Ilta tieteelle ja teekupposelle

Ilta tieteelle ja teekupposelle

Kirjoittaja: Tarja Kaltiomaa

Kuvat: Tarja Kaltiomaa

Kokoukseen on mukava osallistua menemällä paikan päälle. Olen täysin kalenteri-ihminen, jonka aktiivikalenteri alkoi saada merkintöjä syksyksi jo elokuun puolella. Sähköpostilaatikkoon tupsahtelee viestejä tilatuilta lähettäjiltä ja siten voi tietää omasta ohjelmastaan jo ajoissa. Nykyään on tapana, että osallistua voi monella tavalla: menemällä paikan päälle, seuraamalla striimiä tai jopa jälkikäteen YouTuben nauhalta tai osallistujille lähetetyn linkin avulla. Hyvä syy lähteä Helsinkiin oli nyt Suomalaisen Tiedeakatemian tilaisuus Ritarihuoneella. Espoon perukoilta Helsingissä käyminen tuntuu ihan matkalta ikäihmiselle ja siten kokoan matkaan kaikki ajankohtaiset asiani. Tietenkin ensin poikkesin Stockmannille, jossa kohtasin todella ystävällistä palvelua. Tämä innoitti tekemään ostoksia jopa enemmän kuin olin aikonut. Tosin se asia, jonka olisin tarvinnut, ei tällä kertaa löytynyt. Ostin kuitenkin kaksi Iittalan tavallista juomalasia, uusi muotiväri kanerva oli hyvä valinta tällä kertaa, vaikka olin etsimässä vaaleanpunaisia juomalaseja rikkoutuneiden tilalle. Ostin myös kylpyhuoneen kaappiin pakollisen 4711 Eau de Colognen. Akateemisessa kirjakaupassa kyselin niin sanottuja pasmatuureja, joilla kehystetään valokuvakilpailun kuvat. Niitä ei siis tällä kertaa löytynyt. Mitä tämä kertoo omasta valokuvausharrastuksestani? Se kertoo sitä, että se on muuttunut ja muuttumassa. Ajatella, sanon mielessäni. Tärkeää nimenomaan valokuvaharrastuksen osalta on, että vaikka se onkin muuttumassa – painopiste vedostetuista kuvista on siirtymässä digikuvaukseen ja digitaaliseen kuvien esittämiseen – perinteistä tässäkin asiassa pitäisi pitää kiinni. Onko tämä vain kauppiaan asia, vai miten harrastajat voivat vaikuttaa siihen, että perinteet kulkevat ajassa mukana?

Hyvinkin perinteiseksi tunsin itseni suunnatessani kohti Ritarihuonetta. Kompaktikamerani sai uutta sisältöä matkalla Esplanadin puiston läpi. Istahdin kahden neitosen puistoon juomaan mukana kulkevasta kuplajuomapullosta, toki mukana oli pikari hienostuneesti. Oli melko lämmin alkusyksyn sää. Kahden neidon puisto oli varjoisa ja silti ihmiset istuivat siellä rauhassa, taisi joku nuorehko mies auringon säteessä myös loikoilla penkillä. Ihmisiä kulki ohi syksyn muotivaatteissa, vaikka muoti ei olekaan nykyään ollut niin silmiinpistävää kuin aiempina vuosikymmeninä. Tunnelmaa oli kuten Espalla aina.

Ritarihuoneen puistossa solisi vesi.

Aulassa keskustelin sinne itseni tavoin ajoissa saapuneitten ihmisten kanssa.

Tein tilaisuudessa muistiinpanoja kolmesta esitelmäaiheesta, joita tällä kertaa olivat tilaisuutta koskevan esitteen mukaan ruokavalinnat, tekoäly ja viittomakieli.

Sali oli täynnä kuulijoita. Tiedeakatemia juhli tilaisuudessa uusia jäseniään, joita pyydettiin seisomaan ja saamaan aplodit kunniasta saada jäsenyys. Taisivat kaikki kolme illan esitelmän pitäjääkin olla uusia jäseniä.

