Dionysoksen varjo ja antiikin kisat.

Ihmiskunnan ja sivilisaatioiden historia on alusta alkaen ollut myös humalan historiaa. Niin kauan kuin ihminen on rakentanut kaupunkeja, säätänyt lakeja ja perustanut uskontoja, hän on samalla etsinyt keinoja laajentaa tietoisuuttaan, turruttaa kipuaan ja ylittää biologiset rajoituksensa. Tämän ilmiön keskiössä on aina ollut alkoholi – aine, joka on toiminut historian polttoaineena niin hoveissa, taistelukentillä kuin urheiluareenoillakin.

Aika ajoin törmää vieläkin kuvitelmaan, että muinaiset olympialaiset ja niiden synnyinsija, antiikin Kreikka, oli puhtaan rationaalinen ja harmoninen maailma, jossa viisaat filosofit nähtiin ihmisyyden jaloimpina hahmoina. 

Filosofi Bertrand Russell on teoksessaan Länsimaisen filosofian historia huomauttanut ehkä osuvimmin, että tämä kuva on väärä.

Rationaalisen ja kurinalaisen Apollonin rinnalla hallitsi Dionysos – hillittömyyden, humalan, bakkanaalien ja uskonnollisen vimman jumala. Kreikkalaiset eivät olleet pelkästään harkitsevia stoalaisia; he menivät juhlissaan ja riiteissään äärimmäisyyksiin. Alkoholin ja erilaisten yrtti- ja kasviuutteiden avulla haettiin tietoisesti tilaa, jossa arkipäivän rajat murtuivat ja ihminen kuvitteli saavuttavansa hetkellisen jumalyhteyden.

Viinin merkitys antiikin maailmassa

Viinin asema ja merkitys antiikin Välimerellä oli jotain tyystin toista kuin mitä se on meille nykyään. Kun puhumme antiikin Välimeren kulttuureista, meidän on riisuttava nykyajan silmälasit. Antiikin maailmassa ei tunnettu edes sanaa alkoholi, eikä ihmisiä juuri jaettu raittiisiin ja alkoholisteihin. Viini ei ollut pahe, ylellisyys tai pelkkä juhlien kohottaja, vaan se oli demokratisoitunut perustarve ja jokapäiväinen elintarvike. Sitä joivat kaikki yli luokkarajojen. Se oli usein puhtaampaa ja huomattavasti turvallisempaa juotavaa kuin kaupunkien seisova tai saastunut vesi. Kulttuuriseen etikettiin kuului kuitenkin se, että viiniä juotiin harvoin sellaisenaan. Se sekoitettiin lähes aina veteen, sillä raakana juomista pidettiin sivistymättömänä ja barbaarisena.

Viini oli myös koko Rooman imperiumin sisämarkkinoiden suuri liikuttaja. Kun legioonat marssivat uusille alueille, viinikauppiaat seurasivat perässä ja perustivat uusia viinitiloja varmistaakseen huollon. Historioitsijoiden arvioiden mukaan pelkästään Rooman valtakunnan huippuaikoina Italian alueella tuotettiin vuosittain valtavia määriä viiniä, mikä kestää vertailun jopa nykypäivän tuotantolukuihin. Ranskalainen André Tchernia on arvioinut antiikin Rooman kulutusta ja tuotantoa säilyneiden amfora-löydösten, verotustietojen ja kirjanpidon perusteella. Pelkästään Rooman kaupungin, jossa oli noin miljoona asukasta, arvioidaan kuluttaneen noin 1,8–2,5 miljoonaa hehtolitraa viiniä joka vuosi. Se on noin 150–200 litraa viiniä vuodessa jokaista asukasta kohden, mukaan lukien lapset ja orjat.

Kun vertaamme tilannetta, havaitsemme jotain hämmästyttävää. Antiikin Italian tuotanto oli noin 10–20 % nykyisestä Italian tuotannosta, kun nykyään se on alle 6 %. Ottaen huomioon sen ajan viljelytekniikan, olivat hehtaarisadot huomattavasti alhaisemmat. Italian maaperästä oli tuolloin valjastettu valtavia alueita pelkälle viininviljelylle. Se muutti maatalouden rakenteita niin rajusti, että se johti jopa viljapulaan keisariajalla.

