Israelin sota militarisoi myös suomalaista yhteiskuntaa – miksi emme uskalla puhua uutisoinnin vähentämisestä?

Sodan jatkuva läsnäolo mediassa ei ole yhteiskunnallisesti neutraalia. Myös Israelin sotatoimien uutisointia olisi tarkasteltava kriittisesti sen sijaan, että sodan päivittäistä seuraamista pidettäisiin itsestään selvänä kansalaisvelvollisuutena.

Sodasta on tullut osa arkeamme. Israelin ilmaiskut, sotilasoperaatiot, asejärjestelmät ja sodan osapuolten lausunnot seuraavat toisiaan uutisvirrassa. Sotilaalliset tapahtumat rytmittävät kansainvälisen politiikan käsittelyä tavalla, johon olemme vähitellen tottuneet.

Juuri tottuminen on ongelmallista.

Militarisaatio ei tarkoita ainoastaan asevoimien vahvistumista tai puolustusmenojen kasvattamista. Se voi tarkoittaa myös prosessia, jossa sotilaalliset käsitteet, uhkakuvat ja toimintatavat alkavat hallita yhteiskunnallista ajattelua. Silloin sota ei näyttäydy enää poikkeuksellisena tapahtumana, vaan normaalina politiikan jatkeena.

Myös media osallistuu tämän todellisuuden rakentamiseen.

Sotilaallinen näkökulma määrittää, mistä puhumme

Kun Israelin sotatoimia käsitellään ensisijaisesti operaatioina, iskuina, strategisina tavoitteina ja sotilaallisina vastatoimina, omaksutaan helposti sotaa käyvien organisaatioiden tapa jäsentää maailmaa.

Uutisten kysymyksiksi muodostuvat, missä iskettiin, mitä tuhottiin ja miten vastapuoli reagoi.

Huomattavasti harvemmin pohditaan, miksi sotilaallinen voimankäyttö ylipäätään hyväksytään ensisijaiseksi ratkaisuvälineeksi, mitä sillä voidaan tosiasiallisesti saavuttaa ja millaisia vaihtoehtoisia toimintatapoja on käytettävissä.

Sotilaallinen tehokkuus ja poliittinen tarkoituksenmukaisuus eivät ole sama asia. On mahdollista onnistua sotilasoperaatiossa ja samanaikaisesti epäonnistua turvallisuuden tuottamisessa.

Silti sotilaalliset tapahtumat saavat helposti enemmän huomiota kuin niiden pitkän aikavälin seuraukset.

Tämä ei ole vain kysymys uutisten sisällöstä. Se on kysymys siitä, millaisena politiikan ja väkivallan suhde yleisölle esitetään.

Jatkuva sotauutisointi muokkaa käsitystämme maailmasta

Ihmisen huomio on rajallinen voimavara. Mitä enemmän jokin aihe hallitsee uutisvirtaa, sitä vähemmän tilaa jää muille asioille.

Israelia koskevan sotauutisoinnin jatkuva toistuminen voi vahvistaa käsitystä, jonka mukaan kansainvälisen politiikan keskeisin sisältö muodostuu sotilaallisista konflikteista, vihollisuuksista ja niiden moraalisesta arvioinnista.

Samalla sotilaallisten tapahtumien seuraamisesta voi muodostua eräänlainen julkisen keskustelun rituaali. Uusi isku synnyttää uuden uutisen, uuden kannanoton ja uuden vastakkainasettelun.

Yhteiskunnallinen keskustelu alkaa reagoida tapahtumiin sen sijaan, että se arvioisi niiden taustalla olevia mekanismeja.

Tämän kehityksen vaikutuksia ei pidä pitää itsestään selvinä. Ne pitäisi tutkia. Onko toistuva sotauutisointi lisännyt kansalaisten ymmärrystä konfliktin syistä ja ratkaisumahdollisuuksista vai lähinnä vahvistanut heidän aiempia poliittisia ja moraalisia identiteettejään?

Uutisten suuri määrä ei itsessään todista niiden yhteiskunnallista hyödyllisyyttä.

Myös sodasta uutisoimisella on vaihtoehtoiskustannus

Journalismissa pidetään perustellusti tärkeänä vallankäytön valvontaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että jokainen uusi sotilaallinen tapahtuma ansaitsisi automaattisesti huomionsa.

