Puheenvuoro-blogit
Kaksi Stalinia suomalaisella näyttämöllä – muistuttavat ulkonäöltään toisiaan
Kaksi Stalinia suomalaisella näyttämöllä – teatterinharrastajat tunnistavat ulkonäölliset yhtäläisyydet. Jotka ovat tietoisia, vaikka aikaa ja muita eroja hahmoilla onkin riitämiin.
Ensimmäinen Stalin:
”Ranskalaisen Jean-Paul Sartren näytelmä Likaiset kädet sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa 8. lokakuuta 1948. Näytelmän tapahtumat sijoittuivat toisen maailmansodan aikaan, kuvitteelliseen Illyyrian valtioon. Aku Korhonen näytteli kommunistipuolueen johtajaa Hoedereria.
Hoederer on pragmaattinen kansanmies, valmis kompromisseihin ja yhteistyöhön vihollisen kanssa. Puolueen puhdasoppisuuden vaalijat pelkäävät Hoedererin turmelevan aatteen. He suunnittelevat hänen salamurhaansa”, näin kirjoitti Leena Sharma (SK, 27.4.2918) ja vielä:
”Kun näyttelijä Aku Korhonen astui Suomen Kansallisteatterin lavalle voimakkaassa maskissaan, viiksissään ja irtohiuksissaan, yleisö tuijotti häntä hiirenhiljaa. Katsomossa istunut nuori nainen kauhistui tekijöiden rohkeudesta.”
Asiayhteyden ja näytelmän idean avaamiseksi lainaan tähän hieman pidemmän jakson Teatterikorkeakoulun artikkelista, joka käsittelee sota-ajan ja sodan jälkeisen lähiajan näytelmien piirteitä:
”Ohjelmistollisesti Kansallisteatterin 1940-luvusta on syytä mainita myös kuuluisaksi tullut esitys Jean-Paul Sartren näytelmästä Likaiset kädet. – Se tapahtuu fiktiivisessä itäeurooppalaisessa Illyriassa (Jugoslaviassa) toisen maailmansodan lopussa. Mukana on kehyskertomus 10 vuotta tapahtumien jälkeen.
Maailmansodan päättyessä käytiin strategista debattia vasemmiston sisällä siitä, pitäisikö pyrkiä valtaan yksin vai kansallisessa koalitiossa oman maan oikeiston, jopa rojalistien kanssa.
Tätä kantaa näytelmässä edusti vastarintaa johtanut Hoederer (jossain määrin analoginen hahmo Jugoslavian J. B. Titolle). Nuoret radikaalit ja kommunistit olvat tätä kompromissien tekijää vastaan ja suunnittelevat attentaatin, jonka Hoedererin sihteeriksi pestautuva Hugo saa tehtäväkseen. Jessica toinen kommunisti ja hänen rakastettunsa alkaa kuitenkin ymmärtää Hoedererin argumentaatiota paremmin ja tavallaan ihastuu tähän. Hugo, joka myös on alkanut empiä, tunnustaa attentaattiaikeen, mutta ampuukin Hoedererin mustasukkaisuusmurhana. – Kymmenen vuotta myöhemmin puolueen taktiikka on muuttunut ja tekoa pidetään täysin vääränä ja Hugo itse joutuu kuolemaan. (Korsberg 2004a, Koskimies 1972, 536.)
