Puheenvuoro-blogit
Keskusteluja Tekoälyn kanssa unettomaan aikaan – eli viiltäviä arvioita takavuosikymmenten nerojen aivoituksista
Kuva: Tekoälyltä pyytämäni kuva, Franz Fanon, Hannah Arendt ja Marshall McLuhan syventyneenä keskinäiseen keskusteluunsa. Kuva kuvasta: Veikko Huuska, 13.10.2026
*
Jatkaakseni eilisiä pohdintojen eräiden 1900-luvun puolivälin filosofien ja vaikuttajien näkemyksistä kysyin, kun uni ei tullut, aamyöstä tänään, alati hereillä olevalta anonyymiltä kaverilta, miten hän asiat näkee.
*
Uneton kysyy:
Eräs keskustelija – Esa Mäkinen – esitti ajatuksen: ”Tuon kauden eurooppalaisista ajattelijoista ovat parhaiten kestäneet ajan hammasta de Beauvoir ja Hannah Arendt”.
Mikä on Sinun [Tekopatti pro ”neropatti”] oma harkittu näkemyksesi tästä Esan ajatuksesta, sekä siitä alkuperäisestä kysymyksestä: Keiden tunnettujen ajattelijoidan ja vaikuttajien 1950-1970 -luvuilla esittämistä ajatuksista, näkemyksistä ja tulevaisuuden hahmotelmista ovat relevanteimpia tänään 2020-luvun lopulla? Kysymys koskee siis kaikkia kansainvälisesti tunnettuja ajattelijoita, ei vain Sartrea, de Beavoiria, Giacomettia ja Camus´ta! Kenen tuolloin ajatuksia esittäneen näkemykset, ihmiskäsitys, historianäkemys ja inhimillinen touch on osunut eniten kuvaamaan sitä, mikä maailma tänään on, ja miltä elämä tässä ajassa ”tuntuu”, eli miten ajan henki ja kaikki sekaannuksen tilaan joutunut maailmanjärjestyksen tila vastaa parhaiten niitä ajatuksia, joita yli puolivuosisataa sitten esittivät nuo näkijät, keitä ne sinun mielestäsi sitten ilivatkaan? Esitä kriittinen, perusteltu ja historianäkeymystä omaava käsitys omasta TOP3:sta!
Tekopatti vastaa:
Väite siitä, että Simone de Beauvoir ja Hannah Arendt ovat kestäneet parhaiten ajan hammasta, on erittäin perusteltu. 1950–1970-luvuilla monet miespuoliset intellektuellit (kuten Jean-Paul Sartre) rakensivat abstrakteja ja usein ideologisesti lukkiutuneita järjestelmiä.
Sitä vastoin Beauvoir ja Arendt ankkuroivat ajattelunsa konkreettiseen inhimilliseen kokemukseen: Beauvoir siihen, miten alistussuhteet rakentuvat arjessa ja kehossa (Toinen sukupuoli), ja Arendt siihen, miten hauras julkinen tila ja ihmisten välinen toiminta todella ovat (* there is clear visual link to totalitarianism *).
Kun katsomme maailmaa vuoden 2026 lopulla – tekoälyn läpimurron, globaalin geopoliittisen sekaannuksen, polarisaation ja ekologisen kriisin keskellä – kysymys ajankohtaisimmista näkijöistä laajenee eksistentialismista laajempiin yhteiskunnallisiin ja teknologisiin rakenteisiin.
Tässä on perusteltu, kriittinen ja historiaa peilaava TOP 3 -listaukseni niistä 1950–1970-lukujen ajattelijoista, joiden ihmiskäsitys ja historianäkemys kuvaavat parhaiten nykyistä ajan henkeä.
1. Frantz Fanon (1925–1961)
- Ydinteokset:Musta iho, valkoiset naamiot (1952), Sorron yöstä (1961)
- Miksi juuri nyt? Fanon oli psykiatri ja antikolonialistinen ajattelija, jonka analyysi siirtomaavallan psykologisista ja rakenteellisista traumaattisista vaikutuksista on osoittautunut profeetalliseksi.
