Sirkusnorsuista vuohiin ja lampaisiin.

Taas on kierretty jonkin elämää nähneillä silmillään suomalaista suvea – tällä kertaa hautausmaita, kaupunkien puistoja, ja katsasteltu viheralueita. Ja mitä on nähty? Moderni luokkayhteiskunta ja sukupuoliroolit ovat saaneet uuden huipentuman.

Suivaantunut mies kysyykin: Mikä ihmeen Toivevävyjen ja Pomojen poikien Suojatyöpaikka niistä päältäajettavien ruohonleikkureiden penkeistä on tullut? Kun katsoo kaupungin tai seurakunnan kesätyöläisten hierarkiaa, jako on selvä. Siellä sitä istutaan, hydrostaattisen vaihteiston hurinassa, aurinkolasit silmillä ja radiokuvut korvilla. Kuljettajaksi valikoituu hämmentävän usein nuorimies, joka näyttää siltä, että hänet voisi suoraan leikkurin päältä esitellä anopille sunnuntailounaalla. Hän istuu siinä virtaviivaisen, satoja kiloja painavan sirkuspallinsa päällä kuin entisaikojen sirkusnorsu konsanaan.

Ja tuho on valmis. Ajetaan sokeasti rinkiä viikosta toiseen ja pilataan kauniit viheralueet täysin. Satojen kilojen mekaaninen paino jyrää maan tiiviiksi. Kun maaperä kovettuu, nurmikon luonnollinen hengitys lakkaa. Juuristo tukehtuu hapenpuutteeseen, ja vesi jää seisomaan pintaan kovien sateiden jälkeen. Eikä siinä kaikki: se silpattu ruoho jätetään tietenkin keräämättä. Se mätänee sellaiseksi tiiviiksi, limaiseksi kuitukerrokseksi – hienostelevasti sanottuna thatch-kerrokseksi – ja sammalpediksi, joka kuristaa viimeisetkin elonmerkit pihanpohjasta.

Suomessa ei todellakaan ymmärretä, miten niitä hienoja nurmikoita oikeasti kuuluu hoitaa. Katsottaisiin vähän mallia sieltä, missä homma osataan: Englannista. Sielläkin on aikoinaan työmatkoilla käyty. Siellä ne kaikista hienoimmat ja arvokkaimmat nurmimatot ajetaan perinteisellä, mekaanisella ja käsikäyttöisellä kelaleikkurilla, jossa on silpunkeräin. Sellainen tekniikka leikkaa ruohonkorren puhtaasti, se ei jyrää maata pilalle, ja keveydellään se antaa pihan hengittää. Se on herrasmiesmäistä nurmikkohifistelyä, jossa arvostetaan siistiä leikkuujälkeä ja maaperän hyvinvointia.

Mutta meillä Suomessa sen sijaan luotetaan sokeaan raakaan voimaan ja raskaaseen kalustoon. Jyräävän runtelun jälkeen edessä onkin aivan valtava, helvetillinen entisöintiurakka. Nurmikon pohja pitää herättää henkiin kuorimalla tonnikaupalla sammalsekaista silppua, piikittämällä maahan tuhansia reikiä ilmastusta varten ja levittämällä päälle hienoa hiekkaa ohut kerros kerrallaan. Se on viikkojen raskasta raatamista.

Mutta kuka sen työn lopulta tekee? Kuka ryhtyy tähän raskaaseen, rehelliseen fyysiseen työhön, kun pihanpohjat on ajettu pilalle? Eivät varmaankaan nämä samaiset toivevävyt. Eivät he nouse sirkusjakkaroiltaan haravan varteen tai hiekkasäkkejä kiskomaan, kun kynnet saattaisivat likaantua.

Kun kääntää katseensa sivuun, niin sieltä löytyvät hierarkian todelliset suorittajat. Naiset ja vähemmän edustavat rivityöläiset, jotka painavat selkä vääränä perinteisen haravan varressa helteessä. He siivoavat sen, minkä Toivevävy päältäajettavallaan repi irti ja jyräsi pilalle. Raskas hyötyliikunta ja pihan terveyden kannalta kriittisin työ on jätetty käsipareille, kun taas kruununjalokivellä eli polttomoottorikäyttöisellä prässäilyvälineellä ajetaan statusta ympäri hautuumaita ja muita tantereita.

