Ristiretkeily ei ole ollut erityisen kristillistä

Aina sitä voidaan keksiä jälkikäteen mitä vaan, mutta Kronikan vanhin säilynyt teksti on laurentiuslainen kokoelma vuodelta 1377.
Kronikka kertoo, kuinka slaavit saivat alkunsa Nooan pojan, Jafetin, poikien perillisistä jotka asettuivat nykyisille asuinsijoilleen slaavilaisen asutuksen levitessä vedenpaisumuksen jälkeen. No uskokoon ken tahtoo.

Noihin aikoihin täkäläisillä leveys/pituusasteilla ei ollut mitään yhtenäistä kansaa tai aluetta joka olisi käännytetty. Idän ortodoksinen vaikutus rajoittui itäkarjalaisten alueille, eikä sillä ollut mitään tekemistä esimerkiksi hämäläisten tai varsinaissuomalaisten uskonnollisen suuntautuman kanssa.

Jäämit joiden uskotaan olleen väkeä jotka nykyään tunnetaan hämäläisinä eivät olleet koskaan Novgorodin vallan alla. Nämä kyllä tekivät ryöstöretkiä puolin ja toisin mutta tuskin jäämit toivat idän uskontoa ryöstösaaliinaan eivätkä novgorodilaiset takuulla istuttaneet idän kristinoppia näihin jäämeiksi kutsuttuihin nokineniin.

Nyky-Suomen alueen väestö ei ole geneettisesti yhtä ja samaa porukkaa, joka olisi valunut jostain idästä yhtenä aaltona. Päinvastoin, geneettinen kuilu nykyisen Itä- ja Länsi-Suomen asukkaiden välillä on yksi Euroopan jyrkimmistä.

Länsirannikon ja lounaisalueiden asukkaat ovat vuosituhansien ajan sekoittuneet ja jakaneet geenejä skandinaavien ja muiden Itämeren länsipuolisten väestöjen kanssa.
Idempänä asuneet porukat taas kytkeytyivät enemmän koillisiin väestövirtoihin. Ero idän ja lännen välillä on niin suuri, että perinnöllisesti länsisuomalainen on monessa suhteessa lähempänä ruotsalaista kuin itäsuomalaista.

Tämän maantieteellisen alueen asuttaminen jääkauden jälkeen ei ollut mikään ”yksi kansa marssii idästä sisään” -operaatio. Alueelle vaelsi metsästäjä-keräilijöitä ja myöhemmin maanviljelijöitä useasta eri suunnasta tuhansien vuosien aikana. Etelästä Baltian kautta, lännestä Skandinavian kautta ja kaakosta nykyisen Venäjän alueilta. Alueella asuneet ryhmät pysyivät pitkään hyvin erillisinä, ja heillä oli omat kulttuurinsa, hautaustapansa ja tekniikkansa.

Lönnrotin luoma romantiikka loi illuusion yhtenäisestä alkukodista ja kansasta. Todellisuudessa eri alueiden heimoryhmät olivat kulttuurisesti eritaustaisia.

Runoilijat runoilee ja satusedät suoltavat satuja & tarinoita.

Tää on jännä tää suomalaisuus politiikan ideologia joka alkoi heräillä 1700-luvun loppupuoliskolla. Alettiin haluta eroon ruotsalaisuudesta henkisesti ja sitten kun siitä päästiin eroon Venäjän keisarinvallan alle niin ei huva. Kuitenki pääsääntöisesti varsin flexible eliitti kyykytti täkäläisiä niin Ruotsin kunkulle kuin Venjän keisarille.

Jo ennen vuoden 1809 sotaa, joka vei täkäläiset Venäjän vallan alle, Ruotsin valtakunnan itäosissa alkoi itää tyytymättömyys Tukholman hovia kohtaan.
Tukholma piti itäisiä maakuntia lähinnä puskurivyöhykkeenä Venäjää vastaan ja tietty veronmaksajina, joiden kustannuksella kunkku kävi kalliita ja huonosti menestyneitä sotiaan. Paikallinen eliitti alkoi pohtia mitintämyssyjensä alla olisiko asema turvatumpi, jos alueella olisi jonkinlainen erillisasema tai suora sopimus itänaapurin kanssa. Tämän äärimmäinen esimerkki oli upseerien salaliitto, Anjalan liitto (1788), jossa yritettiin irrottautua Kustaa III:n sodasta ja vehkeiltiin Katariina Suuren kanssa.

Kun Venäjä lopulta valloitti alueen Suomen sodassa (1808–1809), paikallinen eliitti teki jotain, mikä nykyvalossa näyttää lähes maanpetokselta. Nämä hylkäsivät Ruotsin kuninkaan välittömästi ja kumarsivat Venäjän keisari Aleksanteri I:stä Porvoon valtiopäivillä.