Likaisten käsien esitykseen liittyi poliittinen jupakka, joka kertoo kahdesta asiasta. Aku Korhonen oli Hoedererin roolissa – kuten siihen aikaan oli tapana – tehnyt voimakkaan maskin, käyttäen suuria muhkeita viiksiä ja pystytukkaa. Kun näytelmässä sitten tällainen kieltämättä Stalinin näköinen mies ammutaan ja sen tekee nuoren suomalaisen sankarin rooleissa näytellyt Rauli Tuomi (mm Aleksis Kivi -filmi jne), saatettiin uumoilla poliittista provokaatiota, etenkin vain näyttämötilanteen pintaa katsottaessa. Näytelmä on monipohjaisempi syvällisempi ja sitä paitsi poliittisesti Hoerderer edusti aivan eri linjaa kuin Stalin. Siksi oli kommunistien kulttuuripoliitikko Armas Äikiän tekemä ilmianto yli-innokas. Näytelmä oli mennyt jo 10 kertaa, joten Kansallisteatteri saattoi muutenkin poistaa sen ohjelmistosta, eikä syytöstä ”ulkovaltojen päämiehen loukkaamisesta” ollut tarvetta nostaa. Kymmenen vuotta myöhemmin poliittisesti radikalisoiduttuaan ja dogmatisoiduttuaan Sartre itse kielsi näytelmänsä esittämisen liian vasemmistokriittisenä”.
Siis Stalin, joka ei ollut Stalin, vaikka olikin arveluttavassa mitassa Stalinin näköinne, ja pahastutti pääkonttorin. Ja tietenkin kyse oli oikeaoppisuudesta, niinkuin aina.
*
Keskiviikkona oli Q-teatterissa Helsingissä ensi-ilta, Pirkko Saision Stalin-romaanin pohjalta sovitettu näytelmä, alkuteoksen mukaisesti nimettynä Suliko. En kerro enemmän, mutta totean, että pääosan esittäjä on varsin näköinen. Ehkä kuitenkin enemmän Likaisten käsien päähenkilön, Hoedererin esittäjän mielevästi maskeeratun Aku Korhosen näköinen, kuin varsinaisen Stalinin?
Kuvia on ollut viime päivinä lehdissä, sieltä voi katsoa, ja epäilemättä vielä lähiaikoinakin Sulikon esittäjä, teatterikorkeakoulun rehtorin Elina Knihtilän näköisyys tulee todetuksi? – Toivoa vain sopii, ettei Kreml tällä kertaa puutu asiaan, siis näytelmän esittämiseen. – Q-teatterin Suliko on täysosuma: ”Tätä varten teatteri on olemassa”, kirjoittaa kriitikko Sanna Kangasniemi | HS.fi
Uuden Suomen blogipalvelussa bloggaajat julkaisevat tekstinsä itse ja niissä esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien omia.
Kommentit (8)
Kommentoi
Sinun täytyy kirjautua sisään, jotta voit kommentoida.Uutiset/Nostot
| Euromaat
Tutkija kuvailee korkojen nousua jo hälyttäväksi – Velka-ahdinko paisuu nyt hurjaa vauhtia
Suomen Kuvalehden huolellinen kuvaus Kansallisteatterin näytelmästä Likaiset kädet (by Jean-Paul Sartre) vuodelta 1948.
Näytelmän ohjaaja Eino Kalima vakuutti, että yhtäläisyydet kommunistijohtaja Hoedererin ja oikean Stalinin välillä olivat olemattomat, tai jos niitä oli, sattumanvaraiset. Ilman tarkoistusta siis. Kalima oli erinomainen venäjätuntija, joten hänen saattoi tajuavan mistä on kysymys, mihin hänen vastauksensakin olkon osoituksena.
Joka tapauksessa Likasten käsien esitykset keskeytettiin. Kannattaa lukea Leena Sharman mainio artikkeli tapauksesta (SK, 27.4.2018). –
https://suomenkuvalehti.fi/kotimaa/murhattiinko-stalin-kansallisteatterissa-aku-korhosen-maski-suututti-neuvostoliiton/?shared=1018659-de2379c9-4
Nythän Pirkko Saision Sulikoon perustuva näytelmä Q-teatterissa palautti myös nämä aspektit varsin tuoreina tajuntoihimme. Muutenkin teemat sellaiset kuin ehdottomuuden ja tinkimättömän uskollisuuden, ovat pinnassa sekä stagella että kotinäyttömöillämme, television ja muiden medioiden kotiinkuljettamina!
