Tämän päivän lapset ovat tulevaisuuden aikuisia

Lapsia ei tule pitää työurien ja talouskasvun esteenä.

Puhutaan naisten palkkakuopasta ja eläkkeestä. Siitä ettei se kerry. ”Perheystävälliset” politiikat ovat jo vuosikymmeniä asettaneet BKT:n kasvun etusijalle lasten ja perheiden hyvinvoinnin kustannuksella. Tätä tuki myös vuonna 2017  Kaupanalan vapautumisen laki. Sitä lakia tukemaan luotiin myös ympärivuorokautiset päiväkodit, mikä ei siis kuitenkaan tarkoita sitä, että lapset ovat hoidossa vuorokauden ympäri vaan sitä, että heitä viedään hoitoon ympärivuorokauden ajan riippuen vanhempien työajoista. Mutta sellaisen valuvian muutos teki, että kaikista päiväkodeista tätä palvelua ei löydy. Laki velvoittaa, että kunnassa tulee olla vähintään yksi yö-palvelua tarjoava päiväkoti. Ja tämä ei välttämättä siis helpota työssäkäyvien tilannetta, koska kyseinen päiväkoti voi olla ihan eri suunnalla kuin missä olisi lähipäiväkoti. Koska julkinen liikenne ei välttämättä kulje esimerkiksi aamun varhaisina tunteina, pitää hankkia auto. Tai muuttaa. Ja vain sen tähden ettei lasta voi hoitaa kotona. Ja tämä kaikki vaiva ja rumba jäisi vähemmälle. Tästä kaikesta säätämisestä kärsii kuitenkin myös lapsi. Onko se kaiken sen arvoista? Kasvatamme levottomia lapsia ja ongelmat vain kertaantuvat kouluun mennessä. Niistäkin koituu kuluja. Luodaan rakenteita mitkä nekin maksavat.

Onko tosiaan niin, että vanhemman pitää viedä lapsi hoitoon, mennäkseen itse muualle hoitamaan toisia lapsia? Kyse on varhaiskasvatuksen työntekijästä jonka oma lapsi aloittaa päivähoidossa. Alkaa sairaskierre. Sanotaan, että se on normaalia ja jollain asteella tähän on osattu myös varautua. Tulee uusi flunssa. Alkaa antibioottikuurit. Ensimmäinen, toinen, kolmas. Lopulta lapsi joutuu keuhkokuumeen takia sairaalaan. Vanhempi on siellä lapsensa kanssa. Työnantaja muistuttaa, että ne päivät ovat sitten joko palkattomia tai pois kesälomista. Vanhempi päättää, että otetaan pois lomista. Palkattomuuskaan ei  tunnu oikealta. Ikään kuin vanhempaa sakotettaisiin ikävästä tilanteesta. Sitten tulee toisen vanhemman lomat. Lapsi saa olla kotona. Hän tervehtyy, voimistuu ja on iloinen oma itsensä. Kunnes pitää palata arkeen. Alkaa jännitys, että milloin taas alkaa sairastamiset. Vanhemmat tekevät päätöksen, että pienestäkin nenän vuodosta lapsi jää kotiin. Yhtään antibioottikuuria ei lapsen tarvitse enää syödä eikä sairaalaan enää mennä. Toisen vanhemman työnantaja huomauttaa poissaoloista. Minkäs teet? Tämä on tositarina ja tapahtunut lapsen ensimmäisen päiväkotivuoden aikana. Sairaalasta päästyään lapsi on alle 2- vuotias. Onko oikeasti näin hyvä ja tämäkö on tarkoitus, että BKT:n takia lapset eivät voi hyvin?

Kuten monessa yhteydessä ja taas uudestaan kerron, että olen itse kolmen lapsen äiti. Se, että jäin kotiin oli oma valinta. Se oli elämäntapavalinta. Päätin, että kun teen lapsia, myös hoidan heidät itse. Olin Perheenäiti. Lapset eivät menneet päiväkotiin. Kävivät kyllä seurakunnan kerhoissa. Antibiootteja ei syöty, ja muut vaivat kuten kihomadot ja täit eivät olleet meidän arkea. 10 vuotta olin yksin lasten kanssa eli pyöritin meidän nelihenkisen perheen arkea ainoana aikuisena. Ei elämä aina ollut ruusuilla tanssimista ja helppoa, mutta se oli parasta aikaa elämässäni. Päivääkään en vaihtaisi pois. Kotona ollessa minulla oli aikaa tehdä sellaisia asioita mitä työssäkäyvillä ei ollut. Lapsillani oli pullantuoksuinen lapsuus – hyvä tai huono – mutta näin oli. Villasukkia oli lainata vaikka naapurin lapsille. Ettei jalkoja palele. Tein ne itse. Opetin myös paria äitiä neulomaan. Osallistuin ja olin aktiivinen. Luokkatoimikunnat ja vanhempainyhdistykset toivat mukavan lisän kun vanhin lapsista aloitti koulunsa. Vanhempainyhdistyksissä olin kaiken kaikkiaan 9 vuotta. Koin, että on tärkeää tuntea lasten kavereiden vanhemmat, kun käymme ”kun kaveritkin saavat”-keskusteluja.

