Timo Soini – Suomen Wernher von Braun.

Poliittisessa historiankirjoituksessa on pitkään mietitty, kuka Timo Soini oikein oli. Vastaus on selvä: hän oli Suomen oma Wernher von Braun. Siinä missä esikuvansa oli fysiikan tohtori joka kehitteli rakettiteknologiaa, tämä kotimainen populisti-insinööri oli valtiotieteilijä, joka oli tehnyt aiheesta ihan kelvollisen perusgradun populismista. Se ei ollut mikään poikkeuksellinen akateeminen mestariteos, mutta se riitti – hän tunsi mekaniikan ja tiesi, miten poliittisen kantoraketin moottori rakennetaan.

Kaikki alkoi vanhan SMP-pajan raunioista. Sen hylätyistä pulteista ja muttereista Soini alkoi hitsata kasaan ensimmäistä omaa prototyyppiään vuonna 1995. Alussa kyseessä ei ollut mikään moderni avaruusohjelma, vaan puhtaasti pienten koerakettien virittely.

Ensimmäiset testit 1990-luvun lopun vaaleissa olivat karua katsottavaa. Soini asetteli pikkurakettejaan laukaisualustalle, kiersi toreja ja poltti sormensa sytytyslankojen kanssa. Tuloksena oli pelkkää savua ja suutareita; raketit eivät nousseet edes puunlatvojen yläpuolelle, ja puolueen ainoana kansanedustajana eduskunnan ilmakehässä leijui Raimo Vistbacka pitämässä pientä merkkivaloa päällä.

Mutta tämä populisti-insinööri oli itsepäinen. Hän tiesi, että vika ei ollut moottorin perusideassa, vaan polttoaineseoksessa. Hän kiersi Suomen maakuntia, joi tuhansia kuppeja huoltoasemakahvia ja keräsi talteen unohdetun kansan puhtaan, tiivistetyn protestihengen ja arjen turhautumisen. Se oli räjähdysherkkää ainetta, mutta Soini osasi kanavoida sen suuttimiin.

Vuonna 2003 saavutettiin ensimmäinen merkittävä osavoitto. Soinin oma pikkuraketti syttyi kunnolla ja kantoi hänet vihdoin eduskuntaan asti. Se oli vasta vaatimaton yhden miehen miehitetty matka, mutta se todisti, että suutinsäädöt olivat oikeansuuntaiset. Tässä varhaisessa sytytysvaiheessa Tony Halme – tuo satojen tuhansien kilojen ajoainetta vastannut Viikinki – joutui ehkä tahtomattaankin Soinin varhaisten rakettikokeilujen puhtaaksi, räjähtäväksi polttoaineeksi. Halmeen kaltaiset massiiviset boosterit raatoivat ja paloivat poroksi taustalla luodakseen sen huikean alkupaineen, jolla mestarin oma henkilökohtainen lento saatiin laukaisualustalta ilmaan. Vuoden 2007 vaaleissa alustalta nousi jopa viiden edustajan muodostama pieni koemuodostelma. Nämä laukaisut olivat välttämättömiä esikokeita, joilla mitattiin ilmakehän virtaukset ennen varsinaista pääoperaatiota.

Populisti-insinööri teki kuitenkin matkan varrella yhden kohtalokkaan laskuvirheen. Kasvaakseen riittävän suureksi Soinin omaan NASA-henkilökuntaan oli soluttautunut taitavia maahanmuuttokriitikoita, epämääräisen ideologian harjoittajia sekä omanlaatuisia poliittisia hörhöjä ja mölyttelijöitä. Joukossa oli muun muassa ärhäkkä pari Yusuf ja Tutias. Toinen heistä oli Jussi Halla-aho, nimiväännökseltään Yusuf Oha Allah, ja perässään hänen aseenkantajansa Tutias eli Matias Turkkila. Tutias hallitsi täydellisesti bitti-avaruuden ja erilaiset some-alustat ja osasi rakentaa valtavan digitaalisen koneiston aivan Soinin selän takana. Soini oli tietoisesti pitänyt labransa ovet auki aivan kaikille. Hän luotti sokeasti siihen, että pystyisi omalla populistisella neroudellaan ja karismallaan pitämään tämän kirjekuoriporukan ja takarivin meuhaajat tiukasti hallinnassaan. Hän jopa kehui ystävillensä tehneensä hyvän diilin Yusufin kanssa.

Vuonna 2011 jyrähti sitten kunnolla. Vuosien pienten koelaukaisujen jälkeen Soini painoi suurta laukaisunappia. Siinä missä esikuva Wernher von Braun oli rakentanut Kuuhun kurottavan Saturnus V -raketin, Soini rullasi alustalle oman, suomalaisen vastineensa: massiivisen Jytky-1-kantoraketin joka nousi ilmaan sellaisella jylinällä, että Arkadianmäen ikkunat tärisivät.

