaat on tänne tuotu, ketäpä muutakaan? Olisi pitänyt edes eukolle hyvästit sanoa, mutta se kun sinne kauppaan lähti, ajatteli Timppa mielessään ja astui nöyränä alimmalle portaalle. Näin lähti porras kuljettamaan Timo Laatikaista kohden taivastenvaltakuntaa, hitaasti mutta arvokkaasti. Kotitölli näytti rakkaalta ilmasta käsin katsottuna suurine nurmikenttineen, läheisen järven vedet välkkyivät kutsuvasti hänen silmissään.
Laatikainen tunsi sielussansa suunnatonta surua ja kaipuuta takaisin elävien pariin.

Tuolla näkyi laiturin kupeessa minun veneenikin, kukahan senkin nyt saa? Tuolla
metsikössä olen marjastanut useammat kerrat, tuolla on kirkonkylä toreineen ja tuttuine kauppoineen. Kyllä vain elämä on sittenkin sitä ihmisen parasta aikaa, ajatteli Timppa kyynel silmässään. Jokaisen meidän aika on rajallinen, niin sanassakin sanotaan. Hän kiipesi yhä korkeammalle ja pian jo portaat sukelsivat sankkaan ja sakeaan poutapilveen. Oli kuin sumussa olisi koittanut kulkea, mitään ei eteensä nähnyt kunnes pilviverho alkoi ohentua ja näkyvyys parantua. Pilvien yläpuolella tulvahti vastaan valtaisa auringonpaiste ja kirkkaus. Näkymä oli
päätähuimaavan kaunis. En eläissäni ole nähnyt vastaavaa, kerrassaan upeaa.

Samassa hän kuitenkin havahtui ajatuksistaan, kun sivummalta lähestyi musta pilvi häntä nopeasti. Pilven päällä seisoi mustiin vaatteisiin pukeutunut pieni mustanpuhuva mies. Miehellä oli pitkät ja epäsiistit mustat hiukset päässään ja hiilihanko käsissään. Hän hyppeli jalalta toiselle ja huusi suureen ääneen.

-Tule Timo tänne! Täällä on sinulle naisia ja viinaa! Tule Timo tule minun luokseni! Täällä ei sinun tarvitse palella, täällä on lämmin olla!

Mikähän perkele se tuokin on, ajatteli Laatikainen ja huusi,

-Painu helvettiin siitä kuolleille huutelemasta, etkö näe, että matkustan taivaaseen!

Mies lähti allapäin ja nolon näköisenä purjehtimaan pilvellään sinne mistä oli tullutkin.

-On se kun ei miehelle viina ja naiset kelpaa, hän jupisi mennessään….

Niin saavuttiin portailla perille ja tultiin suurelle tasanteelle. Kaikki oli aivan valkoista, vitivalkoista. Valkoinen lattia, valkoiset seinät, valkoinen aita ja taivaskin oli aivan valkoinen. Vain aidassa olevan portin kalterit olivat kultaiset, samoin kuin aitaa kiertävä reunuskin. Portin edessä näkyi olevan jonoa. Kaikilla jonossa olevilla oli valkoinen kaapu yllään ja paperilappu kädessään. Portilla seisoi tiukkailmeinen mies, joka paperin tutkittuaan päästi jonottajan kerrallaan portista sisään. Timo katseli hämmästellen menoa ja kun ei muutakaan oikein osannut, niin meni hän jonon jatkoksi seisomaan. Hieman nololta se hänestä toki tuntui, siviilivaatteissa? Onneksi oli sentään kuolinhetkellä olleet työvaatteet päällä, kauluspaita ja kravatti. Ei tarvinnut ihan verkkarit jalassa lähteä taivaan portille jonottamaan. Jono kulki verkkaasti eteenpäin, mutta tulipa viimein Timpankin vuoro.

-Päivää, kaunis ilma teillä täällä, mielisteli hän hieman pelokas sointi äänessänsä.

Tiukkailmeinen mies katsoi Timppaa syvälle silmiin ja kysyi,

-Missä teidän taivaaseenastumismääräyksenne on?

-Mikä helevetti se semmoinen on, Timo kysyi hämillään.

-Niin, kait teille annettiin taivaaseenastumismääräys noustessanne näille liukuportaille siellä maan kamaralla?

-En minä mitään oo saanut, semmoinenko täällä olla pitää?

-Hyvänen aika, missä teidän kuolinkaapunne on, kait olette edes sellaisen saaneet? Kuulkaas nyt, olettekos te oikeasti edes kuollutkaan, mies kysyi hämillään, ja jatkoi.