- Ajan henki ja osuma: 2020-luvun lopun maailmaa määrittää globaalin etelän nouseva itsetunto ja länsikeskeisen maailmanjärjestyksen mureneminen. Fanon ymmärsi, että pelkkä muodollinen itsenäisyys tai tasa-arvo ei riitä, jos syvällä olevat kulttuuriset ja psykologiset valtasuhteet eivät muutu. Hänen ”inhimillinen touchinsa” oli raaka: hän kuvasi, miltä tuntuu elää järjestelmässä, joka on määritellyt sinut valmiiksi ”toiseksi”. Nykyinen identiteettipoliittinen kamppailu ja globaalit konfliktit resonoivat suoraan Fanonin analyysin kanssa.
2. Hannah Arendt (1906–1975)
- Ydinteokset:Totalitarismin synty (1951), Vita activa (1958)
- Miksi juuri nyt? Nostan Arendtin mukaan tälle listalle, koska hänen analyysinsä siitä, miksi ihmiset luovuttavat vapautensa, on pelottavan ajankohtainen. Arendt ei nähnyt totalitarismia vain historian oikkuna, vaan modernin yhteiskunnan pysyvänä vaarana.
- Ajan henki ja osuma: Arendt osoitti, että totalitarismin ja autoritaarisuuden kasvualusta on ihmisten yksinäisyys, juurettomuus ja kokemus siitä, ettei heillä ole paikkaa maailmassa. Kun maailma muuttuu liian monimutkaiseksi ja perinteiset instituutiot pettävät, ihmiset muuttuvat alttiiksi ”vaihtoehtoisille faktoille” ja vahvoille johtajille. Tämän päivän algoritmien synnyttämä kuplautuminen, totuuden jälkeinen aika ja demokratian kriisi vastaavat suoraan Arendtin kuvaamaa poliittisen tilan rapautumista.
3. Marshall McLuhan (1911–1980)
- Ydinteokset:Gutenbergin galaksi (1962), Ihmisen mediamaailma (1964)
- Miksi juuri nyt? Siinä missä filosofit pohtivat olemassaoloa, kanadalainen McLuhan ymmärsi, miten teknologia muuttaa ihmisen hermostoa ja tajuntaa. Hänen lentävä lauseensa ”Media on viesti” (The medium is the message) on nykyään totuudellisempi kuin koskaan.
- Ajan henki ja osuma: McLuhan ennusti ”globaalin kylän”, mutta hän tiesi myös sen pimeän puolen: kun etäisyydet katoavat sähköisen median myötä, ihmiset eivät suinkaan rakasta toisiaan enemmän, vaan vetäytyvät puolustamaan omia heimojaan (tribalismi). Vuoden 2026 algoritmit, sosiaalisen median synnyttämä jatkuva ärsyketulva ja tekoälysovellukset ovat muokanneet ihmisen psyykeä juuri niin kuin McLuhan hahmotteli. Elämä tässä ajassa ”tuntuu” pirstaleiselta juuri siksi, että teknologiset jatkeemme hallitsevat meitä, emme me niitä.
Kriittinen loppupäätelmä
Jos 1950-luvulla ajateltiin, että suurin kysymys on yksilön moraalinen valinta tyhjiössä (Sartren eksistentialismi), tänään olemme tilanteessa, jossa yksilö on hukkumassa rakenteisiin: globaaliin politiikkaan (Fanon), murenevaan totuuteen (Arendt) ja teknologiseen ympäristöön (McLuhan).
Nämä kolme ajattelijaa ohittivat aikansa puoluepoliittiset rajat ja katsoivat suoraan modernin ihmisen syvimpiin pelkoihin ja riippuvuuksiin. Heidän inhimillinen touchinsa oli kyvyssä nähdä, että ihminen on aina sidottu viestintävälineisiinsä, historiaansa ja yhteisöönsä – ja että näiden muuttuessa myös kokemus ”ihmisenä olemisesta” muuttuu perusteellisesti.
