”Älykkyyden päivän” 1.10. ”kunniaksi”: ”psykologiantutkimuksen” heritabiliteettihuijaus!

Suurimmat väärinkäsitykset ja heritabiliteettiin liittyvät ”myytit” johtuvat seuraavista asioista:

Heritabiliteetti ei kerro, kuinka suuri osa yksittäisen ihmisen ominaisuudesta on geenien määräämää. Jos älykkyyden heritabiliteetti väestössä on esimerkiksi 50 %, se ei tarkoita, että puolet sinun älykkyydestäsi tuli geeneistä ja puolet ympäristöstä. Se tarkoittaa, että koko tutkitun ryhmän ihmisten välisistä eroista puolet selittyy geeneillä. 

Korkea heritabiliteetti ei tarkoita, etteikö ympäristö voisi muuttaa ominaisuutta merkittävästi.

Suurin tieteellinen ja poliittinen kiistakapula (johon termillä ”huijaus” viitataan usein nettikeskusteluissa) liittyy siihen, kun eri ihmisryhmien tai etnisten ryhmien keskiarvoeroja yritetään selittää heritabiliteetilla. Tilastotieteellisesti yhden väestöryhmän sisällä laskettua heritabiliteettia ei voida suoraan käyttää selittämään kahden eri ryhmän välisiä eroja. Jos ryhmien elinolosuhteet, kulttuuri tai varallisuus eroavat, erot voivat johtua täysin ympäristöstä, vaikka ominaisuuden heritabiliteetti ryhmien sisällä olisi korkea. 

Heritabiliteetti on todellinen tieteellinen työkalu, mutta sitä kutsutaan ”huijaukseksi” silloin, kun sen avulla yritetään perustella biologista determinismiä (ajatusta siitä, että kohtalosi tai kykysi on täysin lukittu geeneissäsi) tai perustella sosiaalisia ja ryhmien välisiä eroja pelkällä biologialla.

Haluatko tietää enemmän siitä, miten heritabiliteetti lasketaan (esim. kaksostutkimuksilla), vai liittyikö kysymyksesi kenties kaupallisten DNA-testien luotettavuuteen?

xxx

Wanhaa settiä:

https://hameemmias.vuodatus.net/lue/2015/02/alykkyyden-paivan-1-10-kunniaksi-psykologiantutkimuksen-heritabiliteettihuijaus

” tiistai, 17. helmikuu 2015

Maataloustieteellisen heritabiliteetin eli jonkin maataloustuotteen esimerkiksi teknisen ominaisuuden JALOSTETTAVUUDEN käsitteen sovellutusalaa on Helsingin ylipoiston ”psykologiantutkimuksessa” (ja muuallakin) laajennettu ihmistieteisiin, erityisesti ”älykkyystutkimukseen”, joihin se ei lainkaan sovellu, koska siinä tutkittavana eivät ole ensisijaisesti biologiset vaan muut, kielellisrakenteiset yhteiskunnallisen emergenssitason ilmiöt. Eikä kielellä ole varsinaisesti olemuksellista tekemistä biologian, varsinkaan geenien kanssa.

Heritabiliteetti tarkoittaa geneettisen eli (rodun)jalostettavissa olevan osan osuutta tutkittavan ominaisuuden varianssista, joka on ominaisuuden keskiarvosta mitattujen poikkeamien neliöllinen keskiarvo.

Heritabiliteetti määritellään tarkasti ottaen aina jossakin POPULAATIOSSA (= keskinäisen lisääntymismahdollisuuden omaavassa lajin yksilöiden joukossa) ja myös aina viime kädessä jossakin rajatussa ympäristössä: saman männynsiemenkannan selluloosakuidun pituuden heritabiliteetille saadaan varmasti eri arvo Rovaniemellä ja Latviassa. Heritabiliteetti EI nimittäin väitä, että KESKIARVO OLISI TÄYSIN GEENISTÄ, eikä se väitä myöskään, että keskiarvo ”jakautuisi geenien ja ympäristön vaikutuksiin” samassa suhteessa kuin varianssi. Heritabiliteetti ei väitä tuosta asiasta mitään ehdotonta ylipäätään.

Jokin ominaisuus voi myös olla täysin geneettinen, mutta sen heritabiliteetti voi silti olla = 0, jos siinä ei ole lainkaan geneettistä vaihtelua kyseisessä populaatiossa, eli sitä ei voida siinä jalostaa. Tuolloin voi tapahtua, että jos populaatioon tuodaan yksi (1) sellainen yksilö, jolla onkin erilaisen kyseisen ominaisuuden antava geeni, niin sen ominaisuuden heritabiliteetti hyppää laakista 0%:sta 100%:in, jos ominaisuus on vielä sellainen ettei ympäristökään siihen vaikuta. Tällainen ominaisuus on esimerkiksi yhden geenin määräämä banaanikärpäsen silmän väri.

Ihmisillä on ajattelussaan suunnattomasti aivan samoja ominaisuuksia (myös) aivan riippumatta mistään ”biologiasta” (ja siellä varsinkaan geeneistä) mm. koska kaikki ihmiset konkreettisesta kielestä riippumatta mm. ovat omaksuneet yhteiskunnalta jonkin symbolikielen kommunikaationsa ja myös ajattelunsa välineeksi, ja testeillä mitattava ja niillä määritelty ”älykkyys” on sen AJATTELUN (eikä suoraan esimerkiksi ”aivojen”!) ominaisuus!

