Instituutiot uhattuna – Miksi leikkausten järjestys on aivan yhtä tärkeä kuin niiden määrä

Valtiovarainministeriö julkaisee 7. lokakuuta virkapuheenvuoronsa. Kyseessä on vaaleja edeltävä perinne, jossa virkakunta esittää näkemyksensä seuraavan hallituskauden suurimmista haasteista ja keinoista niihin vastaamiseksi. Myöhemmin lokakuussa julkaistaan vielä meno-, rakenne- ja verokartoitukset. Yhdessä ne muodostavat tulevien hallitusneuvottelujen lähtöaineiston.

Ministeriö on jo viitoittanut suuntaa: valtion rahoittamien palveluiden nykyistä palvelulupausta ei voida ylläpitää tilanteessa, jossa valtiontaloutta sopeutetaan voimakkaasti. Sama logiikka ulottuu väistämättä hyvinvointialueisiin. Tästä seuraa kysymys: missä järjestyksessä valtio luopuu lupauksistaan? Mitkä tehtävät ja palvelut säilyvät, mitkä kevenevät ja mistä luovutaan kokonaan? Kartoitukset tarjoavat vaihtoehtoja sille, mistä voisi säästää, mutta lopullinen päätös leikkausten kohteista ja mittakaavasta on poliittinen.

Hyvinvointialueita ohjataan monesta suunnasta yhtä aikaa. Perustuslaki vaatii turvaamaan jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut. Sosiaali- ja terveysministeriö säätää tehtävät, mitoitukset ja määräajat, kun taas sisäministeriö ohjaa pelastustointa. Oikeuskansleri ja muut valvontaviranomaiset valvovat oikeuksien toteutumista. Samaan aikaan valtiovarainministeriö määrittää rahoituksen pyrkien objektiivisuuteen; alueiden rahoituksen on ainakin lähtökohtaisesti perustuttava väestön tarpeeseen.

Ristiriita näkyy koko valtion budjetissa. Suuri osa menoista kasvaa ilman, että kukaan erikseen päättää niistä. Eläkkeet ja etuudet nousevat indeksien mukana, ja velan korot on maksettava. Lisäksi puolustusmenot pyritään pitämään Naton tavoitteen mukaisesti vähintään kahdessa prosentissa bruttokansantuotteesta, vaikka kyse on poliittisesta sitoumuksesta eikä laista. Jokainen menoerä on jonkin ministeriön vastuulla, ja tyypillisesti jokainen hallinnonala pitää omaa budjettiaan koskemattomana.

Suomi on joutunut EU:n liiallisen alijäämän menettelyyn. Komission suositteleman sopeutuspolun mukaan nettomenot saavat kasvaa enintään 1,3 prosenttia tänä vuonna, 1,5 prosenttia vuonna 2027 ja 1,8 prosenttia vuonna 2028. Budjettipäällikkö Mika Niemelän mukaan uusi velkajarru edellyttää toimia myös hyvinvointialueilta. Juridisesti perustuslaki on ylimpänä, mutta käytännössä ratkaisee aritmetiikka. ”Riittävä” on joustava sana, mutta EU:n kolmen prosentin alijäämäraja ei ole.

Myös hyvinvointialueen rahoitus on lakisääteinen mekanismi, mutta alueilla ei ole omaa verotusoikeutta. Niiden ainoa rahoittaja on sama valtio, joka vastaa alijäämästään EU:lle. Kun muut menot on lukittu, sopeutus kohdistuu sinne, missä on vielä edes teoriassa liikkumavaraa.

Lopulta finanssipolitiikka jyrää siis muiden mekanismien yli. Tämä joudutaan tekemään lakeja muuttamalla, koska muuta keinoa ei ole. Kysymys on vain siitä, tehdäänkö karsinta suunnitellusti vai sattumanvaraisesti.

Sattumanvaraisen tien seurauksia on nähty esimerkiksi Yhdysvalloissa, missä instituutioita on ajoittain purettu nopeasti ja ilman kokonaiskuvaa. Pystyyn ei välttämättä jäänyt se, mikä oli yhteiskunnalle tärkeintä, vaan se, jolla oli äänekkäimmät puolustajat. Kansalaisyhteiskunta ei murru yhdestä päätöksestä. Se murenee kasautuvista päätöksistä, joita kukaan ei ole arvioinut kokonaisuutena.

Suomessa on totuttu ajattelemaan, että kansalliset instituutiot ja palvelut ovat turvassa vain siksi, että ne ovat aina olleet olemassa. Oletus on mukava ja juuri siksi vaarallinen. Instituutio on turvassa vain, jos sen paikka pystytään perustelemaan avoimesti suhteessa käytettävissä oleviin varoihin. Ja se on tehtävä ennen kuin kriisi tekee valinnan puolestamme.

EU:n uusien finanssisääntöjen myötä vaalikauden alussa asetetaan neljän vuoden sopeutustavoite, jota voidaan tietyin ehdoin pidentää jopa seitsemän vuoden ylivaalikautiseksi suunnitelmaksi. Tämän myötä finanssipolitiikan horisontti pitenee lähemmäs instituutioiden omaa aikajännettä: sairaala rakennetaan vuosikymmeniksi ja ammattilaisen koulutus kestää vuosia.

Pidempi suunnittelupolku ei kuitenkaan auta, jos sillä vain jaksotetaan leikkauksia eteenpäin. Sen pitää kertoa myös järjestys: mitkä velvoitteet säilyvät, mitkä kevenevät ja mistä luovutaan? Jos rahoitusta vähennetään, on samassa päätöksessä vähennettävä myös lakisääteisiä tehtäviä.

Valtiolta eivät rahat lopu, mutta se muuttuu, mihin ne riittävät. Kysymys on siitä, kuka valinnan tekee. Jos poliitikot kieltäytyvät valitsemasta, ristiriita siirtyy valtiovarainministeriöstä hyvinvointialueille, sieltä päivystysjonoihin, valvontaviranomaisten pöydille ja lopulta asukkaille. Finanssit eivät neuvottele. Ne eivät myöskään priorisoi. Se jää meidän tehtäväksemme.