Ilmoita asiaton viesti
HS/Susanna Laari, 23.9.2026 e/26.9.2026 print:
”Näin Elina Knihtilä muuttuu Staliniksi
HS seurasi, miten Elina Knihtilä valmistautuu roolinsa Stalinina. Q-teatterissa kantaesityksensä saava Suliko perustuu Pirkko Saision romaaniin ja se on teatterisyksyn tapaus.”
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000012231187.html
Ilmoita asiaton viesti
Lisää Sartren ”Likaiset kädet” -näytelmästä ja sen suomalaisesta esitysestä 1948 ja – esitysten dramaattisesta lopettamisesta ennen aikaisesti:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Likaiset_k%C3%A4det
Ilmoita asiaton viesti
Sartrea pelattiin Tampereella 2007 siis 19 vuotta sitten. Ylioppilaslehti Aviisi arvioi näytelmää tähän tapaan:
https://arkisto.aviisi.fi/artikkeli/?num=12/2007&id=1c2ad1b
Huomataan, että ympyrä ikään kuin sulkeutuu – omalla tavallaan: erästä roolia (Jessica) nimittäin näyttelee Elsa Saisio.
Tampereen esityksen ohjasi Jotaarkka Pennanen, Moskovan nuoruuden kokenut.
Ilmoita asiaton viesti
Muistaakseni Sartre määräsi, että näytelmää saa esittää vain paikallisen kommunistisen puolueen luvalla. Neuvostokommunismista hän kyllä sanoutui irti jo 50-luvulla. 60-luvulla hänestä tuli maolainen. Itsekin olin niillä linjoilla siihen aikaan, ja ihailin Sartrea.
Ilmoita asiaton viesti
Asetit vaikean, mutta koska asia rupesi kiinnostamaan, kaivelin ranskalaisia lähteitä.
Kyllä, – kuten loogista on, asia meni kuten sanoit; periaatteessa rajoitus koski kaikkia ammattilaisnäyttämöitä ympäri maailman vuosien 1952 ja 1964 välisenä aikana.
Sartre hyödynsi kirjailijanoikeuksiaan evätäkseen esitysluvat maissa, joissa näytelmää aiottiin käyttää poliittisena lyömäaseena kylmän sodan ilmapiirissä.
Esimerkiksi Ranskassa näytelmää ei nähty teatterilavoilla vuoden 1951 jälkeen uudestaan ennen kuin vasta vuonna 1976.
Riippuvuus kommunistipuolueiden suhtautumisesta;
Esityskielto oli nimenomaan suoraan riippuvainen kansallisten kommunistipuolueiden kannasta. Taustalla oli Sartren oma poliittinen liikehdintä ja näytelmän saama vastaanotto: Sartre itse korosti aina, ettei Likaiset kädet ollut antikommunistinen teos, vaan yleismaailmallinen näytelmä poliittisesta pragmatismista, moraalisista valinnoista sekä keinojen ja päämäärien ristiriidasta.
Kylmän sodan alettua porvarillinen oikeisto kuitenkin adoptoi näytelmän innokkaasti Neuvostoliiton ja kommunismin vastaisen propagandan välineeksi. Vastareaktiona kommunistien raivo: Ranskan kommunistinen puolue (PCF) ja sen lehdistö raivostuivat näytelmästä ja pitivät sitä ”antikommunistisena pamflettina”. Kommunistit jopa uhkailivat polttaa tms. elokuvateattereita, kun näytelmästä tehty elokuvaversio julkaistiin vuonna 1951. Sartren oma heiluriliike, siis etääntyminen ja taas lähentyminen kommunistien kanssa. Vuonna 1952 Sartre alkoi poliittisesti lähentyä PCF:ää ja halusi toimia ”rauhanmatkakumppanina” (fellow-traveler). Osoittaakseen solidaarisuutta ja estääkseen näytelmänsä väärinkäytön oikeistolaisessa propagandassa hän teki Wienin rauhankongressin yhteydessä marraskuussa 1952 radikaalin päätöksen: näytelmää sai esittää vain, jos kyseisen maan kommunistinen puolue hyväksyi sen.
