Miten tuemme ihmistä, joka on kokenut hänen maailmankuvaansa voimakkaasti muuttavaa?

Olen haastatellut vuosien aikana Paulin pakeilla -ohjelmassani yli 200 ihmistä. He ovat kertoneet kriiseistään, henkisistä kokemuksistaan, intuitiostaan, unistaan, kuoleman läheisyydestä, vainajiin liittyvistä kokemuksista, jälleensyntymisestä, ufoista ja monista muista asioista, joille tavallisessa keskustelussa on joskus vaikea löytää sanoja.

Haastatteluja tehdessäni kuuntelin ennen kaikkea ihmistä. Seuraava kysymys syntyi yleensä siitä, mitä hän juuri oli sanonut. Myöhemmin mieleeni nousi uusi kysymys: mitä tapahtuisi, jos näitä yli 200 elämäntarinaa tarkasteltaisiin kokonaisuutena eikä vain yksittäisinä haastatteluina?

Tekoäly teki mahdolliseksi työn, joka olisi yksin ollut valtava. Aloimme käydä aineistoa järjestelmällisesti läpi ja etsiä siitä toistuvia ilmiöitä, elämän käännekohtia, ihmisten käyttämiä keinoja ja erilaisia kokemusten polkuja. Tästä työstä on vähitellen muodostunut malli, jota kutsun Tietoisuuden arkkitehtuuriksi.

Ihmisten kokemukset ovat hyvin erilaisia. Yhdellä kaikki alkaa lapsuuden herkkyydestä, toisella sairaudesta, menetyksestä tai uupumuksesta. Kolmas lähtee tutkimaan asioita uteliaisuuttaan. Neljäs alkaa meditoida tai käyttää jotakin muuta menetelmää ja kokee jotakin, mikä muuttaa hänen käsitystään itsestään tai maailmasta. Joku kertoo kuolemanrajakokemuksesta, toinen vainajakokemuksesta ja kolmas ufohavainnosta tai muunlaisesta poikkeavaksi koetusta kohtaamisesta.

Kokemusten jälkeisissä poluissa näyttää silti olevan paljon samaa. Ihminen pysähtyy, alkaa etsiä tietoa ja yrittää ymmärtää kokemaansa. Samalla hän joutuu usein kohtaamaan myös itseään, menneisyyttään, pelkojaan, ihmissuhteitaan, rajojaan ja arvojaan. Jossakin vaiheessa kysymys ei enää ole vain siitä, mitä tapahtui, vaan siitä, mitä tämä merkitsee omassa elämässä.

Olen kuvannut tätä kolmella sanalla: Herääminen, Eheytyminen ja Viisastuminen. Ne eivät ole portaat, joita pitkin jokainen kulkee samassa järjestyksessä. Parempi vertaus on spiraali. Ihminen voi palata elämänsä aikana monta kertaa uuden Heräämisen äärelle.

Poikkeuksellisista kokemuksista käytävä keskustelu ajautuu helposti kysymykseen siitä, ovatko kokemukset totta. Näkikö ihminen todella vainajan? Mitä kuolemanrajakokemus kertoo tietoisuudesta? Voiko ihminen muistaa aikaisemman elämän? Mitä ufohavaintojen taustalla on?

Nämä ovat kiinnostavia kysymyksiä ja niitä kannattaa tutkia. Ihmisen auttamisen kannalta ensimmäinen kysymys voisi kuitenkin olla yksinkertaisempi: mitä ihmiselle tapahtui ja miten hän voi kokemuksensa jälkeen?

Meidän ei tarvitse ratkaista kokemuksen lopullista selitystä voidaksemme kuunnella ihmistä ja tukea häntä.

Tämä on ollut koko työn tärkeimpiä oivalluksia. Kokemus ja sille annettu selitys ovat kaksi eri asiaa. Ihminen voi esimerkiksi kertoa kokeneensa edesmenneen läheisensä läsnäolon. Sen jälkeen voidaan pohtia erilaisia selityksiä. Yksi tulkitsee kokemuksen henkisesti, toinen psykologisesti, kolmas uskonnollisesti ja neljäs jättää asian avoimeksi.

Kaikkeen ei tarvitse saada heti lopullista vastausta. Tärkeää voi olla se, että ihminen pystyy elämään kokemuksensa kanssa turvallisesti ja tasapainoisesti.

Tässä yhteydessä käytän sanaa erottelukyky. Sillä tarkoitan kykyä erottaa toisistaan se, mitä ihminen koki, miten hän kokemuksensa tulkitsee ja millaisia johtopäätöksiä hän siitä tekee.