Ja silti voin tänä päivänä sanoa, että tein koulutusta vastaava työtäni yli 30 vuotta. Se, että olin kotona, ei itse asiassa estänyt tekemästä töitä. Tein sen verran töitä, että ammattitaito pysyy yllä ja pysyn ajan tasalla. Enempään en olisi Perheenäitinä pystynyt. Kokopäiväiseen työhön menin vasta kun nuorimmainen meni kouluun. Tuli myös vaihe, että tein liikuntapalveluita tuottavan yhdistyksen toiminnanjohtajana töitä kotona. Eli, olin taas kotona kun nuorimmainen oli 11- vuotias. Sitä työtä tein nelisen vuotta.

Lapset kasvoivat ja pesä tyhjeni. Menin taas muualle töihin. Perustin myös yrityksen.

Vuonna 2006-07 liityin poliittiseen puolueeseen. Yhteiset ja yhteiskunnalliset asiat kiinnostivat. Koin sen enemmän kuin tärkeäksi, koska minulla oli silloin ja on nyt 20 vuodenkin jälkeen sama tehtävä eli puolustaa perheitä ja kotihoidontuki järjestelmää. Ei ole mitään sellaista perustelua, että se kannattaisi lopettaa. On ihan hulluutta mihin suuntaan yhteiskuntaa on viety. Ja nyt ihmetellään kun jo joka 10. työikäinen on sairastunut työuupumukseen ja lasten levottomuus sekä oppimisvaikeudet ovat lisääntyneet. Tehdyt päätökset eivät tue tervettä yhteiskuntaa. Tehdyt päätökset ovat murentaneet sitä rakennetta mikä on ollut hyvinvointivaltion vahva perusta eli perhe. Lastenhoitopolitiikkaa toteutetaan ilman täyttä ymmärrystä sen vaikutuksista lasten kehitykseen ja vanhemmat syrjäytetään ”ammattilaisten” tieltä, mikä heikentää perheen auktoriteettia ja kiintymystä. Varhaiskasvatuksessa korostetaan hoivan sijasta koulutusta. Kuitenkin on niin, että vanhemmilla on ensisijainen vastuu lapsensa tai lastensa kasvattamisesta (YK:n lapsen oikeuksien sopimus, artikla 18, 1989).

Yleisesti käytetään sanoja äitiysLOMA, vanhempainVAPAA ja kotihoidonTUKI. Ikään kuin kotona lastaan hoitava vanhempi vain lomailisi, pitäisi vapaita ja eläisi tuilla. Vanhemmuus on 24/7 työtä. Siinä ei ole säännöllisiä vapaapäiviä eikä lomia. Kaikki arvostavat, mukamas ja silti tehdyt päätökset eivät tue kotivanhemmuutta. Huomatkaa, että kirjoitan koko ajan vanhemmista. On erilaisia perheitä. Isä ja äiti. Äiti ja äiti. Isä ja isä. Yhden vanhemman perhe.

Miksi siis ei voi olla myös erilaisia ratkaisuja lasten hoidon suhteen?

Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous on todennut, että PERHE on edelleen tärkein sosiaalinen rakenne. Politiikan tulee vahvistaa perheitä, ei hajottaa niitä. Seuraavien sukupolvien määrä ratkaisee miten hyvin yhteiskunta jatkossa toimii. Lapsiperheet ovat voimavara, ei kuluerä. Tuetaan siis perheitä, ei heikennetä. Hoivatyön tunnustaminen – on sitten kyse lapsista, ikäihmisistä tai vammaisista – on tunnustettava välttämättömäksi ja tuottavaksi työksi. Sen arvo on mitattava hyvinvoinnin mittareilla ja sisällytettävä taloudellisiin viitekehyksiin.

Julkisen politiikan on tarjottava todellinen, tuettu valinnanvapaus.

Sukupuolten välistä tasa-arvoa ei saavuteta vain viemällä lapsi päivähoitoon ja työvoimaan osallistumisella. Todellinen tasa-arvo edellyttää palkattoman kotona tehtävän hoivatyön tunnustamista ja arvostamista palkkatyön rinnalla sekä riittävää taloudellista tukea ja eläkkeitä niille, jotka hoivaavat.

Jokainen kuitenkin tietää, että lapsen hoitaminen kotona on halvempaa kuin hoitaminen päiväkodissa.

Haluan korostaa tässä sitä, että on ihan ok, jos vanhemmat päättävät viedä lapsensa päivähoitoon. On siis erilaisia ratkaisuja. On erilaisia perheitä.

Riittääkö meillä jatkossa eläkkeidemme maksajia jos syntyvyys edelleen laskee ja olemme yhä sairaampia?