Vapaan intellektuekkin teoksi täysin käsittämätön ripustautuminen.
Koska useimmat länsimaiset kommunistipuolueet pitivät näytelmää edelleen liian vaarallisena ja itäblokin maat kielsivät sen suoraan (esimerkiksi Neuvostoliitto vaati Suomea kieltämään näytelmän jo vuonna 1948, – siis tuon Kansallisteatterin kappalan jälkee. )
Huomaamme, että Likaisiin käsiin nivoutui paljon laajempi ja periaatteellisempi kansainvälinen kuvio, kuin jonkin onnettoma Räikiän ilmianto, tai yhdennäköisyys, joka oli enemmän politrukkien silmässä kuin tavallisen teatterikatsojan otsanahassa, jos nyt sellaista teoreettista mediaanitpoausta onkaan.
Sartren asettama ehto tarkoitti käytännössä sitä, että näytelmä katosi näyttämöiltä yli vuosikymmeneksi. Rajoitus raukesi kunnolla vasta vuonna 1964, jolloin Sartren suhde kommunistiseen puolueeseen oli jälleen viilennyt.
Kuten kuvia katselleet tietävät Dhugashvilin hipiä, kasvojen iho oli oikeasti rosoinen ja varhaisten tautien sekä epävakaan elämän merkitsemä. Kuvien retussilla oli luonnollisesti oma roolinsa, mutta nössö pullpposki griisialainen ei ollut.
Ilmoita asiaton viesti
Minä olin enemmän Camusin miehiä, lähinnä estetiikan ja ilmaisun järjettömän leikkaavuuden, tyylin perustalta. Muutenkin pidin hänen urheilutaustastaan, sellainen tietää jotain taistelusta ja elämästä. Kerran kun olin Urjalassa kirjoittajapäivillä, ilmoitin Kullervo Järviselle mielikirjailijakseni Albertin, Kullervo riemastui suorastaan, siinä vaiheessa kaduin hieman, sillä olin itseasiassa siirtynyt jo täysin toisille vesille.
Ilmoita asiaton viesti
Tsaarin nykyinen valta ravistuu kuin kuiville jäänyt kakasumppu:Venäjän ortodoksinen kirkko ja Kreml ovat lähettäneet osan 1300-luvulla eläneen suuriruhtinas Dmitri Donskoin jäänteistä (pyhäinjäännöksistä) Ukrainan rintamalle sotilaiden moraaliseksi tueksi. Kyseessä on osa laajempaa Kremlin ja kirkon propaganda- ja mobilisaatiokampanjaa, jolla pitkään jatkunutta hyökkäyssotaa yritetään perustella uskonnollisena ja historiallisena ”pyhänä sotana”.
Olennaisimmat seikat Dmitri Donskoin jäänteiden ”löytämisestä” ja rintamalle viennistä
• ”Löytäminen” ja reliikin matka: Jäänteet otettiin esiin Kremlissä sijaitsevasta Arkkienkelin katedraalista tehtyjen restaurointitöiden yhteydessä. Presidentti Vladimir Putin ja kirkko ylistivät löytöä ”ainutlaatuiseksi ja historialliseksi”. Jäänteistä erotettiin palasia, joista osa (tarkemmin sanoen fragmentti oikeasta kädestä, jolla hänen sanotaan käyttäneen miekkaansa) lähetettiin syyskuussa 2026 rintamakiertueelle Itä-Ukrainan miehitetyille alueille, kuten Savur-Mohylan muistomerkille.