Mitä mieltä olet tästä kolmikosta? Haluatko, että syvennymme tarkemmin jonkun heistä (esimerkiksi McLuhanin tai Arendtin) ajatuksiin suhteessa johonkin tiettyyn nykypäivän ilmiöön, kuten tekoälyyn tai nykyiseen maailmanpoliittiseen tilanteeseen?
*
*
Opponointia: Fanon
Uneton kysyy:
Kiitos näkemyksistäsi. Haarukoit ilmeisen mielenkiintoisesti aikamme henkeä ja meininkiä. Toimin nyt vastaväittelijänä ja kysyn: Mikä oli Franz Fanonin ajattelun heikot kohdat, missä hän näki ”väärin”, missä hän löi kirveensä kiveen, missä hän oli kohtuuton tai vihan sumentama?
Tekopatti vastaa:
Fanonin haastaminen on erinomainen ja välttämätön liike. Siinä missä Fanon oli loistava diagnostikko, hänen esittämänsä terapiat ja tulevaisuudennäkymät olivat usein sokeita omille seurauksilleen. Juuri kriittinen katse paljastaa, miksi hänen perintönsä on niin rajusti kiistelty.
Vastaväittelijän rooliasi varten tässä ovat Frantz Fanonin ajattelun neljä kriittisintä heikkoutta, joissa hän löi kirveensä kiveen tai antoi vihan sumentaa analyysinsä.
1. Väkivallan mystifiointi ja puhdistava voima (Kohtuuttomuus)
Fanonin kiistanalaisin heikkous on hänen suhteensa väkivaltaan, erityisesti teoksessa Sorron yöstä. Hän ei nähnyt väkivaltaa vain välttämättömänä pahana strategisessa taistelussa, vaan psyykkisesti puhdistavana ja luovana voimana. Fanonin mukaan väkivalta vapauttaa sorretun tämän alemmuuskompleksista ja synnyttää ”uuden ihmisen”.
- Missä hän katsoi väärin: Historia on osoittanut tämän psykologisen teorian traagisen virheelliseksi. Väkivalta ei puhdistanut kansoja, vaan se traumatisoi ne sukupolviksi eteenpäin. Alankomaista tai Ranskasta vapautuneet siirtomaat (kuten Fanonin oma Algeria) eivät synnyttäneet vapaita, psyykkisesti terveitä yhteiskuntia, vaan ne ajautuivat usein vuosikymmeniä kestäneisiin sisällissotiin, sotilasdiktatuureihin ja uusiin väkivallan kierteisiin. Fanon korvasi siirtomaaisännän raakuuden sorretun raakuudella, ymmärtämättä, että väkivallan logiikka korruptoi aina sen käyttäjän – oli kyseessä kumpi osapuoli tahansa.
2. Post-koloniaalisen valtion utopistinen sokeus (Historianäkemyksen virhe)
Fanon oli psykiatri ja vallankumouksellinen, mutta hän oli huono valtiomies tai taloustieteilijä. Hän uskoi, että kun eurooppalainen siirtomaavalta on pyyhitty pois, tilalle nousee lähes orgaanisesti uusi, solidaarinen ja sosialistinen yhteiskunta, joka perustuu maaseudun köyhälistön (lumpenproletariaatin) puhtauteen.
- Missä hän löi kirveensä kiveen: Fanon aliarvioi täysin sen, miten helposti uusi, paikallinen eliitti korvaa vanhan sortajan. Hän kyllä varoitti kansallisen porvariston ahneudesta, mutta hänellä ei ollut mitään realistista instituutiotason suunnitelmaa siitä, miten valtarakenteet, talous ja oikeusvaltio rakennetaan raunioille. Hän hylkäsi eurooppalaiset instituutiot ”korruptoituneina”, mutta ei kyennyt esittämään tilalle muuta kuin romantisoidun vision kansan yhteisöllisyydestä. Tämän seurauksena monet hänen inspiroimansa liikkeet loivat valtioita, jotka romahtivat korruptioon ja tehottomuuteen.
3. Euroopan ja länsimaisuuden täydellinen demonisointi (Vihan sumentama dikotomia)
Fanon rakensi ajattelunsa jyrkälle mustavalkoiselle jaottelulle: on Sortaja (Eurooppa/Valkoinen) ja Sorrettu (Muu maailma/Musta). Hän vaati teoksissaan, että kolmannen maailman on käännettävä selkänsä Euroopalle ja hylättävä kaikki sen arvot.
