Suomen talous kuntoon: tarvitaanko kriisi ennen kuin käärimme yhdessä hihat?

Suomen talouden luvut ovat pysäyttäviä.

Valtiovarainministeriön tuoreimman, syyskuussa 2026 julkaistun ennusteen mukaan Suomen talous kasvaa tänä vuonna 1,6 prosenttia. Se on hyvä uutinen. Huono uutinen on, ettei kasvu riitä korjaamaan julkisen talouden rakenteellista epätasapainoa. Julkisyhteisöjen alijäämän ennustetaan olevan tänä vuonna 4,2 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen ja velkasuhteen nousevan noin 90 prosenttiin. Vuonna 2030 velan ennustetaan olevan jo lähes 98 prosenttia BKT:sta. Työttömyysaste on tänä vuonna yli kymmenen prosenttia.

Meillä on siis samaan aikaan velkaongelma, korkea työttömyys ja liian hidas talouskasvu.

Tästä ei selvitä sillä, että vuorotellen leikataan menoja ja korotetaan veroja. Suomi tarvitsee yhteiset taloustalkoot, joihin osallistuvat palkansaajat, yrittäjät, työttömät, eläkeläiset, kunnat, valtio ja yritykset.

Ajatus ei tarkoita, että kaikkien pitäisi antaa yhtä paljon. Se tarkoittaa, että jokainen osallistuu kykynsä ja mahdollisuuksiensa mukaan.

Työnteon pitää aina kannattaa

Ensimmäisen periaatteen pitäisi olla yksinkertainen: työn tekemisen pitää aina parantaa ihmisen taloudellista asemaa.

Jos työtön ottaa muutamaksi päiväksi työn vastaan, keikan ei pitäisi muodostua taloudelliseksi tai hallinnolliseksi riskiksi. Jos työntekijä haluaa tehdä lisää töitä tai ottaa enemmän vastuuta, siitä pitäisi jäädä nykyistä selvemmin rahaa käteen.

Saman pitäisi koskea yrittämistä. Ensimmäisen työntekijän palkkaaminen on pienelle yritykselle valtava askel. Miksi emme tekisi juuri siitä mahdollisimman helppoa ja vähäriskistä?

Jokainen syntyvä yksityisen sektorin työpaikka tuottaa verotuloja sen sijaan, että yhteiskunta maksaa työttömyyden kustannuksia.

Entä jos työtä ei löydy?

Tässä kunnilla on nyt aivan uudenlainen mahdollisuus.

Vuoden 2025 alusta julkisista työvoimapalveluista tuli kuntien lakisääteinen tehtävä. Suomeen muodostettiin 45 työllisyysaluetta, ja tavoitteena on yhdistää työllisyyspalvelut aiempaa paremmin kuntien koulutus- ja elinkeinopalveluihin sekä paikallisten työmarkkinoiden tarpeisiin.

Tätä mahdollisuutta pitäisi käyttää rohkeasti.

Jos ihmiselle ei löydy tavallista työtä, miksi kunta ei voisi tarjota tekemistä, jolla ylläpidetään työkykyä ja samalla parannetaan omaa lähiympäristöä?

Tekemistä Suomessa riittäisi.

Puistojen ja retkeilyreittien kunnostamista. Vieraslajien torjuntaa. Roskien keräämistä. Ikäihmisten avustamista sellaisissa tehtävissä, jotka eivät kuulu ammattilaisille. Urheiluseurojen ja yhdistysten tukemista. Kylätalojen, virkistysalueiden ja kulttuuriympäristöjen hoitoa.

Ja kyllä, joskus myös sitä kuuluisaa lapio- tai siivoustyötä.

Tarkoituksena ei olisi korvata palkattua työtä ilmaisella työvoimalla. Periaate olisi toinen: jos yhteiskunta kantaa ihmistä vaikeassa tilanteessa, työkykyiselle ihmiselle pitäisi samalla tarjota mahdollisuus osallistua yhteisen hyvän tekemiseen.

Samalla tarvitaan koulutusta, kuntoutusta ja henkilökohtaista tukea niille, joiden työttömyyden taustalla on osaamisen puute, sairaus tai alentunut työkyky.

Työttömyyden hoitamisen pitäisi tarkoittaa muutakin kuin työttömyyden hallinnointia.

Eläkejärjestelmästäkin pitää voida keskustella

Sama koskee eläkejärjestelmää.

Eläkkeet on ansaittu, eikä eläkeläisiä pidä tehdä Suomen talousongelmien syntipukiksi. Mutta ei myöskään voida ajatella, että eläkejärjestelmä olisi kokonaan talouskeskustelun ulkopuolella.

Vuonna 2026 yksityisten alojen TyEL-kokonaismaksu on 24,4 prosenttia palkoista. Työntekijän osuus siitä on 7,3 prosenttia.

Meidän pitäisi pystyä rauhallisesti kysymään, millainen eläkejärjestelmä on kestävä ja oikeudenmukainen silloin, kun Suomi ikääntyy. Oikeudenmukaisuutta pitää tarkastella myös sen 25-vuotiaan näkökulmasta, joka rahoittaa järjestelmää vielä vuosikymmeniä.

