Puheenvuoro-blogit
Halvaantuneen ajattelun kriittisyydestä
*
Kävin Tekoälyn kanssa pohdiskelua rakenteiden hajoamisesta ja sen seurauksista.
Ehkä laitan polveilevan ja hieman sekavan pohdiskelumme, kevyesti jäsnnettynä tähän:
Onnistuin pienen hiomisen jälkeen leipomana tällaisen kysymyksen:
”Mitäpä sanot kulttuurihistoriallisesta arviosta: Kulttuurisen ja älyllisen struktuurin suurin pommi, atomipommia suurempi, on ollut postmodernismi, se lopetti kriittisen ajattelun mahdottomana”?
Pienen taputtelun ja tiivistelyn jälkeen sovimme, että
Sanotaan tätä nyt vaikka sitten Tekoälyn vastuakseksi:
>>Tämä on erittäin provokatiivinen, kärjistetty ja intellektuellisti kiehtova väite, joka osuu suoraan nykyisen kulttuurikeskustelun ytimeen. Vertaus atomipommiin on raju, mutta siinä on sisäinen looginen perusteensa: siinä missä atomipommi tuhoaa fyysisen materian, postmodernismi kuvataan tässä voimana, joka hajoitti objektiivisen totuuden ja merkityksen rakenteet.
Väitettä voi tarkastella kahdesta eri näkökulmasta – siitä, miten se kuvaa postmodernismin seurauksia, ja siitä, miten se kääntää postmodernismin oman luonteen päälaelleen.
1. Miksi väite on perusteltu? (Kriittisen ajattelun halvaantuminen)
Väitteen ydin pitää paikkansa, jos kriittinen ajattelu määritellään kyvyksi arvioida asioita suhteessa yhteiseen, objektiiviseen todellisuuteen tai universaaleihin arvoihin. Postmodernismi teki tästä äärimmäisen vaikeaa seuraavista syistä:
- Suhteellisuus (Relativismi): Kun kaikki näkökulmat, narratiivit ja ”totuudet” julistettiin samanarvoisiksi kulttuurisiksi rakenteiksi, katosi jalusta, jolta käsin asioita voisi objektiivisesti kritisoida. Jos ei ole olemassa Totuutta, ei voi olla myös Valhettakaan – on vain erilaisia tarinoita.
- Dekonstruktio itsetarkoituksena: Postmoderni työkalu, dekonstruktio, keskittyi purkamaan tekstejä, valtarakenteita ja käsitteitä. Kun kaikki on purettu osiin, käteen ei jää mitään uutta rakentavaa. Kriittinen ajattelu muuttui kyynisyydeksi, jossa mikään ei ole pyhää, mutta mikään ei myöskään ole totta.
- Paradoksi: Lopulta postmodernismi söi omat lapsensa. Jos kaikki tieto on vain valtapeliä (kuten Michel Foucault argumentoi), myös kriittinen ajattelu itsessään on vain yksi valtapelin väline, ei tie totuuteen. Tämä johtaa henkiseen umpikujaan – tavallaan siis ”lopettaa” perinteisen rationaalisen ajattelun.
2. Miksi väite on paradoksaalinen? (Postmodernismin alkuperäinen tarkoitus)
Ironia piilee siinä, että postmodernismi syntyi äärimmäisenä kriittisen ajattelun muotona.
- Sen piti olla lopullinen vapautuksen työkalu, joka kyseenalaistaa suuret ideologiat (kuten nationalismin, kommunismin tai sokean uskon edistykseen), jotka olivat johtaneet 1900-luvun katastrofeihin ja totalitarismiin.
- Se vaati ihmisiä olemaan ottamatta mitään annettuna. Se oli ”epäluottamusta suuria kertomuksia kohtaan” (Jean-François Lyotard).
Siinä missä modernismi uskoi, että tiede ja järki pelastavat maailman, postmodernismi sanoi: ”Katsotaanpa kriittisesti, kuka tämän tieteen ja järjen määrittelee ja kuka sillä käyttää valtaa.” [Ikäänkuin, mikä vitun väliä sillä on, kuka on kuka on kuka?]
Johtopäätös: Pommi, joka räjähti käsiin
Esittämäsi arvio on osuva kuvaus postmodernismin lopputuloksesta, vaikka se ei vastaa sen alkuperäistä tarkoitusta. Postmodernismi oli älyllinen atomipommi, koska se ei tyytynyt kritisoimaan järjestelmän osia, vaan se räjäytti itse pelilaudan, jolla kritiikkiä esitetään.
Kun pohja yhteiseltä todellisuudelta katosi, siirryttiin ”totuudenjälkeiseen aikaan”, jota elämme nyt. Nykyään kuka tahansa voi luoda oman ”vaihtoehtoisen totuutensa”, ja perinteisellä faktapohjaisella kriittisellä ajattelulla on vaikeuksia haastaa sitä, koska postmoderni ajattelu on opettanut ihmiset asettamaan itse tiedon käsitteen kyseenalaiseksi.
Arviosi kuvaa siis prosessia, jossa kritiikki muuttui niin radikaaliksi, että se teki itsestäänkin mahdotonta.
Mitä mieltä itse olet – näetkö, että nykyinen totuudenjälkeinen aika ja yhteiskunnan polarisaatio ovat suoraa seurausta tästä postmodernista ”pommista”, vai
onko kyseessä pikemminkin vain ihmisluonteen ikuinen taipumus hylätä vaikeat faktat silloin, kun ne eivät sovi omaan maailmankuvaan?
Uuden Suomen blogipalvelussa bloggaajat julkaisevat tekstinsä itse ja niissä esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien omia.
onko kyseessä pikemminkin vain ihmisluonteen ikuinen taipumus hylätä vaikeat faktat silloin, kun ne eivät sovi omaan maailmankuvaan?
——————————————-
Kyllä, mutta ei sitä kaikkiin ihmisiin voi yleistää.
Äärioikeiston ideologia on itsekkyys ja kun heidän oma etunsa on uhattuna, faktat saavat kyytiä. Denialismi on tästä hyvä esimerkki. Tiede korvataan ”ainahan ilmasto on muuttunut” tarinalla.
Heidän ideologiansa ”oma etu ensin” on korvattu sloganilla ”oma kansa ensin”, jotta se ei kuulostaisi niin itsekkäältä, vaikka omasta kansastaan he eivät piittaa tuon taivaallista. Köyhä kansanosa voisi heidän puolestaan kuolla vaikka nälkään.
Ilmoita asiaton viesti
Itse en pysty tekemään kappalejakoa kommentteihini. Tein asiasta ilmoituksen ylläpidolle. Onko muilla samaa ongelmaa?
Ilmoita asiaton viesti