Teknofeodalismin paradoksi ja laskevat PISA-tulokset

Suomalaista koulukeskustelua hallitsee huoli siitä, miksi nuoret eivät enää jaksa lukea, keskittyä ja oppia entiseen tapaan. Kysymys on tärkeä, mutta siihen vastaamisessa on sivuutettu keskeisiä asioita.  

Samaan aikaan kun koulu yrittää opettaa nuorta keskittymään yhteen asiaan pitkäksi aikaa, maailman arvokkaimpiin kuuluvat yritykset käyttävät valtavia resursseja aivan toisenlaisen käyttäytymisen edistämiseen: siihen, että huomio saadaan palaamaan älylaitteen ruudulle yhä uudelleen. 

Entä jos laskevissa oppimistuloksissa ei siis ole kyse vain koulun ongelmasta? Entä jos ne kertovat myös siitä, millaista subjektiviteettia nykyinen talousjärjestelmä tuottaa? 

Kreikkalainen taloustieteilijä Yanis Varoufakis kutsuu nykyistä talousjärjestelmää teknofeodalismiksi. Hänen mukaansa perinteisen kapitalismin rinnalle on noussut uusi pääoman muoto, pilvipääoma, joka koostuu digitaalisista alustoista, algoritmeista ja niitä ruokkivasta datasta. Pilvipääoman omistajat hallitsevat ympäristöjä, joissa yhä suurempi osa taloudellisesta ja sosiaalisesta toiminnasta tapahtuu.  

Me käyttäjät olemme tässä järjestelmässä Varoufakisin sanoin pilvimaaorjia. 

Varofaukis tarkoittaa sitä, että digitaalisia alustoja käyttäessämme tuotamme valtavan määrän taloudellista arvoa ilman palkkaa. Jokainen hakumme, klikkauksemme, tykkäyksemme, katsomamme video ja ostoksemme tuottaa järjestelmälle tietoa käyttäytymisestämme. Kun käytämme palveluita, koulutamme samalla järjestelmiä ennustamaan käyttäytymistämme ja vaikuttamaan siihen. Meidän toimintamme siis kasaa pilvipääomaa, joka puolestaan pyrkii muokkaamaan meidän toimintaamme. 

Tästä seuraa alustojen kannalta yksinkertainen tavoite: ihmisen huomio täytyy saada pysymään niiden piirissä mahdollisimman pitkään. Huomion on pysyttävä alustan sisällä, jotta meidän pilvimaaorjien ilmainen työ kasaisi maksimaalisesti arvoa alustojen omistajille. 

Tämä ei tarkoita, että alustat välttämättä haluaisivat meidän klikkaavan kaikkea mahdollista. Myös pitkän videon katsominen tai yhden sisällön parissa vietetty aika voi olla niille arvokasta. Olennaista on, että toimintamme tapahtuu alustan sisällä, sen mitattavana ja ohjattavana. 

Silti monet tehokkaimmista sitouttamisen keinoista suosivat levotonta huomiota ja keskittymisen pirstaloitumista. Loputtomat syötteet, ilmoitukset, nopeasti vaihtuvat videot, personoidut suositukset ja jatkuvasti tarjolla oleva uusi ärsyke muodostavat palautesilmukan, jossa yksi reaktio johtaa seuraavaan. 

Tässä mielessä levottomuus ja keskittymiskyvyn pirstoutuminen eivät ole digitaalisen järjestelmän valitettavia ja tarkoituksettomia sivutuotteita, vaan sille ainakin osittain hyödyllisiä ominaisuuksia. Paperikirjaa kolme tuntia lukeva ihminen ei tuota toiminnallaan pilvipääomaa suurille teknologiayhtiöille. Kolme tuntia sosiaalisen median syötteitä selaava ihminen tuottaa sitä valtavasti. 

Jos tällainen huomion kaappaamiseen suunniteltu ja levotonta olemista suosiva ympäristö saa muokata ihmisten tottumuksia lapsuudesta lähtien, olisi hämmästyttävää, ellei sillä olisi minkäänlaisia yhteiskunnallisia seurauksia. 

Suomessa on viime aikoina käyty kiivasta keskustelua erityisesti lasten ja nuorten oppimistuloksista. PISA-tulokset ovat laskeneet pitkään. Samalla digilaitteiden aiheuttama häiriö on suomalaisissa luokkahuoneissa yleistä. 

Olisi liian yksinkertaista väittää, että puhelimet tai sosiaalinen media ovat yksin aiheuttaneet Suomen oppimistulosten heikkenemisen. Koulujen ongelmilla on lukuisia syitä. Syy-yhteyttä ei voi päätellä pelkästään siitä, että ilmiöt esiintyvät rinnakkain. 

Rinnakkain tarkasteltuina ne paljastavat silti perustavanlaatuisen ristiriidan. 

Koulu yrittää opettaa nuorta lukemaan pitkän tekstin, ratkaisemaan vaikean ongelman ja työskentelemään saman asian parissa silloinkin, kun se ei tarjoa välitöntä palkintoa. Pilvipääoma puolestaan käyttää valtavia resursseja oppiakseen, miten hänen huomionsa saadaan palaamaan uudelleen ruudulle. 

Koulu pyrkii opettamaan pitkäjänteisyyteen. Pilvipääoma suosii yleensä välitöntä reagoimista. 

Tässä teknofeodalismi saattaa synnyttää ongelman koko yhteiskunnan uusintamiselle. 

Teollinen kapitalismi tarvitsi kurinalaista, lukutaitoista ja pitkäjänteiseen työntekoon kykenevää ihmistä. Myös moderni tietotalous tarvitsee ihmisiä, jotka pystyvät opiskelemaan vaikeita asioita, ratkaisemaan monimutkaisia ongelmia ja keskittymään pitkään. 

Mutta jos yksi pääoman kasautumisen keskeisimmistä mekanismeista perustuu ihmisten huomion jatkuvaan kaappaamiseen ja nopeiden mielihyväpalkintojen tarjoamiseen, järjestelmä näyttää heikentävän juuri niitä kykyjä, joiden varassa koulutus, työelämä ja lopulta koko yhteiskunta itse toimivat. 

Tässä on teknofeodalismin paradoksi. 

Yksittäiselle alustalle ja sen omistajille on rationaalista saada ihminen vilkaisemaan puhelintaan vielä kerran. Muulle yhteiskunnalle on irrationaalista tuottaa sukupolvi, jonka huomio on jatkuvasti jonkun muun hallinnassa. 

Ehkä laskevia oppimistuloksia pitäisikin tarkastella paitsi koulutuspolitiikan ongelmana myös poliittisen talouden ja vielä laajemmin yhteiskunnan uusintamisen kysymyksenä. 

Mitä tapahtuu yhteiskunnalle, jos pääoman kasautuminen alkaa riippua niiden samojen inhimillisten kykyjen heikentämisestä, joita yhteiskunta tarvitsee pysyäkseen pystyssä ja uusiutuakseen?