Toimituksilla on rajallinen määrä aikaa, työvoimaa ja julkaisutilaa. Jokainen Israelin sotatoimiin käytetty uutisminuutti on pois jonkin toisen asian käsittelystä.

Jos uutinen tuo esiin uuden sotarikosepäilyn, merkittävän poliittisen päätöksen tai aikaisemmin tuntemattomia tietoja sodan seurauksista, sen informaatioarvo voi olla huomattava.

Jos uutinen sen sijaan ainoastaan toistaa jo tunnetun tapahtumaketjun, sen lisäarvo voi jäädä vähäiseksi.

Sodan kriittinen seuraaminen ei siis edellytä sen jatkuvaa pitämistä uutisvirran kärjessä.

Päinvastoin: sotauutisoinnin määrällinen vähentäminen ja laadullinen parantaminen voivat olla keskenään yhteensopivia tavoitteita.

Sodan vastustaminen ei saa muuttua sotaan kiinnittymiseksi

Erityisen kiinnostava kysymys liittyy sodan vastustamiseen.

Voiko sotaa vastustava ihminen samalla ylläpitää sodan hallitsevaa asemaa julkisessa keskustelussa?

Voi ainakin periaatteessa.

Jos sodanvastainen aktivismi rakentuu jatkuvasti sotilaallisten tapahtumien, viholliskuvien ja voimakkaiden tunnereaktioiden ympärille, se voi osaltaan ylläpitää juuri sitä sotakeskeistä maailmankuvaa, jota se pyrkii vastustamaan.

Tämä ei tarkoita, että israelilaisten tai palestiinalaisten siviilien kärsimyksestä pitäisi vaieta. Se ei myöskään vähennä Hamasin tai Israelin valtion vastuuta niiden omista teoista.

Se tarkoittaa, ettei sodan vastustamisen vaikuttavuutta voida mitata sotaa käsittelevien julkaisujen, mielenosoitusten tai sosiaalisen median reaktioiden määrällä.

Jos tavoitteena on vähentää väkivaltaa, olennaista on toiminnan vaikutus väkivallan edellytyksiin ja todennäköisyyteen – ei se, kuinka näkyvästi sodan vastustaminen ilmaistaan.

Rauhalle on annettava tilaa myös uutisissa

Israelin sotatoimien uutisoinnin vähentäminen ei tarkoittaisi tietojen pimittämistä tai journalistisesta valvonnasta luopumista.

Se tarkoittaisi toimituksellisten painotusten arvioimista.

Jokaisen uuden sotilasoperaatiota koskevan uutisen yhteydessä olisi syytä kysyä, tuottaako se yleisölle olennaisesti uutta tietoa. Samalla pitäisi arvioida, kuinka paljon huomiota annetaan konfliktin diplomaattisille vaihtoehdoille, sodan taloudellisille kustannuksille sekä mahdollisuuksille ehkäistä uusia väkivallan kierteitä.

Myös rauhanratkaisuja koskevien ehdotusten toteuttamiskelpoisuutta on arvioitava kriittisesti. Pelkkä rauhan tavoitteleminen ei vielä osoita, että esitetty keino tuottaisi rauhan.

Sotilaallisen voimankäytön perustelut eivät kuitenkaan saa muuttua itsestäänselvyyksiksi vain siksi, että toimijat osaavat esittää ne turvallisuuden kielellä.

Jos olemme aidosti huolissamme yhteiskunnan militarisoitumisesta, huolen on ulotuttava myös niihin sotiin, joiden näkyvyyttä olemme tottuneet pitämään moraalisesti välttämättömänä.

Sodan jatkuva seuraaminen ei ole sama asia kuin rauhan edistäminen. Eikä sotauutisoinnin määrän kyseenalaistaminen ole sama asia kuin sodan uhrien unohtaminen.

Militarismikritiikin uskottavuus riippuu lopulta siitä, sovelletaanko sen periaatteita johdonmukaisesti vai valikoidaanko kritiikin kohteet poliittisen samastumisen perusteella.

Jos jatkuva sotauutisointi voi militarisoida suomalaista yhteiskuntaa, samaa mahdollisuutta on tutkittava myös Israelin kohdalla.

Muuten vaarana on, ettei militarismia vastusteta johdonmukaisen periaatteen vaan kulloisenkin poliittisen tarkoituksenmukaisuuden perusteella.