Välillä tämä kaikki alkaa sapettaa niin syvästi, että suivaantunut mies huomaa mielessään hahmottelevansa jo pienimuotoista ludiitti-operaatiota toisen maailmansodan Norjan vastarintaliikkeen hengessä. Tekee mieli ottaa kaapista paketti hillosokeria ja käydä hämärissä jättämässä pieni muistutus asiasta.

Tuo vanha norjalaiskonsti ei suinkaan tuhoa koko päältäajettavaa – moottori ei sulatessaan karamellisoidu – mutta se mekaaninen hyytelö ja sokerisakka saavat  polttoainejärjestelmän niin tiukasti tukkoon, että vehje joutuu parhaassa tapauksessa usean päivän korjaamoremonttiin. Tankit, letkut ja kaasuttimet pitää pestä kuumalla vedellä puhtaaksi, eikä bensa tähän siivoukseen auta.

Ja silloin se vasta riemu repeääkin. Kun se satojen kilojen ylpeys alkaa kesken ringinajon yskiä, nikotella ja lopulta hyytyy niille sijoilleen remonttijonoon, toivevävyn on pakko kohdata karu todellisuus. Hänen on noustava sirkuspalliltaan, riisuttava radiokuvut ja tartuttava siihen vanhanaikaiseen, työnnettävään leikkuriin tai otettava rehellinen harava kauniiseen käteensä. Olisi siinä naama venynyt sellaiseen virneeseen, että sitä sopisi katsella vähän pitempäänkin pihan laidalta muina miehinä.

Päältäajettavasta ruohonleikkurista on tullut modernin vaurauden, mukavuudenhalun ja näennäisen tehokkuuden vääristynyt symboli. Terveys, maaperän hengitys ja kunnon rehellinen hyötyliikunta on myyty nollia ja ykkösiä jauhavaan mukavuuteen. Suivaantunut mies ei tähän alistu. Hän jättää kuitenkin sokeripussit kaappiin ja tyytyy nauttimaan tästä mielikuvasta, mutta tarttuu jatkossakin tuplateräiseen työnnettäväänsä, kerää silpunsa talteen, kompostoi sen kolme vuotta hevonlannan ja lehtisilpun kera ja mitä lämpökompostorista sitten tuleekaan.

Miksei viheralueita käytetä lammasten laitumena? Suomesta ei tulisi sillä konstilla lampaanlihan suurtuottajaa, mutta moni Sepe ja Valtteri olisi kyllä tyytyväinen. Joskus keinot loppuvat kesken. Järkipuhe ei tehoa, ja turha lähteä ehdokkaaksi kirkollisvaaleihin saatika sitten kuntavaaleihin asiaa edistämään. Vaatisi 20 vuotta ankaraa valistustyötä noissa instansseissa. Puheenvuoroja pitäisi pitää joka kokouksessa useita ja aina aloittaa ja lopettaa roomalaisen Caton hengessä: ”Olen muuten sitä mieltä, että päältäajettavat ruohonleikkurit tulee korvata lampailla ja vuohilla!”

Valtiosta ja kunnasta ei voi erota, mutta läheltä liippaa se että kirkosta voisi ja pitäisi tämän takia erota. Seurakunnan kirkkoherralle on nyt kyllä soitettava ja on palopuheen aika. Päässä alkaa pian kova raksutus. Niin, todellakin, ne lampaat ja vuohet. Niistähän on puhuttu jo parin vuosituhannen ajan. Nyt olisi todellakin käytännöllisen teologian aika.

Kirjoituksen soundtrack: Katso luontoa ja huomaa on vuonna 1975 ilmestynyt suomalainen iskelmäkappale. Sen on säveltänyt Matti Siitonen eli Fredi, sanoittanut Vexi Salmi ja alun perin esittänyt Markku Aro. Luonnonsuojeluteemainen kappale muistetaan julistuksestaan, jonka mukaan ihmisen ei pidä yrittää parantaa luonnon omaa tasapainoa. Tässä kuitenkin kappale itsensä Fredin tulkitsemana.

Kirjoituksen kuva tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.