Puheenvuoro-blogit
Historian uudelleenkirjoittamisen sietämättömästä keveydestä – ja raskauttavista tekijöistä
*
Muistan miten kävelin tuvan lattialla ympyrää ja kuuntelin radiosta presidentin puhetta. Tavoistani poiketen kiroilin estottomasti, voi sitä kiihkeää nuoruutta.
*
Timo Vihavainen toteaa Kansallisbiorgariaan kirjoittamassaan Tuomo Polvisen (1931-2022) pienoiselämäkerrassa:
”Polvisen seuraava teos Venäjän vallankumous ja Suomi I-II (1967, 1971)
tarkista huolellisesti ja kriittisesti, missä, milloin ja miten Kekkonen kritisoi tai pyrki estämään tämän kirjan ilmestymisen: Tuomo Polvinen: Venäjän vallankumous ja Suomi 1917-1920. (1967-1971) oli vastaavanlainen voimannäyte [kuin Suomi vuurvaltojen politiikassa 1941-1944).
Polvinen asetti kirjassaan yhteyksiinsä V. I. Leniin johtaman kansankomissaarien neuvosotn Suomen tunnusamisen ja selvitti sen erittäin monimutkaisne poliittisen vyyhdin, johon suunitelmat Pietarin valtamaiseksi 1919 liittyivät. Teoksessa voitiin tukeutua sekä laajaan läntiseen vallankumouksen tutkimukseen, jota meillä ei juuri nimeksikään ollut harrastettu, että Venäjän osalta lähdejulkaisuihn ja emigranttimateriaaliin. Neuvostoliiton arkostot eivät olleet avoimia sille, joka oli kiinnostunut bolshevismin peruskysymyksistä.
Teos, jossa Leninin hallituksen suorittamaa Suomen itsenäisyyden tunnustamista pidettiin tarkoituksenmukaisena ja vallankumouksen eidstämiseen pyrkivänä politiikkana, ei haluttu hyväksyä sen enempää Neuvostoliiton ja kommunistien taholal kuin presidentinlinnassakaan. Urho Kekkonen hyuökkäsi julkisesti tulkintaa vastaan. Polvinen ei suostunut perääntymään väiteestään, ja vaikka tämä aiheutti nyreyttä korkeimmalla kotimaisella taholla, se ei kuitenkaan – jokseenkin odottamattomasit – pilannut Polvisen suhteita venäläisiin kollegoihin”.
*
Mistä oikein oli kysymys? Melkein ryntäsin Juhani Suomen Kekkonen-monografian kimppuun. Kävin läpi olennaiset vuodet. Eniten ihmetytti – ei sentään, ihan normi juttu – vuoden 1970 huhtikuulta, V.I.Leninin suuren 100-vuotishohkan ajalta, jolloin Suomessa pidettiinkään? Paljon. Mutta J.S. ei muilta tapauksilta juuri ehdi noteerata tuota johlaa, eikä edes päämiehen pääjuhlassa pitämää puhetta, josta nousi kohu.
Mutta muistinpanot ja näppäimet löytävät tarinaa:
Vuonna 1970 Vladimir Leninin syntymän 100-vuotisjuhlan kunniaksi järjestettiin Suomessa yli tuhat (1 000+) virallista ja epävirallista juhlatilaisuutta tai tapahtumaa. [1]
Määrä paisui valtavaksi, koska kyseessä oli valtiollisesti ohjattu suuri juhlavuosi, joka ulottui yhteiskunnan kaikille tasoille:
- Valtiolliset ja akateemiset juhlat: Pääjuhla järjestettiin huhtikuussa 1970, ja siellä puhui presidentti Urho Kekkonen. Tampereella puolestaan järjestettiin kansainvälinen, korkean tason Lenin-symposium. Juhlavuoden kunniaksi julkaistiin jopa virallinen suomalainen Lenin-postimerkki. [1, 2]
- Kulttuuri, teatteri ja musiikki: Työväenliikkeen ja vasemmiston kulttuurijärjestöt järjestivät lukuisia iltamia, näyttelyitä ja teatteriesityksiä. Love Records julkaisi juhlavuodeksi tunnetun V. I. Lenin 1870–1970 -musiikkialbumin, jolla esiintyivät muun muassa Arja Saijonmaa ja Kaj Chydenius. [1]
- Koulut ja oppilaitokset: Kouluhallitus valjasti Suomen koulut mukaan talkoisiin lähettämällä oppilaitoksiin taustamateriaaleja Lenin-aiheisia kirjoitus- ja tietokilpailuja varten. [1]
- Paikallistason ”kissanristiäiset”: Suomi-Neuvostoliitto-Seuran (SNS) paikallisosastot, ammattiyhdistykset ja vasemmistopuolueet järjestivät ympäri maata satoja pienempiä juhlia, puhetilaisuuksia ja elokuvanäytöksiä lähes jokaisessa Suomen pitäjässä.