- Missä hän oli kohtuuton: Tämä dikotomia on sokea vivahteille. Hylätessään Euroopan Fanon hylkäsi samalla ne universaalit ihmisoikeuksien, yksilönvapauden ja tieteellisen rationalismin periaatteet, joita hän itse asiassa käytti omassa argumentaatiossaan siirtomaavaltaa vastaan. Hänen vihansa siirtomaajärjestelmää kohtaan muuttui usein essentialistiseksi vihaksi koko länsimaista kulttuuria kohtaan. Tämä esti häntä näkemästä, että sorron rakenteet eivät ole vain ”länsimainen” tai ”valkoinen” synti, vaan yleisinhimillinen taipumus, joka nostaa päätään kaikissa kulttuureissa, kun valtaa jaetaan uudelleen.
4. Luokka-analyysin vääristymä (Teoreettinen ohi-isku)
Marxilaisuutta mukaillen mutta sitä muokaten Fanon julisti, että teollisuustyöväenluokka (proletariaatti) oli siirtomaissa hemmoteltua ja liian lähellä siirtomaavaltaa. Hän asetti vallankumouksen keihäänkärjeksi maaseudun rutiköyhät ja kaupunkien ryntäilevät massat.
- Missä hän näki väärin: Tämä analyysi petti monissa kehitysmaissa. Ilman järjestäytynyttä rakennetta, koulutusta ja poliittista traditiota maaseudun massat olivat helposti manipuloitavissa. Fanonin ihannoima maaseutuväestö kääntyi usein uskonnollisen fundamentalismin tai etnisen tribalismin puoleen sen sijaan, että he olisivat toteuttaneet Fanonin universaalia humanistista vallankumousta.
Tiivistelmä vastaväitteeksi:
Fanonin suurin traaginen virhe oli siinä, että hän luuli vihan ja destruktion olevan terapeuttista. Hän osasi purkaa vanhan maailman palasiksi, mutta hänellä ei ollut piirustuksia uuden rakentamiseen. Siksi hänen ajatuksensa johtavat liian usein anarkiaan tai uuteen totalitarismiin, jos niitä seurataan sokeasti.
Miten Fanonin suhde väkivaltaan istuu sinun mielestäsi tähän päivään? Voidaanko hänen rakenteellisen sorron analyysinsä pelastaa ilman, että hyväksytään hänen radikaaleja ja verisiä johtopäätöksiään?
AI-svar kan innehålla fel. Läs mer
*
*
Uneton jatkaa opponenttina: Hannah Arendt
Uneton kysyy:
Kiitos näkemyksistäsi. Haarukoit ilmeisen mielenkiintoisesti aikamme henkeä ja meininkiä. Toimin nyt vastaväittelijänä ja kysyn: Mikä oli Hannah Arendtin ajattelun heikot kohdat, missä hän näki ”väärin”, missä hän löi kirveensä kiveen, missä hän oli kohtuuton tai vihan sumentama? Fiksoituiko hän liiaksi Jerusalemin Eichmann-prosessiin historiallisen kokonaisnäkemyksen kustannuksella? Oliko hän liian myötämielinen stalinismin suuntaan, facismia vastaan?
Tekopatti [pro Neropatti] vastaa:
Hannah Arendtin haastaminen on erinomainen siirto, sillä hänen ajattelunsa herättää yhä kiivasta debattia juuri mainitsemistasi aiheista. Arendt ei ollut vihan sumentama – hänen kohdallaan ongelma oli pikemminkin päinvastainen: toisinaan liian etäinen, kylmän teoreettinen ja ylimielinen asenne, joka sokeutti hänet historian ja ihmisyyden sotkuiselle todellisuudelle.
Tässä on tiukka, kriittinen analyysi Arendtin ajattelun heikoista kohdista vastaväitteidesi pohjalta.