Tässä talous- ja tuotantojärjestelmässä oli myös selkeä maantieteellinen ero antiikin Italian ja Ranskan välillä. Antiikin aikana Italia oli tuotannon ehdoton keskus. Rooman tasavallan ja varhaisen keisarikunnan aikana Italian laatuviinit, kuten Falernum, olivat halutuimpia ja kalleimpia. Nykyisin viinimaana tunnettu Ranskan alue oli aluksi vain tuoja. Asterixista tutut gallialaiset ostivat aluksi viininsä Italiasta. Italialaiset kauppiaat rikastuivat myymällä viiniä Galliaan, jossa amforallisesta viiniä saattoi maksaa jopa yhden orjan verran.

Viini ja antiikin urheilu

Antiikin alkuperäisissä olympialaisissa viini oli keskeisessä, miltei pyhässä roolissa. Se kytkeytyi kiinteästi kisojen uskonnolliseen luonteeseen, sillä ennen kilpailujen alkua suoritettiin juhlallisia viiniuhreja eli libaatioita ylijumala Zeus Olympian ja muiden jumalten kunniaksi. Kisoissa urheilijat eivät juoneet nykyaikaisia elektrolyyttijuomia tai proteiinipirtelöitä. Viini oli urheilijan perusravintoa, voimajuomaa ja lääkettä. Vesi oli riski ja saattoi kantaa mukanaan tauteja, viini oli hygieenisin saatavilla oleva neste. Viini toimi myös varhaisena dopingin muotona: urheilijat sekoittivat juomaansa erilaisia yrttejä ja kasviuutteita. Niiden uskottiin parantavan suorituskykyä. Lääketieteen isä Hippokrates suositteli urheilijoille lihaskipujen hoitoon humaltumista.

Antiikin kuuluisimman voimailijan, kuusinkertaisen olympiavoittaja Milon Krotonilaisen, kerrotaan kuluttaneen päivittäin peräti kymmenen litraa viiniä massiivisen liha- ja leipäannoksensa painikkeeksi. Milonin juoma viini oli lähes varmasti veteen sekoitettua. Itse laimentamaton antiikin viini oli vahvuudeltaan suurin piirtein nykyviinin luokkaa. Kreikkalaisten suosiman yleisimmän sekoitussuhteen (kolme osaa vettä ja yksi osa viiniä) mukaan laimennetun juoman lopullinen alkoholipitoisuus putosi noin kolmeen prosenttiin, mikä vastaa nykyistä mietoa olutta. Silti tuollainenkin laimennettu määrä viiniä kuulostaa kovin suurelta.

Urheilijat and heidän valmentajansa laskivat tarkkaan, millaisella viinin ja veden sekoitussuhteella saavutettiin optimaalinen tila: liian mieto sekoitus jätti urheilijan herkäksi kivulle ja suorituspaineille. Liian vahva sekoitus puolestaan vei tasapainon ja reaktiokyvyn. Kamppailulajeissa, kuten pankrationissa, antiikin raa’assa vapaaottelussa), viiniä käytettiin tietoisesti kivun turruttamiseen ja pelon poistamiseen ennen kuin astuttiin hiekkakehään, jossa murtuneet luut ja kuristukset olivat arkipäivää. Käytössä oli myös palauttavia juomasekoituksia: raskaiden suoritusten jälkeen urheilijoille voitiin tarjota kykeonia. Se oli tehty viinistä, vedestä, ohrasta, vuohenjuustosta ja hunajasta. Palautusjuomat olivat siis käytössä jo ennen ajanlaskumme alkua.

Pindaros – ensimmäinen urheilutoimittaja

Kun antiikin kisoista puhutaan, pitää aina tietenkin myös puhua Pindaroksesta, joka eli noin vuosina 520–440 eaa. Kreikkalaisen runoilija Pindaroksen voittolaulut (epinikia) tarjoavat ainutlaatuisen ikkunan antiikin urheilumaailmaan, jossa viini ja urheilu kietoutuivat yhteen aivan toisella tavalla kuin nykyään. Pindarokselle viini ei ollut urheilijan arkinen harjoitusjuoma tai fysiikkaa parantava aine, vaan se oli pyhän menestyksen, yhteisöllisen ilon ja ennen kaikkea taiteellisen ylistyksen symboli. Hän käytti viiniä usein vertauskuvana omalle työlleen. Hän vertasi oodiensa luomista siihen, miten isä tarjoaa vieraanvaraisesti parasta ja kalleinta viiniään sulhaselle. 