Tämän massiivisen juhlaputken myötä vuodesta 1970 muodostuikin suomalaisen suomettumisen ja niin sanotun ”Lenin-kultin” historian ehdoton huippuvuosi. [1]
Irvokkaimmilta vaikuttivat vihit koululaisille suunnatuista aineistoista, Lenin-setä tööttiä.
*
Pääsin – tai siis jouduin –
viime vuonna vastakkain sen tosiaisian kanssa, että minulle näytettiin laaja aineisto, loputon suma, variaation versiosto, töötin töötti, erään Tshekan jäljiltä joskus ilmeisesti 1990-luvun hulluina vuosina löydetystä ja ostetusta aineistosta, noin runsaat 500 liuskaa, erityisosaston erityisen osaton likaisten töiden raporttimapeista. Joku oli ne löytänyt, ja nyt ne olivaat pennaloitu teksitiksi: loputon määrä rumia tekoja, kidutusta, murhia, vaikeita ihmisen kärsimyksen maksimointiin viritettyjä tekoja, tämä oli mustan koivan kaikkein pimein koppi, jonka perustamiseen Lenin oli antanut – niin viiteteeksti vakuutti – ylläpitääkseen jännitystä ytteiskunnassa, niin sanotusti pannun kuumana: että on salainen ryhmä joka saa tehdä ”mitä vain”, eikä sitä sido mikään, eikä edes Tsheka, koska se on ympätty, ei Tshekan sisään, vaan sen kylkeen, omaksi pieneksi istukaksi, jonka takan on solu ja solun takana solusolu jne. Että yhteiskunnassa on yksikkö joka tekee kamalinta, mitä saattaa, täydellä valtuutuksella, joka on suorana Leniniltä, ja ilman vastuuta ja velvoituksia, sen piti vain tehdä pahaa, kaikkialla, ja ei misään, siis satunnaisesti ja yllättävästi: ainoana rationa ylläpitää levotonta, sillä kun joku teko paljastuu se ei ole sata, joka siitä kertoo, vaan tuhat ja taas tuhat, näin kumouksellinen vire pysyy yllä, pointillinen kauhu, ja tätä säätää yksi mies ja hänen lähipiidinsä. Panin kirjan kannet kiinni ja pyyhin jälkeni, en halunnut saada niitä, jotka, nykypäivässä, hallinnoivat, tätä kaikkea. Mutta kertomattakaan en voi olla: tämä on salaisen terrorin pimein kerros, mutta ei ainoa. Sitä on ilmassa.
*
Mutta paluu Polviseen.
Historiatieteen meodologisesta uskollisuudesta, totuudesta ja politiikasta.
Presidentti Urho Kekkonen kritisoi professori Tuomo Polvisen uraauurtavaa teosta Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920 (erityisesti sen vuonna 1967 ilmestynyttä I osaa) julkisesti huhtikuussa 1970. Kekkonen ei pyrkinyt suoranaisesti kieltämään tai estämään kirjan painamista ennakolta, vaan kyseessä oli jälkikäteinen, voimakas poliittis-ideologinen kurinpalautus ja pyrkimys horjuttaa tutkimuksen uskottavuutta. [1, 2, 3]
Kriittinen katsaus tapahtumiin, sen taustoihin ja muotoihin osoittaa seuraavaa:
1. Milloin ja missä kritiikki esitettiin?
Kekkonen otti Polvisen tutkimuksen julkisesti maalitaulukseen 22. huhtikuuta 1970 pitämässään puheessa, joka juhlisti V. I. Leninin syntymän 100-vuotispäivää. Puheen keskeiset kohdat ja Kekkosen suuttumus levisivät heti laajasti suomalaiseen mediaan, muun muassa Keskustapuolueen päääänenkannattaja Suomenmaan etusivulle (23.4.1970). [1]