1. Eichmann-prosessin fiksaatio ja ”pahuuden arkipäiväisyys” (Osuiko hän harhaan?)
Olet aivan oikeassa siinä, että Arendt fiksoitui Jerusalemin oikeudenkäyntiin (1961) tavalla, joka vääristi hänen historiallista kokonaisnäkemystään. Hänen luomansa käsite ”pahuuden arkipäiväisyys” (the banality of evil) kuvasi Adolf Eichmannia pelkkänä hengettömänä byrokraattina, joka vain seurasi käskyjä kykenemättä ajattelemaan itse.
-
- Missä hän katsoi väärin: Myöhempi historiantutkimus (esim. David Cesarani ja Bettina Stangneth) on osoittanut, että Arendt meni lankaan. Eichmann ei ollut mikään pelkkä harmaa virkamies, vaan fanaattinen, ideologinen antisemiitti, joka ajoi juutalaisten tuhoamista intohimoisesti ja teki omavaltaisia radikaaleja päätöksiä. Arendtin halu sovittaa Eichmann omaan valmiiseen filosofiseen teoriaansa – jossa totalitarismi tekee ihmisistä pelkkiä rattaita – sai hänet aliarvioimaan Eichmannin tietoisen ja vihamielisen pahuuden.
- Kohtuuttomuus uhreja kohtaan: Raportissaan Arendt arvosteli ankarasti myös juutalaisneuvostoja (Judenräte) yhteistyöstä natsien kanssa. Tämä oli historian valossa kohtuutonta ja jopa sydämetöntä: hän analysoi äärimmäisessä kuolemanpelossa ja paineessa tehtyjä valintoja norsunluutornistaan käsin ilman riittävää myötätuntoa uhrien traagista asemaa kohtaan.
2. Oliko hän liian myötämielinen stalinismille suhteessa fasismiin?
Vastaus on vivahteikas: Arendt ei ollut myötämielinen stalinismille, vaan rinnasti sen natsismiin – mutta hänen analyysinsä painopiste oli vinoutunut. Teoksessaan Totalitarismin synty (1951) hän teki uraauurtavaa työtä rinnastaessaan natatsit ja stalinistit saman totalitaarisen ilmiön kahdeksi puoleksi.
Kritiikki kohdistuukin siihen, miten hän nämä kaksi selitti:
-
- Historianäkemyksen vinouma: Arendt näki natsismin (ja fasismin) suorana seurauksena länsimaisen historian ja imperialismin pitkästä kehityksestä, ”antisemitismin jalostumisesta” ja porvariston noususta. Stalinismin hän taas selitti pikemminkin outona, lähes historvapaana ”onnettomuutena” tai poikkeamana, joka kaappasi Marxin utopian.
- Sosiaalisen sokeus: Koska Arendt pelkäsi ja halveksui massayhteiskuntaa, hän ei kyennyt näkemään, että stalinismi sai voimansa myös aidosta (joskin korruptoituneesta) emansipaation ja tasa-arvon halusta, kun taas natsismi perustui alusta asti hierarkiaan ja tuhoamiseen. Hän siis tuomitsi stalinismin rikoksina, mutta hänen teoreettinen kehikkonsa ymmärsi natsismin historiallisia juuria huomattavasti syvällisemmin.
3. Arendtin muut suuret sokeat pisteet
Poliittisen ja sosiaalisen jyrkkä erottaminen (Teoreettinen utopia)
Arendt väitti, että ”aito politiikka” on vain vapaiden kansalaisten puhetta ja toimintaa julkisessa tilassa. Hän vaati, että sosiaaliset ja taloudelliset kysymykset (kuten köyhyys, asuminen ja terveydenhuolto) on pidettävä erillään politiikasta, koska ne ovat hallinnollisia asioita.
-
- Missä hän löi kirveensä kiveen: Tämä on täysin epärealistista. Miten ihminen voi olla ”vapaa kansalainen” julkisessa tilassa, jos hän nälkäinen, sairas tai vailla perusoikeuksia? Eväämällä taloudelliset kysymykset politiikan ytimestä Arendt loi elitistisen ja konservatiivisen mallin, joka sopi antiikin Ateenan orjanomistajille, mutta ei 1900- tai 2000-luvun massayhteiskuntaan.