Joku saattaa katsoa, että minä vain ”jauhan paskaa” ja ”omia luulojani muiden luulemisista”, miten he muka ”saattaisivat käsittää väärin” kaksostutkimuksia. Siksi otankin tämän aiheen käsittelytavaksi lainata Vapaa-ajattelijoiden poistettavalta (mm. tämän takia?) keskustelupalstalta keskusteluja, jotka (linkkeineen) osoittavat eri tahojen käsityksiä, jotka kuitenkin ovat suhteellisen hyvin perehtyneet ainakin ko. tutkimusten populaariesityksiin lehdissä ja netissä.

Noista tutkimuksista on myös jaettu yksi Professoriliiton ”vuoden professorin” arvo. Ei voi kuin kysyä, että millaisia tumpeloita ja poropeukaloita ne TAVALLISET RIVIPROFESSORIT sitten ollenkaan ovatkaan, jos fanaattinen lasten julkisen päivähoidon vastusta Liisa Keltikangas-Järvinen on jokin ”huippu”…!

Mutta asiaan: ohessa keskustellaan oppimisen neurofysiologiasta niillä tiedoilla kuin kunkin keskustelijan saatavissa netissä ja esimerkiksi omassa kirjahyllyssä löytyy. Olen koonnut keskustelun niin, että olen ottanut siihen kaikki ne viestit, jossa esiintyy sana ”heritabilitetti” eri muodoissaan ja sitä tai sillä kommentoidaan jotakin. Muilta osin olen saattanut lyhentää viestejä.Viestien otsikoissa esiintyviä ehkä oudohkoja termejä kuten emergenssi ja jaettu intentio, keskustelun alkuperäisiä aiheita, käsittelen muissa kirjoituksessani tuon saman sivuston aineistojen pohjalta.

Edelleen haluan todeta, että testeillä määritellyn ’älykkyyden’ ainoa mahdollinen tieteellinen arvo on mahdolliset korrelaatiot joidenkin muiden ilmiöiden kanssa. Niitä on melko vähän, ellei puhuta kaikkein matalimmista arvoista. Tunnetuin taitaa olla, että suurin piirtein saman IQ-tason omaavat näyttävät tykkäävän toistensa vitseistä. (Tämä koskee tiettävästi sekä korkeita että matalia lukemia.) Keskellä on epäilemättä mukavinta tai ainakin laajinta ymmärrystä… Olenkin kuullut sanottavan, että ”vitsi on kuulijan korvassa”. Tosi osuvan vitsin edellytyksiä on, että se menee joiltakuilta kuulijoilta fiu ja joitakuita kolmansia raivostuttaa.

Yksi asia johon huomioni kiinnittyi, kun eilisestä ”Älykkyyden päivästä” viime yön yöradiossa ohi mennen kerran tiedotettiin, oli, että siellä mainittiin Mensan senhetkinen jäseneksipääsypistemäärä. En tiedä, ovatko skaalat muuttuneet entistä ajoista. Vaatimustaso tiettyyn pistemäärään nousee koko ajan siinä mielessä, että jos nykyisten vastausten joukkoon skaalataan vaikkapa 50-luvun vastauksia, niillä saa nykyään noin 10 pongoa vähemmän, kuin niillä on saanut silloin (Flynnin efekti). Sikäli kuin olen oikein käsittänyt, se pistemäärä on laskenut vaikkapa 60 – 70-luvuilla edellytetystä. ”

Geenit eivät määrää erillisten neuronien kytkentöjä (vaikka eräs Opina käynnistikin miljardien umpisuden projektin sellaisen ”geenikonnektomin” ”selvittämiseksi”…).

https://journal.fi/tt/article/view/56974/19052

” Nykyään on tavallista ajatella yhden tai toisen geenin määräävän sitä taikka tätä biologista prosessia kuten esimerkiksi jotakin vaihetta hermoston kehityksessä. Eräät perinnölliset sairaudet ovat todisteena siitä, että yhdenkin geenin puutteella tai virheellisellä toiminnalla voi todella olla dramaattisia vaikutuksia hermoston kehitykseen. Toisaalta myös ympäristö ja kokemukset vaikuttavat hermoston kehitykseen. Eräs tärkeä mekanismi, jota elimistö toistuvasti käyttää hermoston kehityksen ohjaamiseen, on valinta.

Valinnan periaate hermoston kehityksessä perustuu siihen, että tiettyä rakennetta tuotetaan kehityksen aikana ylimäärin, sitten valitaan syntyneistä rakenteista parhaiten tarpeita vastaavat ja muut eliminoidaan. Tämän periaatteen keksi ensimmäisenä italialainen tutkija Rita Levi-Montalcini toisen maailmansodan aikana tutkiessaan kanan alkion ääreishermoston kehitystä keittiöönsä pystyttämässään laboratoriossa (juutalaisena hän ei voinut työskennellä Italian yliopistoissa) (Cowan, 2001).

Tuossakin quotetuksessa jo todettiin, että yhdenkin geenin toiminnalla voi olla dramaattiset vaikutukset hermoston kehitykseen.

Castren: ”hermosolujen säikeet ohjataan paljon suppeamman genomisen informaation avulla vain suurin piirtein oikeille alueille.”

Castren-”Helsingin yliopiston Neurotieteen tutkimuskeskuksessa työskentelevä Castrén havainnollisti geenien ja ympäristön yhteispeliä ja roolijakoa vertaamalla yksittäisten hermosolujen toimintaa ja kasvua puun kasvuun.

Jokaisella puulajilla on oma geneettinen rakenteensa, joka antaa puulle sen lajille tunnusomaisen ulkomuodon ja rakenteen. Ympäristö kuitenkin usein määrää puun yksityiskohtaiset muodot ja säätelee myös kasvua.”