2. Miten Kekkonen kritisoi teosta?
Kekkonen hyökkäsi teosta vastaan ideologisella ja poliittisella argumentaatiolla, kyseenalaistamalla akateemisen historiantutkimuksen johtopäätökset. Hän ei kritisoinut kirjan lähdepohjaa vaan sitä, että Polvinen oli ”epähistoriallisesti” tulkinnut neuvostojohdon motiiveja. Kekkonen esitti julkisesti kysymyksen siitä, mikä on ”oikea totuus”, ja pyrki näin osoittamaan, että nuori professori oli väärässä ja vaarantamassa Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita tekemillään tulkinnoilla. [1, 2]
3. Miksi Kekkonen suuttui? (Kritiikin ydin)
Kritiikin taustalla oli perustavanlaatuinen ristiriita Kekkosen rakentaman virallisen ulkopoliittisen liturgian ja Polvisen tieteellisten tutkimustulosten välillä: [1, 2]
-
- Kekkosen myytti: Kekkonen oli luonut ja pitänyt yllä poliittista kertomusta, jonka mukaan Lenin tunnusti Suomen itsenäisyyden puhtaasti siksi, että bolševikit ja Lenin kunnioittivat periaatteellisella tasolla pienten kansojen itsemääräämisoikeutta. Tämä toimi suomalaisten ja neuvostoliittolaisten välisen ystävyyden moraalisena peruskivenä. [1, 2, 3]
- Polvisen tutkimustulos: Polvinen osoitti asiakirjoihin nojaten, että Leninin tekemä itsenäisyyden tunnustaminen oli taktinen veto. Bolševikit uskoivat, että kun porvarillinen Suomi eroaa Venäjästä, Suomen oma työväenluokka aloittaa vallankumouksen, jolloin maa liittyisi pian takaisin sosialististen valtioiden perheeseen. [1, 2, 3]
4. Pyrkikö Kekkonen estämään kirjan ilmestymisen?
Ei sentään, ennakkosensuuri olisi ollut, jos ei muualla skandaali, niin lännessä, jota piti kutitella, joten ei.
Kriittisen historiankirjoituksen valossa Kekkonen ei [sentään] pyrinyt estämään kirjan painamista tai sensuroimaan sitä ennakkoon perinteisessä mielessä. Teoksen kustantajana toimi suuri ja perinteikäs WSOY, eikä valtiollista ennakkosensuuria ollut. [1] Vieä. Myöhemmin samettumisen vuosina sitä kin alkoi esiintyä, yleistyä, normalisoitua.
Kekkosen harjoittama painostus oli luonteeltaan jälkikäteistä pelottelua ja itsesensuurin ruokkimista:
-
- Hyökkäämällä näin näkyvästi Polvista vastaan Kekkonen asetti akateemiselle maailmalle rajat siitä, millaista idänsuhteiden historiaa oli poliittisesti sopivaa kirjoittaa.
- Kekkosen tavoitteena oli estää Polvisen tulkintojen muodostuminen vallitsevaksi totuudeksi, sillä ne söivät pohjaa Kekkosen omalta ”historian uustulkinnalta”. [1]
Lopputulos
Kekkosen harjoittama painostus epäonnistui akateemisesti. Polvinen ei perääntynyt, vaan teoksen II-osassa (joka ilmestyi 1971) hän dokumentoi entistäkin aukottomammin ja kiistattomammin bolševikkien todelliset, valtapoliittiset motiivit reunavaltioiden suhteen. Kekkosen julkisesta ryöpytyksestä huolimatta – tai osittain juuri sen synnyttämän huomion vuoksi – Polvisen teossarjasta tuli suomalaisen historiantutkimuksen murtumaton klassikko. [1, 2, 3, 4]
*
”Myöhemmin käytiin samantapaista keskustelua Suomen syyllisyydestä Talvisotaan – ja toisaalta syyllistymisestä erinäisiin rikoksiin, kun maa osallistui Saksan operaatio Barbarossan kanssa samansuuntaiseen sotilaalliseen toimintaan. Olisiko meidän ensin pitänyt voittaa voittoisa Saksan armeija omalla maaperällämme saadaksemme oikeuden puolustautua idästä suuntautuvaa sotilaallista painetta vastaan? Absurdum. Monet kynät kuitenkin kirjoittivat Suomen syyllistyneen talvisotaan eli siihen, että se puolustautui Neuvostoliiton hyökätessä – samaan aikaan kun Neuvostoliiton silloinen virallinen liittolainen Saksa katsoi kylmästi päältä.” v.h.