Keisari lupasi eliitille, että nämä saavat pitää vanhat ruotsalaiset lakinsa, uskontonsa ja ennen kaikkea omat virkansa ja etuuskantansa. Syntyi autonominen Suomen suuriruhtinaskunta. Eliitille tämä oli lottovoitto, he saivat hallita aluetta ja kerätä veroja lähes itsenäisesti ilman, että Tukholma tai Pietari puuttui arkeen, kunhan keisarille oltiin uskollisia.

Kuvaan tuli kuuluisa lause, joka laitetaan virheellisesti A. I. Arwidssonin suuhun, mutta oli pikemminkin ajan yleinen henki. ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia.” Tämä ei ollut mikään sorretun kansan hätähuuto, vaan eliitin selviytymisstrategia. Eliitti puhui ja kirjoitti edelleen ruotsia, mutta tajusi, että pitääkseen Pietarin keisarin tyytyväisenä, heidän pitää katkaista henkiset ja kulttuuriset siteet Tukholmaan. Keisari puolestaan tuki suomen kielen ja ”suomalaisuuden” kehittämistä, koska se erotti alueen tehokkaasti Ruotsista.

Eliitti alkoi rakentaa ”suomalaista identiteettiä” ylhäältä alaspäin. He opettivat maalaisille ja työläisille, mitä ”suomalaisuus” on, jotta kansa pysyisi kuuliaisena ja erossa sekä Ruotsin radikaaleista aatteista että Venäjän suorasta venäläistämisestä.

Tavalliselle rahvaalle isännän vaihto ei muuttanut perusasetelmaa miksikään. Sama ruotsinkielinen herrasväki, papisto ja virkamiehistö keräsi verot, määräsi rangaistukset ja vaati kuuliaisuutta, oli vallassa sitten kunkku tai keisari. Eliitti käytti suomen kieltä ja kansallisromantiikkaa välineenä, jolla luotiin illuusio yhteisestä rintamasta, vaikka luokkaero ja valta-asetelma herrojen ja nokinenien välillä pysyi täysin ennallaan.

Anjalan liitto (1788) jolloin upseerit yrittivät pettää kuninkaan ja perustaa ”oman firman”. Ruotsin kustaa Kustaa III oli aloitti vuonna 1788 huonosti valmistellun hyökkäyssodan Venäjää vastaan. Rintamalla nykyisen Kaakkois-Suomen alueella hommat menivät heti mönkään, ja Ruotsin armeijan upseeristo, joka koostui pitkälti täkäläisistä ruotsinkielisistä aatelisista, sai tarpeekseen.

Elokuussa 1788 joukko upseereita kokoontui Anjalan kartanossa tässä ihan liki ja allekirjoitti kirjeen Venäjän keisarinna Katariina Suurelle. He ilmoittivat suoraan, että kuninkaan sota on syvältä, ja ehrottivat rauhaa. Upseerit väittivät toimivansa ”isänmaan” edun nimissä, mutta todellisuudessa he pelkäsivät omien kartanoittensa ja maidensa tuhoutumista sodassa. Osa salaliittolaisista, kuten eversti Göran Magnus Sprengtporten, oli jo aiemmin suunnitellut, että alueesta pitäisi tehdä Venäjän suojeluksessa oleva itsenäinen valtio, jota paikallinen aateli johtaisi.

Katariina Suuri ei tarttunut syöttiin, ja kunkku Kustaa III onnistui kääntämään tilanteen edukseen kotirintamalla syyttämällä upseereita maanpetoksesta ja Salaliitto kuivui kasaan. Yksi johtajista (J. H. Hästesko) mestattiin Tukholmassa varoituksena muille, mutta lähes kaikki muut selvisivät pelkällä säikähdyksellä. Venäjän vallotettua alueen20 vuotta samat tyypit ja heidän sukunsa olivat taas tyrkyllä parhaille virkapalleiile.

1800-luvun fennomania – Herrojen paniikki ja suomen kielen opettelu virkojen säilyttämiseksi

Kun alueesta vuonna 1809 tuli Venäjän alainen autonominen suuriruhtinaskunta, koko vanha ruotsinkielinen virkamieseliitti jäi paikoilleen. Aluksi kaikki sujui mukavasti ruotsiksi, mutta 1840- ja 1850-luvuille tultaessa eliitille iski paniikki. Venäjällä alkoi nousta nationalismi, ja virkamiehet tajusivat, että jos he jatkavat pelkän ruotsin käyttöä, Pietari saattaa suuttua ja määrätä koko alueen viralliseksi kieleksi venäjän, jolloin venäläiset virkamiehet veisivät heiltä virkapallit.
Pelastaakseen nahkansa ja virkansa ruotsinkielinen sivistyneistö kuten J. V. Snellman ja Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen päätti, että täkäläisestä rahvaasta on tehtävä virallisesti ”kansa”, jolla on oma kieli. Syntyi fennomania.