Runoilija tarjoili sanojaan kuin ”muusien vuodatettua nektaria” tehdäkseen urheilijoiden ohimenevistä maallisista saavutuksista kuolemattomia.

Kilpailujen päätyttyä viini oli erottamaton osa voitonjuhlia (komos) ja illanviettoja, joissa se edusti ansaittua palkintoa, helpotusta ja puhdasta riemua urheilijan kokeman raskaan raadannan ja vaarojen jälkeen. Samalla viinillä oli pyhä, uskonnollinen tehtävänsä, sillä oodeissa olympiavoittajat kuvataan kaatamassa viiniä maahan uhrina erityisesti Zeukselle. Tämä seremonia sitoi urheilusuorituksen osaksi jumalallista mystiikkaa ja osoitti kiitollisuutta menestyksestä. Pindaros kuitenkin muisti aina varoittaa urheilijoita ylpeydestä; voiton huumasta ja viinistä saa nauttia, mutta menestys ei tee urheilijasta jumalaa, vaan hän pysyy yhä kuolevaisena.

Tässä työssään Pindaros toimi omalla tavallaan antiikin maailman urheilutoimittajana, vaikka hänen roolinsa muistuttikin enemmän nykyajan PR-päällikköä tai henkilökohtaista brändinrakentajaa kuin puolueetonta uutisreportteria. Ennen sanomalehtiä, radiota tai televisiota Pindaros oli se voima, joka tallensi ja raportoi urheilutapahtumat ja suoritukset muulle maailmalle. Hän dokumentoi oodeihinsa tarkasti urheilijan nimen, kotikaupungin, lajin sekä tämän suvun aiemmat voitot.

Pindaros teki toisaalta myös aitoa urheilutoimittajan kenttätyötä matkustamalla henkilökohtaisesti suuriin kisoihin Olympiaan ja Delfoihin. Hän seurasi kilpailuja, analysoi urheilijoiden taustoja ja keräsi materiaalia tarinoihinsa. Nykytoimittajan tavoin hän pyrki selittämään yleisölle, miksi joku tietty urheilija voitti. Siinä missä nykyajan journalismi purkaa voittoa sekuntien, taktiikan ja fysiikan kautta, Pindaroksen analyysi yhdisti urheilijan luonnollisen lahjakkuuden, periksiantamattoman kovan työn ja jumalien suosion. Hän muutti raa’an fyysisen suorituksen elämää suuremmaksi tarinaksi, aivan kuten parhaat urheilitoimittajat tekevät vielä tänäkin päivänä.

Sarjan teema: Matka läpi vuosisatojen

Tämä 20-osainen julkaisusarja, Olympialaiset ja alkoholi, purkaa sen historian suuren ja varsin tuntemattoman jatkumon, joka alkoi antiikin Kreikan Olympian kisoista ja ulottuu aina modernin urheilumaailman kynnykselle, vuoden 1964 Tokion kisoihin asti ja osittain myös Mexicon kisoihin 1968.

Sarja ilmestyy pääsääntöisesti kerran viikossa seuraavien kuukausien aikana. Matkaamme läpi olympiahistorian oudoimpien, traagisimpien ja omalla tavallaan viihdyttävimpien lukujen.

Kirjoituksen soundtrack: Mikis Theodorakis: Dionysos (Vuoden 1985 alkuperäinen levytys). Sävellys Mikis Theodorakis. Orkesterinjohdosta ja sovituksesta vastaa Mikis Theodorakis.

Tämän ensimmäisen osan soundtrackiksi on valittu Ateenassa vuonna 1985 levytetty teos, joka riisuu antiikin Kreikan urheilukuvastosta valheellisen hohdon. Teos rakentuu jylhien kuorokohtausten ja perinteisten kreikkalaisten rytmien varaan muistuttaen siitä arjen realismista, josta tekstissä aiemmin puhutaan. Se sopii avausosan loppunostoksi täydellisesti, sillä se peilaa sitä fyysistä todellisuutta, jonka keskellä antiikin kisat ja niiden jälkeiset juhlat todellisuudessa lepäsivät. Tämä esitys muistuttaa, ettei Olympian henki ollut hillittyä näytelmää, vaan raakaa ja konkreettista elämää. Siispä Mikis Theodorakis ja Dionysos.

Julkaisun kuva Tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.