*
*
Uuden Suomen blogipalvelussa bloggaajat julkaisevat tekstinsä itse ja niissä esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien omia.
Talvisotaa edeltävinä vuosina vallitsi Suomen ja NL:n välillä jonkinlainen kylmä sota – Suomi auttoi emigranttiagenttien ja terroristien soluttautumista itään, NL tuki maanalaista kommunistipuoluetta ja harjoitti vakoilutoimintaa, tulipa Lapuan patruunatehtaan johtaja myrkytetyksikin siinä yhteydessä. Suomen Blenheimit lensivät korkealla ja kuvasivat Zeissin kameroilla NL:a ja Saksa sai kuvat, kalliit kamerat kait ostettiin niillä. Hyvin samanlaista, mitä nykyäänkin tehdään.
Mitä tulee Leninin politiikkaan, niin bolshevikeille oli selvää, ettei sosialismia voi rakentaa Venäjällä ilman kehittyneempien maiden liittymistä siihen. Lenin ihaili Saksan järjestystä ja keisarillinen Saksahan hänet lähetti itään tekemään vallankumousta. Toisin kuin monet porvarilliset kirjoittajat näyttävät luulevan ei Lenin ollut kuitenkaan mikään isovenäläinen nationalisti, vaan johdonmukainen marxilainen, bolshevismiin oli vain ympätty teoria etujoukon ratkaisevasta roolista vallankumouksessa, mitä Marxilla ei ole. Leninin veli oli teloitettu kumouksellisena ja hän vihasi tsaarin valtaa sydämensä pohjasta. Hänhän oli hyvin vähäisessä määrin venäläinen, isovanhemmat ovat kaukaisalaisia, juutalaisia ja myös ruotsalaisia. Leninin imperialismiteorian mukaan Venäjä on kapitalismin viimeisen vaiheen, globaalin imperialismin, heikoin rengas ja se murtuu ensiksi. Ei onnistunut, ja sitten Stalin keksi teorian sosialismista yhdessä maassa, kun ei muutakaan voinut. Leninin tavoite oli vallankumous koko Euroopassa, mikä ei siis hänelle tarkoittanut sitä, että Venäjä valtaa Euroopan, pikemminkin päin vastoin.
Ilmoita asiaton viesti
Lenin oli toki myös julma mies. Bertrand Russelin kirjassa Filosofaa Jokamiehelle kerrotaan, että (Gemini) ”Kun Russell kysyi Leniniltä maatalouden sosialisoimisesta, Lenin selitti innokkaasti ja nauraen, kuinka hän oli yllyttänyt köyhiä talonpoikia rikkaampia maanviljelijöitä (kulakkeja) vastaan. Russell kirjoitti järkyttyneensä siitä, kuinka Lenin naureskeli sille, että köyhät talonpojat lynkkasivat ja hirttoivat rikkaampia naapureitaan lähimpiin puihin. Russell totesi Leninin ”julman tirskunnan” saaneen hänen verensä hyytymään.
Tämä vuonna 1920 tapahtunut tunnin mittainen kahdenkeskinen tapaaminen Moskovassa romutti Russellin orastavan toivon Neuvostoliiton järjestelmää kohtaan. Hän kuvaili Leniniä dogmaattiseksi, uskonnollisen fanaattiseksi ja kylmäveriseksi mieheksi, jolle yksilöiden kärsimyksellä ei ollut mitään merkitystä aatteen rinnalla.
Russell piti Leniniä suoraan Cromwellin jälleensyntymänä, johon pätivät täsmälleen samat rajoitteet:
• Ehdoton ortodoksia: Russell kirjoitti, että Lenin uskoi minkä tahansa väitteen tulevan todistetuksi, kunhan vain lainasi sopivaa tekstiä Karl Marxilta. Lenin oli täysin kykenemätön ajattelemaan, että Marx voisi olla jossain asiassa väärässä – aivan kuten Cromwell ja puritaanit olivat pitäneet Raamattua erehtymättömänä lakina.
