Eläkeiän nostaminen 70 vuoteen voi rikkoa Suomen kansainvälisiä sopimusvelvoitteita

Suomen ratifioiman ILO yleissopimuksen nro 128 mukaan vanhuuseläkkeen ikärajan lähtökohta on enintään 65 vuotta. Korkeampi ikäraja edellyttää tilastollisia perusteita, ja erityisen raskasta tai terveydelle haitallista työtä tehneiden eläkeikää on säädetyin ehdoin alennettava.

Rajalakia valmisteltaessa kansalliseen turvallisuuteen vedottiin tilanteessa, jossa lakiesityksen todettiin olevan ristiriidassa kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa. Voidaanko vastaavaa ajattelua käyttää tulevaisuudessa myös eläkelainsäädännön uudistamiseen?

Asetetaanko valtion ja poliittisten puolueiden kyvyttömyys hoitaa julkista taloutta kansalaisten oikeuksien ja kansainvälisten velvoitteiden edelle? Joutuvatko suomalaiset lopulta maksamaan vuosikymmenten epäonnistuneesta talouspolitiikasta omalla terveydellään ja jäljellä olevilla elinvuosillaan?

ILO yleissopimuksen nro 128 lisäksi olisi syytä tarkastella myös muita kansainvälisiä ihmisoikeusvelvoitteita.

Täyttääkö eläkeiän nostaminen 70 vuoteen orjuuden, pakkotyön tai kidutuksen oikeudellisia tunnusmerkkejä?

YK ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 4 artikla kieltää orjuuden ja 5 artikla kidutuksen sekä julman, epäinhimillisen ja halventavan kohtelun. Myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 4 artikla ja EU perusoikeuskirjan 5 artikla kieltävät orjuuden ja pakkotyön.

Lisäksi ILO yleissopimus nro 29 määrittelee pakkotyöksi työn, jota vaaditaan rangaistuksen uhalla ja johon henkilö ei ole vapaaehtoisesti suostunut.

Myös Suomen perustuslain 19 § velvoittaa turvaamaan perustoimeentulon vanhuuden ja työkyvyttömyyden aikana.

Elinajan piteneminen ei tarkoita työkyvyn pitenemistä. Rakennustyömiehen, siivoojan tai hoitajan fyysinen kuluminen ei ole verrattavissa työpöydän ääressä työskentelevän virkamiehen olosuhteisiin.

Jos ihminen joutuu jatkamaan työntekoa terveytensä kustannuksella, koska vaihtoehtona on toimeentulon menettäminen, on syytä kysyä, missä kulkee taloudellisen pakon ja ihmisarvoa loukkaavan kohtelun raja. Voiko työtä enää pitää aidosti vapaaehtoisena, jos ihmisellä ei tosiasiassa ole mahdollisuutta kieltäytyä siitä?

Orjuus ei muutu hyväksyttäväksi sillä, että sille annetaan uusi nimi.

Valtiontalouden ongelmia ei pidä ratkaista siirtämällä niiden kustannuksia ikääntyvien ihmisten terveyden ja jäljellä olevien elinvuosien maksettavaksi.

Ihminen ei ole valtion omaisuutta, eikä hänen elämänsä valtiolle kuuluvaa työaikaa.