Rotukysymyksen väärinkäsitys (Reflections on Little Rock)
Vuonna 1959 Arendt kirjoitti esseen, jossa hän vastusti Yhdysvaltain hallituksen toimia pakottaa etelävaltioiden koulut lopettamaan rotuerottelu (Little Rockin tapaus).
-
- Miksi hän näki väärin: Hän väitti, että valtio rikkoi vanhempien yksityisoikeutta valita lastensa seura ja että mustien oikeuksien ajaminen koulujen kautta oli ”sosiaalista pakottamista”. Hän ei eurooppalaisena intellektuellina ymmärtänyt Yhdysvaltojen rasismin syvyyttä ja rakenteellisuutta. Hänen analyysinsä oli kylmä: hän oli enemmän huolissaan poliittisten instituutioiden puhtaudesta kuin mustien lasten jokapäiväisestä turvallisuudesta ja syrjinnästä.
Tiivistelmä vastaväitteeksi:
Arendtin suurin heikkous oli teorian asettaminen elävän elämän edelle. Eichmann-prosessissa hän näki sen, minkä halusi nähdä vahvistaakseen teoriansa banaalista byrokraatista.
Hän oli loistava analysoimaan rakenteita, mutta kun kyse oli rotusorron, taloudellisen epätasa-arvon tai yksilön fanaattisen pahuuden kaltaisista ”likaisista” ja materiaalisista ilmiöistä, hänen filosofinen otteensa lipesi ylimieliseksi etäisyydeksi.
Miten sinä näet tämän: onko Arendtin käsite ”pahuuden arkipäiväisyydestä” silti käyttökelpoinen nykyään (esimerkiksi algoritmien tai kasvottoman yritysvallan kohdalla), vaikka se osui Eichmannin henkilöhistorian kohdalla harhaan? Vai pitäisikö meidän palata siihen, että pahuus on aina tietoista ja fanaattista?
*
*
Opponontia: Marshall McLuhan:
Uneton kysyy:
Kiitos näkemyksistäsi. Haarukoit ilmeisen mielenkiintoisesti aikamme henkeä ja meininkiä. Toimin nyt vastaväittelijänä ja kysyn: Mikä oli Marshall McLuhanin ajattelun heikot kohdat, missä hän näki ”väärin”, missä hän löi kirveensä kiveen, missä hän oli kohtuuton tai vihan sumentama? Fiksoituiko hän liiaksi television siniseen kajoon? Näkikö hän yksisilmäisesti Maailman kylänä, jossa ihmismuurahaiset elävät, mutta jäikö hänen havaintonsa ulkopuolelle systeemin hinta: Maailmanmahtajiksi kohonneet joukkovistinnän ja tajunnanvaikuttajat, makroottiset kansakuntia isommat konglomeraatit ja niiden johtajien poliittinen vastuuvapautettu vaikutusvalta?
Tekopatti (s.o. neropatti) vastaa:
Haastat McLuhanin erinomaisella tavalla, ja osuva termisi ”television sininen kajo” koskettaa suoraan hänen ajattelunsa ydintä. Siinä missä Fanonia ohjasi poliittinen intohimo ja Arendtia teoreettinen etäisyys, McLuhan oli mediaprofeetta ja taiteilija, jota vaivasi teknologinen determinismi. Hän ei niinkään ollut vihan sumentama, vaan pikemminkin oman lumoutuneisuutensa sokeuttama.
Analyysisi osuu täsmälleen maaliinsa: McLuhan keskittyi niin rajusti siihen, mitä media tekee ihmisen hermostolle, että hän jätti huomiotta sen, kuka median omistaa ja kuka sillä tekee rahaa ja politiikkaa.
Vastaväittelijän rooliasi varten tässä ovat Marshall McLuhanin ajattelun kriittisimmät heikkoudet ja sokeat pisteet.