• Miksi juuri Dmitri Donskoi? Donskoi (1350–1389) muistetaan Venäjän historiassa ruhtinaana, joka johti venäläiset voittoon mongolivallasta (Kultaisesta ordasta) Kulikovon taistelussa vuonna 1380. Kirkko kanonisoi hänet pyhimykseksi vuonna 1988. Venäjän nykyisessä propagandassa Donskoi esitetään nimenomaan ”isänmaan puolustajana” (eikä hyökkääjänä), mikä istuu Kremlin viralliseen narratiiviin siitä, että Venäjä muka vain puolustaa omia alueitaan ja arvojaan lännen ja Ukrainan uhkaa vastaan.
• Mitä ”vedätystä” tämä on? Kyseessä on poliittis-uskonnollinen kampanja, jolla haetaan psykologista nostetta tilanteessa, jossa sota kuluttaa raskaasti Venäjän resursseja ja miessuoritusta. Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta: aiemmin keväällä 2026 rintamalle vietiin toisen keskiaikaisen sotasankarin, Aleksanteri Nevskin, reliikkejä, jotka tosin raporttien mukaan katosivat rintamahulinassa.
Kuka oli Dmitri I ja mikä on kytkös Vale-Dmitriin?
Historiallisten nimien kohdalla tapahtuu usein sekaannusta, sillä ”Dmitri I” voi viitata kahteen täysin eri henkilöön ja eri aikakauteen:
1. Dmitri Ivanovitš Donskoi (Dmitri I Moskovalainen): Eli 1300-luvulla. Hän oli Rurikin hallitsijasukua ja vakiinnutti Moskovan aseman. Hänellä ei ole suoraan mitään henkilökohtaista tekemistä Vale-Dmitrien kanssa, sillä hän eli yli 200 vuotta ennen heitä.
2. Tsarevitš Dmitri (Dmitri Ugletšilainen, 1582–1591): Hän oli Iivana Julman nuorin poika ja viimeinen suora Rurikin suvun perillinen. Tämä lapsi kuoli mystisesti (todennäköisesti murvattuna tai tapaturmaisesti) Ugletšissa vuonna 1591.
Kytkentä Vale-Dmitreihin (Smutan eli Segasorron aika 1600-luvun alussa):
Kun Iivana Julman poika Dmitri kuoli ja Rurikin hallitsijasuku sammui, Venäjä ajautui syvään poliittiseen kriisiin (Segasorron aikaan). Tämän seurauksena areenalle astui useita huijareita, jotka väittivät olevansa tuo ”ihmeen kaupalla pelastunut” Iivana Julman poika Dmitri.
• Vale-Dmitri I (todelliselta nimeltään todennäköisesti Grigori Otrepjev) oli entinen munkki, joka onnistui Puolan tuella nousemaan Venäjän tsaariksi vuosiksi 1605–1606 nimellä Tsaari Dmitri I. Hänet kuitenkin syöstiin nopeasti vallasta ja murhattiin.
• Hänen jälkeensä ilmaantui vielä Vale-Dmitri II ja Vale-Dmitri III, jotka yrittivät samaa temppua huonolla menestyksellä.
Tiivistettynä: Rintamalle nyt lennätetty ”sotilaspuolustaja” on 1300-luvun pyhä Dmitri Donskoi. 1600-luvun alussa esiintyneet Vale-Dmitrit puolestaan tekeytyivät 1500-luvun lopussa kuolleeksi Iivana Julman pojaksi päästäkseen valtaistuimelle saakka. Yhteistä heille on vain sama etunimi ja se, että Kremlin hallitsijat ovat kautta historian hyödyntäneet molempien nimiä ja myyttejä poliittisen valtansa pönkittämiseen.
Haluatko tietää enemmän Kulikovon taistelun historiasta ja siitä, miten Venäjä käyttää sitä myyttinä, vai kiinnostaako sinua tarkemmin Aleksanteri Nevskin pyhäinjäännösten kohtalo rintamalla aiemmin tänä vuonna?
Ilmoita asiaton viesti