Toinen tärkeä käsite on kantokyky. Kaksi ihmistä voi saada hyvin voimakkaan kokemuksen ja reagoida siihen aivan eri tavoin. Toisen elämä jatkuu suhteellisen tasapainoisesti, toinen hämmentyy pitkäksi aikaa. Siksi kokemuksen voimakkuus yksin ei kerro siitä, kuinka paljon tukea ihminen tarvitsee.

Kantokykyyn liittyvät lopulta hyvin tavalliset asiat. Nukkuuko ihminen riittävästi? Onko elämässä turvallisia ihmisiä? Toimiiko arki? Pystyykö hän huolehtimaan kehostaan ja rajoistaan? Voiko kokemuksesta puhua ilman pelkoa tai häpeää? Pystyykö hän tarkastelemaan erilaisia selityksiä rauhallisesti?

Tässä henkisyydeksi kutsuttu alue kohtaa tavallisen elämän.

Siksi ajattelen, että yhteiskunnallisessa keskustelussa olisi aika ottaa seuraava askel. Voisimme kysyä vähemmän sitä, kuka on oikeassa kokemuksen selityksestä, ja enemmän sitä, miten kokemuksen saanutta ihmistä voidaan tukea.

Ensimmäinen askel on kuunteleminen. Kokemus voidaan ottaa vakavasti ilman, että kuulijan täytyy hyväksyä kokijan sille antamaa selitystä. Toinen askel on kantokyvyn vahvistaminen. Huomio siirtyy kokemuksen erikoisuudesta siihen, miten ihminen pärjää arjessaan ja mikä häntä tukee. Kolmas askel on kokemuksen ja tulkinnan erottaminen toisistaan. Se antaa tilaa sekä avoimuudelle että harkinnalle.

Tarvitsemme myös matalan kynnyksen paikkoja, joissa tällaisista kokemuksista voi puhua. Ihmisen pitäisi tietää, mistä hän voi saada vertaistukea, kokemusasiantuntijan tukea tai tarvittaessa ammatillista apua. Kokemusasiantuntijoilla voisi olla tässä tärkeä rooli, sillä omien kokemustensa kanssa tasapainoon päässeellä ihmisellä voi olla sellaista ymmärrystä, jota teoriasta ei saa. Samalla tarvitaan rajoja, vastuuta ja eettisiä toimintatapoja.

Lisäksi kokemuksista pitäisi kerätä järjestelmällisesti tietoa. Yksi elämäntarina kertoo yhdestä ihmisestä. Sadat ja myöhemmin ehkä tuhannet kertomukset voivat auttaa näkemään, millaisia kokemusten polkuja toistuu, mikä auttaa ihmisiä ja missä kohdissa tukea tarvitaan eniten.

Tässä tekoäly voi avata uuden mahdollisuuden. Se ei ratkaise sitä, mitä ihmisen kokemus lopulta tarkoittaa. Se voi kuitenkin auttaa suuren aineiston läpikäynnissä, yhteisten piirteiden löytämisessä ja uusien kysymysten muodostamisessa. Parhaimmillaan tekoäly toimii tutkimusapulaisena, kun ihminen säilyttää vastuun tulkinnoista ja johtopäätöksistä.

Pitkällä aikavälillä tästä voisi rakentua laajempi ekosysteemi. Siihen voisivat kuulua kokemuksiaan jäsentävät ihmiset, läheiset, kokemusasiantuntijat, vertaistukiryhmät, järjestöt, valmentajat, soveltuvat ammattilaiset, kouluttajat ja tutkijat. Kaikkien ei tarvitsisi ajatella kokemusten luonteesta samalla tavalla. Riittäisi, että yhteinen tavoite olisi ihmisen hyvinvointi, turvallisuus ja kyky jatkaa omaa elämäänsä.

Ehkä olemme siis vähitellen valmiita siirtymään seuraavaan keskusteluun. Voimme edelleen pohtia, mitä tietoisuus on, jatkuuko elämä kuoleman jälkeen, mistä intuitio syntyy tai mitä ufohavaintojen taustalla on.

Samalla voimme kysyä:

Miten tuemme ihmistä, joka on kokenut jotakin hänen maailmankuvaansa voimakkaasti muuttavaa?

Tähän kysymykseen vastaaminen ei edellytä yhteistä maailmankuvaa. Se edellyttää kykyä kuunnella, oppia ja auttaa.

Juuri tästä Tietoisuuden arkkitehtuurissa on pohjimmiltaan kysymys.