Tavoitteena ei pitäisi olla vastakkainasettelu eläkeläisten ja nuorten välillä, vaan sukupolvien välinen sopimus, johon kaikki voivat luottaa.

Valtionkaan ei pidä tehdä kaikkea niin kuin ennen

Myös valtion ja kuntien pitää osallistua talkoisiin.

Jokaisen julkisen organisaation pitäisi jatkuvasti kysyä: mikä tässä toiminnassa todella tuottaa arvoa kansalaisille?

Digitalisaatio ja tekoäly muuttavat parhaillaan asiantuntijatyötä valtavasti. Jos yrityksiltä odotetaan tuottavuuden paranemista, samaa voidaan odottaa julkiselta sektorilta.

Kaikkea vanhaa toimintaa ei tarvitse jatkaa vain siksi, että sitä on tehty kaksikymmentä vuotta.

Mutta yhtä tärkeä asia on ymmärtää, ettei Suomi voi säästää itseään vauraaksi.

Tarvitsemme kasvua

Velkaantumista voidaan hillitä säästämällä, mutta hyvinvointia voidaan pitkällä aikavälillä ylläpitää vain luomalla lisää taloudellista toimintaa.

Tarvitsemme uusia yrityksiä, investointeja, innovaatioita, vientituotteita ja ennen kaikkea korkeampaa tuottavuutta.

Tässä Suomella on paljon mahdollisuuksia.

Puhdas ja mahdollisimman kilpailukykyinen energia, sähköistyvä teollisuus, kiertotalous, biotalous, terveysteknologia, tekoäly, puolustusteknologia sekä tutkimukseen perustuvat uudet yritykset voivat olla kasvun lähteitä. Valtiovarainministeriönkin ennusteessa muun muassa puolustushankintojen, datakeskusten ja energiasiirtymän arvioidaan lisäävän investointeja.

Samalla luonnosta ja ympäristöstä on pidettävä huolta.

Talouskasvun ja luonnon suojelemisen ei tarvitse olla toistensa vastakohtia. Päinvastoin. Puhdas luonto, vesi, metsät, energia ja vakaa yhteiskunta ovat osa Suomen kilpailuetua.

Politiikkaa kahdenkymmenen vuoden aikajänteellä

Yksi ongelmistamme on politiikan lyhytjänteisyys.

Yksi hallitus päättää jotain, seuraava peruu sen ja kolmas rakentaa taas uuden järjestelmän.

Yritykset eivät voi tehdä miljardien eurojen investointeja tällaisella aikajänteellä.

Suomen pitäisi kyetä sopimaan yli hallitus- ja oppositiorajojen ainakin muutamista pitkän aikavälin kysymyksistä: julkisen talouden tasapainottamisesta, koulutuksesta, tutkimus- ja innovaatiopolitiikasta, energiasta, infrastruktuurista ja eläkejärjestelmän kestävyydestä.

Näissä asioissa Suomen suunnan pitäisi kantaa ennemmin 20 vuotta kuin yhden vaalikauden.

Tarvitaanko meitä yhdistämään kriisi?

Ja lopulta kyse on ehkä vielä suuremmasta asiasta kuin euroista.

Kyse on yhteishengestä.

Ukrainassa Venäjän hyökkäys on pakottanut kokonaisen yhteiskunnan puolustamaan olemassaoloaan. Sodan aiheuttamaa valtavaa inhimillistä kärsimystä ei tietenkään voi eikä pidä verrata Suomen talousongelmiin. Ukrainan esimerkki kuitenkin osoittaa äärimmäisellä tavalla, kuinka suuri voima yhteiskunnassa syntyy, kun ihmiset kokevat puolustavansa jotakin yhteistä.

Myös Suomessa kriisien on havaittu lisäävän yhteenkuuluvuutta. Esimerkiksi vuonna 2022 tehdyssä kyselyssä 81 prosenttia suomalaisista arvioi Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan lisänneen suomalaisten yksituumaisuutta, ja yli 80 prosenttia ilmoitti olevansa valmis tinkimään elintasostaan, jos maan turvallisuus sitä vaatisi.

Tämä herättää epämukavan kysymyksen.

Tarvitsemmeko me aina ulkoisen vihollisen ennen kuin pystymme toimimaan yhdessä?

Tarvitseeko Suomen ajautua taloudellisesti seinää vasten ennen kuin ymmärrämme tilanteen vakavuuden?

Tarvitaanko sota tai kansallinen konkurssi ennen kuin poliitikot, työntekijät, yrittäjät, työttömät, eläkeläiset ja julkinen sektori kykenevät katsomaan hetkeksi omien etujensa yli?

Toivottavasti ei.

Suomen talouden ongelmat ovat vaikeita, mutta ne ovat ratkaistavissa. Meillä on koulutettu väestö, toimiva yhteiskunta, luonnonvaroja, teknologista osaamista ja edelleen erittäin paljon sellaista luottamusta, jota monessa maassa ei ole.

Ehkä tarvitsemme vain yhteisen päätöksen siitä, että Suomen talouden kuntoon laittaminen on meidän kaikkien projekti.

Ei vasemmiston tai oikeiston.

Ei hallituksen tai opposition.

Ei yrittäjien, palkansaajien tai eläkeläisten.

Vaan meidän.

Ei odoteta konkurssia ennen kuin kääritään hihat.