Tämä johti koomisiin tilanteisiin. Ruotsinkieliset herrat, jotka olivat tottuneet puhumaan kotona ja virastoissa vain ruotsia tai ranskaa, joutuivat aikuisella iällä opettelemaan suomea sanakirjan kanssa. Monet sivistyssuvut (kuten Forsmanit, joista tuli Yrjö-Koskisia) vaihtoivat nimensä suomalaisiksi näyttääkseen uskonnollis-isänmaallisilta.

Koska herrojen oma suomi kangerteli nämä palkkasivat lapsilleen suomenkielisiä lapsenpiikoja ja laittoivat lapsensa vasta perustettuihin suomenkielisiin oppikouluihin. Tavoitteena oli kasvattaa uusi sukupolvi, joka osaa suomea täydellisesti mutta säilyttää silti perheen yläluokkaisen aseman ja virat.

Peli onnistui täydellisesti. Eliitti onnistui pitämään vallan, virat ja rahat omissa käsissään, vaikka hallinnon kieli vaihtui vähitellen ruotsista suomeen. Tavallinen kansa sai kyllä asioida omalla kielellään, mutta herrat määräsivät tahdin edelleen nyt vain suomeksi.

Venäjän keisareille ja erityisesti Aleksanteri I:lle ja myöhemmin Aleksanteri II:lle Suuriruhtinaskunnan alueen ruotsinkielisen eliitin hätä ja uusi ”suomalaisuusinto” olivat täydellisiä geopoliittisia työkaluja. Pietarissa ei välitetty pätkääkään suomen kielen kauneudesta saatikka täkäläisen rahvaan kulttuurista, kyse oli puhtaasta hajota ja hallitse politiikasta.

Suurin pelko Pietarissa oli se, että jos Ruotsi joskus yrittäisi vallata alueen takaisin, täkäläiset asukkaat ja eliitti sattaisi nousta tukemaan vanhaa emämaata Koska koko alueen hallinto, lait, uskonto ja sivistyneistön kieli olivat täysin ruotsalaisia, riski oli suuri.

Täkäläisen eliitin keisarille ehdottama suomen kielen ja erillisen ”suomalaisen identiteetin” kehittäminen sopi keisarin politiikkaan suorastaan mainiosti.
Tukemalla suomalaisuutta keisari rakensi henkisen ja kulttuurisen muurin Pohjanlahden yli. Mitä enemmän täkäläiset alkoivat mieltää itsensä ”suomalaisiksi” ruotsalaisuuden sijaan, sitä epätodennäköisempää oli, että he haluaisivat palata Ruotsin vallan alle.

Aleksanteri I tarjosi Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809 eliitille diiliä, joka oli ko. jengille todellinen lottopotti. Äijä lupasi, että alueen verotulot käytetään vain alueen omaan kehitykseen ja virkamiesten palkkoihin. Ne eivät valuisi suoraan Venäjän valtion kassaan.

Ruotsinkieliset herrat tajusivat salamanopeasti, että heillä oli autonomisessa suuriruhtinaskunnassa paljon enemmän valtaa, rahaa ja vapautta kuin heillä oli koskaan ollut Tukholman tiukassa ohjauksessa. Keisarista tuli heidän asemansa paras takaaja, joten he pitivät itse huolen siitä, ettei tällä alueella kapinoitu Pietaria vastaan.

Kun fennomania alkoi toden teolla kasvaa 1800-luvun puolivälissä, keisari Aleksanteri II allekirjoitti vuonna 1863 kuuluisan kielireskriptin, joka nosti suomen kielen viralliseksi kieleksi ruotsin rinnalle. Tämä oli keisarilta nerokas siirto, se jakoi täkäläisen eliitin kahteen riitelevään leiriin, suomenmielisiin ja ruotsinmielisiin.

Täkäläisen eliitin kuluttaessa energiansa keskinäiseen kieli- ja kulttuurisotaan, näillä ei ollut aikaa tai yhtenäisyyttä alkaa vaatia poliittista itsenäisyyttä saatikka ryhtyä kapinoimaan Venäjää vastaan. Keisari pysytteli Pietarissa rauhassa toimien ylimpänä tuomarina, jolta molemmat osapuolet kävivät vuorotellen pyytämässä suosiota.

Keisarin kannalta tilanne oli optimaalinen. Venäjän luoteisrajalla ja aivan pääkaupungin Pietarin kyljessä oli alue, joka pysyi täysin rauhallisena ilman, että sinne tarvitsi sijoittaa valtavia määriä venäläisiä sotilaita tai virkamiehiä pitämään järjestystä.

Täkäläinen flexible eliitti hoiteli kyykyttämisen ja järjestyksenpidon keisarin puolesta tehden sen vieläpä innolla, uskotellen samalla itselleen ja rahvaalle, että kyseessä oli suuri isänmaallinen projekti.