• Uskonnollinen fanaattisuus ilman uskontoa: Teoksessaan Bolshevismin käytäntö ja teoria Russell analysoi kommunismia ikään kuin uutena, dogmatisena uskontona. Hän rinnasti vilpittömät ja ankarat bolševikit Cromwellin puritannisotiin, joilla oli järkälemätön poliittis-moraalinen päämäärä ja jotka olivat valmiita uhraamaan demokratian ja yksilönvapauden aatteen tieltä.
• Käytännön häikäilemättömyys: Molemmat olivat äärimmäisen joustamattomia dogmeissaan, mutta samalla pelottavan tehokkaita ja pragmaattisia toimijoita. Siinä missä Cromwell hajotti parlamentin sotilaillaan, Lenin teki saman perustavalle kokoukselle.
Russell totesi, että vaikka Lenin oli epäilemättä historian ”suurmies”, hänen fanaattinen kapea-alaisuutensa ja herkkäalttiutensa vihan lietsomiseen tekivät hänestä hirviömäisen.
Boris Pasternakin Tohtori Živago -romaanissa (ja David Leanin kuuluisassa elokuvaversiossa) Živagon perhe pakenee sotaa ja nälkää täyteen ahdetussa junassa kohti Uralia. Matkan aikana Juri Živago joutuu bolševikkikomentaja Strelnikovin panssarijunaan kuulusteltavaksi.
Vaikka Strelnikovissa on monia Leninin piirteitä – kuten fanaattinen, matemaattisen kylmä ja täysin säälimätön omistautuminen vallankumoukselle – hahmon on usein tulkittu olevan allegoria ja yhdistelmä useammasta historian henkilöstä:
• Leon Trotski: Strelnikovin rooli puna-armeijan pelättynä komentajana, joka kiertää rintamia omalla mahtavalla panssarijunallaan, on suora viittaus Trotskiin, joka johti Venäjän sisällissotaa nimenomaan omasta päämajajunastaan käsin.
• Moraalinen muutos: Hahmo kuvaa sitä, miten herkästä, idealistisesta ja alun perin ”hyvää tarkoittavasta” nuoresta miehestä (Pašasta) kuoriutuu aatteen sokaisema, siviilejä ja kokonaisia kyliä tuhoava sotakone, jolle inhimillisyydellä ei ole enää mitään merkitystä.
Tässä siis Geminin kommentit. Vallankumous usein tuhoaa lapsensa, jos ei fyysisesti niin henkisesti. Koitan vielä saada poikani lukemaan Zhivagon.
Ilmoita asiaton viesti
Pekka Roposen kommentit tiivistävät Leniniin liitettyä henkilökuvaa. Hyvin kohdillaan aiemmin lukemani ja kuulemani mukaan. Ja lisätietoakin tuli.
Blogi kuvasi yhden aikamme episodin. Poliittinen todellisuus ja yksi historiallinen aikakausi tutkimuksellisesti jäsennettynä eivät ihan hyvin istahtaneet toisiinsa.
Sinänsä episodia voi katsoa myös ilmauksena siitä ”miten pitkän matkan Suomi oli taittanut sisällissodan aikakaudesta”.
Nimittäin oikeaoppisesti johdetussa totalitarismista kysymys Polvisen teoksen jälkeen olisi kuulunut tyyliin ”montako kymmentä häväistään tai tapetaan että linjakoneisto ja kansalaiset uskovat että vallan ydintä ei haasteta”.
Ilmoita asiaton viesti
Tuskinpa Suomi olisi oikeaoppinen demokratia nykyisin ellemme olisi sisällissodamme voitonjuhlissa noudattaneet ohjetta ”tapata tarpeeksi”.
Totta kai Mannerheim, tuttavallisemmin murha-kustaa, tuon kaavan hyvin tunsi.
Väestöön synnytetty riittävä pelko teki mahdolliseksi luoda kansanvallan periaattein toimivan demokratian. Ja onneksi – Suomen miehissä ja naisissa – oli riittävästi pitkälliseen demokraattiseen rakennustyöhön pystyviä ihmisiä.
Stalin sitten 1939 auttoi sitten niittaamaan syvälle kansakuntaamme itsenäisyyden ja demokratian kunnioituksen. Jo syntynyt kansakunta ja valtio sai talvisodan kautta tarvitsemansa ”jumalallisen kamppailun”.
Ilmoita asiaton viesti