Tein jokaisesta esitelmästä muistiinpanoja. Ensimmäisen esiintyjän Maijaliisa Erkkolan aiheena oli epäarvoisuus ruokalautasella ja hän keskittyi nykyään myös Eduskunnan huolen aiheena olevaan lapsiköyhyyteen ja tämän vaikutukseen ruokalautasella. Aihe on pitkään eläneen (olen nyt 72-vuotias) mielestä kodikkaan lohduttava. Mielestäni kristillisen elämäntavan maassamme on hienoa, että vaikka lasten vanhemmilla heidän eri syistään on pienituloisuutta, he pyrkivät järjestämään elämänsä niin, että joka aamu lastensa lautasella on syötävää. Tämä on mahdollista tässä hyvinvointi-Suomessamme. On täysin luonnollista mielestäni, että kaikilla perheillä ei ole samat mahdollisuudet edes ruokasuosituksiamme Suomessa noudattaa. Käsitykseni mukaan ihmiset hankkivat ruokansa lähes varallisuustasosta riippumatta sen mukaan, mikä perheelle maistuu. Kouluruoka kannattaa oppilaiden koulussa syödä. Pienen protestin soisin koululaisille: syökää sitä, mitä koulussa tarjotaan ruuaksi – maassa maan tavalla. Ei ole kiva pienenä  koululaisena miettiä, että ei omien perinneuskomusten vuoksi voi syödä tarjolla olevaa ruokaa.

Toinen esitelmä muistiinpanoissani on Teemu Roosin kertomuksia tekoälystä. Hänen aiheenaan oli ”Miten säilyttää mielenrauha tekoälyn aikakautena?” Laitoin muistiin, että tilanne rauhoittumisen vaatimuksesta muistuttaa aiempia suuria suurta yleisöä kohdanneita tietotekniikan kehitykseen liittyviä mullistuksia, joista muistan kirjat (aluksi se, että ihmiset keskittyivät lukemaan romaaneja, oli monelle kauhistus ja maailman mullistus sekin), televisio (kaikki vain teeveetä tuijottaa, normaali elämä jää elämättä), pelien pelaaminen tietokoneella ja nyt siis tekoäly. Yksittäisen ihmisen aika ei monenkaan kohdalla riitä nykyään näiden kaikkien haittakuluttamiseen, mutta on selvää, että ajankäytön osalta valintatilanteet ovat lisääntyneet. Tekoäly kuluttajain käytössä on melko uusi asia, se on käymässä jauhatus- ja omaksumisvaihetta, jossa sitä torjutaan ja jossa siitä puhutaan, tutuksi ilmeisesti on tulemassa. Aiemmassa Tiedeakatemian illassa toivotin tekoälylle töitä rahoitustoimialalle: jokaiselle aikuiselle olisi piristysruiske talouteen mahdollisuus kansalaispalkkaan. Tosin mietin sitäkin, että olisiko sillä edes vaikutusta ruokalautasiin, ihmiset kuitenkin nauttivat sitä ruokaa, joka heille maistuu, oli rikas tai köyhä.

Illan viimeisessä esitelmässä oli itselleni melko vieras aihe, jossa luokiteltiin viittomakieli omaksi jopa äidinkieleksi. Onko koko perhe siinä tapauksessa kuuroja. Aiheesta kertoi Tommi Jantunen, jolla oli hyvinkin varma ja kuuluva puheääni itsellään. Hyvää esityksessä oli vahva asiaan paneutumisen tuntu ja osallistuvuus esimerkiksi elämän alussa olevan lapsen asemaan, jolle viittomakieli olisi kuin ainoa mahdollisuus kommunikointiin. Ihmettelen usein televisioruudun äärellä, että miksi kuulovammainen ei lue tekstiä ruudulla tai miksi jo maailmalla liikkuva lapsi ei pitäisi mukanaan tablettikonetta, jossa olisi fraasivalikoima kommunikointiin tms. muuhun tietokoneen mahdollisuuksien mukaiseen kommunikointiin. Hieman vaarallisuuden tuntua oli esitelmässä esille noussut taktillinen viittomakieli, jossa tartutaan toisen käsiin. Myös tunteet mainittiin. Sanat ja tunteet – yhteisöön kuuluminen tarkoittaa myös kommunikointia, siksi viittomakielen oppiminen on tärkeää kuulovammaisille ja perheille, joihin on syntynyt kuulovammainen lapsi. Esitelmässä mainittiin, että nykyään voi ongelmaa helpottamaan saada sisäkorvaistukkeen kuullakseen.

Samalla mietin itseäni aikuisena ja puhekykyisenä ihmisenä Helsingissä: eipä montakaan lausetta tarvinnut matkalla puhella. Melko vähällä puhumisella Suomessa pärjää. Eri kieliä puhuvat voivat samalla viittoilla, suomalaiset voivat nyökytellä ja tervehtiä ihmisiä, tämäkin vaatii asennetta.

Asenne eri asioiden suhteen onkin tärkeä asia, mutta onko sitä tutkittu vielä missään yliopistossa tai akatemiassa?

Iltateen tai siis kahvin aikana sain tilaisuuden keskustella omasta tutkimusaiheestani, joka on ihmisen henkinen jatkumo. Seinällä olevat vaakunat antoivat arvoisensa taustan keskustelulle ja sen aiheelle.

15.9.2026 Tarja Kaltiomaa