-Oliko portaiden juurella ketään silloin, kun te löysitte ne?

-En mää siellä ketään havainnut, tunnusti Timo arkaillen ja jatkoi, -Tää on eka kerta kun mää kuolen?

-Voi hyvänen aika sentään. Jos te olisitte kuollut, olisi Arkkienkeli vierellänne opastamassa teitä kohden taivaanportaita ja pitäisi pienen opastustilaisuuden, jonka jälkeen olisi varusvarastolla elävien ihmisten varusteiden luovutus ja kuolinkaapuun pukeutuminen. Ei tänne kuulkaas millään paskaisilla työrytkyillä tulla, portinvartija puhkui hermostuksissaan.

-Odottakaapas hetkinen. Minä soitan sille suomenpään Arkkienkelille ja koitan selvittää hieman tätä teidän asiaanne.

Mies otti vanhanmallisen lankapuhelimen ja väänsi siihen pitkän numerosarjan.

-Onko se Miikkaeli? -No täällä Pietari portilta terve. Meillä on täällä joku jannu pyrkimässä sisälle ilman astumismääräystä, on kuulemma äsken kuollut. Tiedäkkö sää tästä mitään?

Puhelimesta kuului kivasta puhetta ja Pietari kuunteli vaiti sitä puhetulvaa. Kylläpäs siellä tuntui olevan asiaa…

Viimein Pietari lopetti puhelun ja laski kuulokkeen paikoilleen ilmeisen hermostuneen näköisenä.

-Kuulepas nyt jantteri, hän jatkoi.

-Ensinnäkään, sinä et ole kuollut ja toiseksi, portaat taivaaseen eivät olleet sinua varten. Nousit niihin ilman lupaa. Katsopas nyt, minä selitän. Kun ihminen kuolee, saapuu Arkkienkeli portaineen maan kamaralle ja hakee vainajan portaita pitkin taivaaseen. Nyt kuitenkin Miikkaeli oli erehdyksissä laskeutunut väärään paikkaan -teidän pihallenne, ja lähtiessään etsimään oikeaa osoitetta kävellen, oli hän törmännyt johonkin heppuun joka ei millään saanut uutta ruohonleikkuriaan käyntiin. Aina avulias Miikkaeli oli päättänyt jäädä kiireestään huolimatta auttamaan kaveria hädässä. Hän oli päässään paikallistanut jo vian sytytystulppaan ja lähettänyt ajatuksiaan varaosaliikkeen suuntaan, kun äkisti oli leikkuri alkanut vuotamaan öljyä kauniinvaalealle pihakivetykselle. Edes Arkkienkeli ei hetkessä siivoa sellaista sotkua mikä siitä oli tullut. Monen tunnin juttu. Sillä välin sinä löysit portaat ja lähdit pölvästi ajelemaan niillä kohden taivasta. Ilman lupaa. Viimeiset sanat Pietari melkein sylkäisi suustaan.

-Jaa että elossa, tapaili Laatikainen arkana sanoja, mikäpäs siinä…. -Entäpä se äskeinen kuolemani, hän jatkoi arkaillen?

-Voi teitä vähä-älyisiä, tuumaili Pietari ääneen. -Tulepa poitsu tänne ja katso tuosta näytöltä mitä siellä teidän kotonanne äsken oikein tapahtui, sanoi Pietari samanaikaisesti oikeaa kohtaa nauhalta kelaten.

-Tuossa sinä tulet kotia, rojahdat sohvalle ja nukahdat saman tien. Sitten Rolle, teidän rotwailerinne tulee ja rojahtaa sinun päällesi ja nukahtaa hänkin. Siinä sitten nukutte päällekkäin, koira ja isäntä, nälissänne kumpainenkin mutta ihan varmasti elossa.

-Onpa merkillinen juttu, toteaa Timokin ihmeissään ja jatkaa, -Lieneekö täältä taivaasta liukuportaita takaisin maankamaralle, pitäisi varmaankin aamuksi töihin ehtiä?

Pietari vain naurahtaa.

Samassa mies kuulee kovan pamauksen. On kuin heidän kotinsa ulko-ovi olisi paiskattu kovalla voimalla kiinni. Hän herää tuttuun ääneen säpsähtäen.

-Isäääää… isäää…..huuta Anni riemuissaan. Me tultiin kotia. Äiti osti meille pizzaaaa!

-Heh iskä taisi kuoll…, eiku siis tuota nukahtaa, toteaa Laatinen ilmielävänä ja jatkaa,

-Onko minulle salamia, hiukoo niin helvetisti….