Vuonna 2015 paranneltu Jytky-II pääsi vielä korkeammalle, ja Soini pääsi telakoitumaan suoraan ulkoministeriön ja valtioneuvoston Audien pehmeille penkeille – avaruusasemalle, jossa tarjoiltiin virallisia kansainvälisiä kahveja ja painavia salkkuja. Tässä vaiheessa Soinin matka aukesi aina Amerikan supervaltojen ylimpään komentokeskukseen asti. Siinä missä Wernher von Braun NASAn tärkeimpänä ihmisenä palveli Yhdysvaltoja, Soini matkusti Washingtoniin rukousaamiaisille keskustelemaan poliittisesta propulsiotekniikasta ja maailmankaikkeudesta suoraan amerikkalaisten huippupäättäjien kanssa. Kotimaassa ihmeteltiin, mitä hihhulointia tämä on, mutta Soini tiesi, että se oli parasta mahdollista kosmista verkostoitumista ja polttoaineen hienosäätöä.

Mutta avaruudessa fysiikan lait ovat armottomat. Kun jättimäinen kantoraketti oli tehnyt tehtävänsä ja pudonnut tyhjänä mereen, painottomassa tilassa leijuneen avaruusaseman ilmalukosta alkoi virrata sisään uutta miehistöä. Se bitti-avaruutta hallinnut henkilökunta, jonka kontrolloimiseen Soini oli luottanut, ottikin vallan.

Heillä ei ollut päällään Soinin tuttua, tuulessa lepattavaa sinikeltaista kaulaliinaa. Heillä oli virtaviivaiset avaruuspuvut, ja heidän navigointijärjestelmäänsä oli ohjelmoitu täysin uudet, maahanmuuttokriittiset koordinaatit. Kesällä 2017 Jyväskylän avaruustelakalla tapahtui historian tyylikkäin ja hiljaisin kaappaus. Kun puolueen puheenjohtaja oli vaihtunut, asensi Tutias avaruusasemalle välittömästi uuden käyttöjärjestelmän, ja pian lähdettiinkin jo ensimmäiselle hyperajolle. Yusuf astui komentosillalle ,vaihtoi salasanat ja käänsi aluksen antennit kohti uutta, tiukempaa ideologista tähtisumua.

Populisti-insinööri Soini huomasi yhtäkkiä istuvansa pelkässä pelastuskapselissa nimeltä Sininen tulevaisuus, joka irtautui emäaluksesta ja syöksyi ilmakehän läpi takaisin maan pinnalle, palaen poroksi matkalla.

Soini törmäsi joskus – siitä on jo muutama vuosi aikaa – yhteen vanhaan puoluetoveriinsa, toiseen vanhaan SMP:läiseen mieheen. Keskustelua käytiin kiivaasti, ja Timo Soini sai luvalla sanoen kuulla kunniansa. Tämä vanha kaveri halusi olla hieman korostetun ilkeä, ja hän sitten sanoi:

”Kuules Timo… Muistatko sen vanhan vitsin kahdesta neuvostoupseerista suuren isänmaallisen sodan jälkeen? Miehet istuivat ja keskustelivat menneistä taisteluista. Toinen sanoi: ’Minulta ammuttiin kerran hevonen alta, ja jouduin jatkamaan pitkään matkaa jalan.’ Toinen siihen: ’Tuo nyt ei ole vielä mitään. Minulta ammuttiin maatuska alta, ja jouduin jatkamaan käsin.’ Mutta mitenpä sinä, Timo, nyt jatkat? Sinulta ammuttiin puolue alta ja tipahdit rytinällä maan pinnalle. Mitenpä nyt jatkat?”

Lopulta kukaan ei voi ottaa pois sitä tosiasiaa, että ilman Soinin hitsaamaa jättimäistä kantorakettia koko nykyinen miehistö istuisi vieläkin pelkässä nettifoorumin maanpäällisessä bunkkerissa ihmettelemässä kaukaista tähtitaivasta. Ei olisi Halla-aho eduskunnan puhemiehenä ei Riikka Purra valtakunnankasöörinä.

Kirjoituksen soundtrack:

Tapio Rautavaara: Lentävä kalakukko (1951). Sävellys Toivo Kärki, sanat Reino Helismaa.

Tämän kirjoituksen päätösmusiikiksi sopii suomalaisen populismin alkulähteille vievä klassikko vuodelta 1951. Siinä missä Wernher von Braunin raketit kurottivat kohti kylmää avaruutta, Helismaan teksti kuvaa savuavaa, rasvaista ja kolisevaa savonradan junaa – suomalaista vastinetta avaruusalukselle. Se on säälimätön kuvaus suurista luuloista ja vääjäämättömästä paluusta arkeen. Teos sopii populisti-insinöörimme elämäntyön loppuhuipennukseksi, sillä se riisuu jytkyistä valheellisen loiston ja paljastaa tyhjyyden, kun takarivin miehistö vaihtaa salasanat ja komentosilta kaapataan. Junamatka on ohi, ja laulu on loppunut. Siispä Tapio Rautavaara ja Lentävä kalakukko.