1. Sokeus taloudelliselle ja poliittiselle vallalle (Suurin ohi-isku)
Olet täysin oikeassa siinä, että McLuhanilta jäi näkemättä systeemin hinta eli monopolistinen digitaalinen feodalismi. Hän julisti, että ”media on viesti”, eli viestintävälineen teknologinen muoto (kuten televisio tai sähkö) muuttaa yhteiskuntaa riippumatta siitä, mitä sisältöä sen kautta välitetään.
- Missä hän löi kirveensä kiveen: Tämä muotoon fiksautuminen teki hänestä sokean kapitalismille ja vallalle. McLuhan ei analysoinut sitä, miten suuret konglomeraatit (kuten nykyiset Google, Meta, Apple tai valtiojohtoiset mediasysteemit) ottavat tämän teknologian haltuunsa. Hänelle media oli kuin luonnonvoima – kuin sähkö tai sää. Hän ei nähnyt, että algoritmit ja viestintäverkot valjastettaisiin tuottamaan miljardiluokan voittoja datamonopoleille, jotka voivat nykyään horjuttaa kokonaisia valtioita ja demokratioita ilman poliittista vastuuta.
2. ”Globaalin kylän” naiivi romantisointi
McLuhan loi käsitteen globaali kylä (global village) kuvaamaan sitä, miten sähköinen media kuroo umpeen fyysiset etäisyydet ja palauttaa ihmiskunnan eräänlaiseen heimomaiseen, auditiiviseen ja kollektiiviseen tilaan suoraviivaisen ”kirjapainogalaksiajan” jälkeen.
- Missä hän näki väärin: Vaikka McLuhan varoitti, että heimoistuminen (tribalismi) tuo mukanaan levottomuutta, hän usein maalasi globaalista kylästä liian harmonisen ja mystisen kuvan. Hän ajatteli sähköisen median yhdistävän ihmiskunnan tajunnat. Todellisuudessa 2020-luvun lopun globaali kylä ei ole mikään rauhanomainen nuotiopiiri, vaan jatkuva psykologinen sisällissota, jossa kaikilla on megafoni. Hän aliarvioi sen, miten tehokkaasti mediaa voidaan käyttää vihan, disinformation ja järjestelmällisen sekaannuksen lietsomiseen. Ihmismuurahaiset eivät sulautuneet yhteen, vaan linnoittautuivat omiin digitaalisiin poteroihinsa (ne paljonpuhutut kuplat!).
3. Fiksaatio television siniseen kajoon (Aikasidonnaisuus)
McLuhan kirjoitti pääteoksensa 1960-luvulla, jolloin televisio teki massiivista läpimurtoaan ja muutti perheiden arjen olohuoneissa. Hän määritteli television ”kylmäksi mediaksi”, joka vaatii katsojalta suurta osallistumista tiedon aukkojen täyttämiseksi.
- Missä analyysi vanheni käsiin: Hän fiksoitui liikaa juuri sen aikaisen television vastaanottomenetelmään. Hän uskoi television luovan passiivisen sijaan osallistavan ja empaattisen sukupolven (kuten Vietnamin sodan vastaiset protestit saivat hänet luulemaan). Hän ei osannut kuvitella interaktiivista, hyper-yksilöllistä ja addiktiivista älypuhelin- ja algoritmimediaa. Nykyinen media ei vain ”kajoa silmiimme”, vaan se tunkeutuu neurotieteellisesti dopamiinijärjestelmäämme ja manipuloi käyttäytymistämme reaaliajassa. McLuhanin analyysi oli liian viatonta nykyiseen tarkkaavaisuustalouteen (attention economy; huomiotalous; silmukkatalous) verrattuna.
4. Teoreettinen liukkaus ja tieteellisyyden puute
Kriitikot (kuten Raymond Williams) syyttivät McLuhania siitä, että hänen tekstinsä olivat usein pelkkiä irrallisia aforismeja, ”luotauksia” (probes), jotka herättivät ajatuksia mutta kieltäytyivät loogisesta todistelusta.
- Kohtuu- ja vastuuvapaus: Kun McLuhanilta tivattiin kriittisissä haastatteluissa todisteita tai kysyttiin hänen omien teorioidensa moraalisia seurauksia, hänellä oli tapana vetäytyä vastuusta sanomalla: ”En minä selitä, minä vain tutkin” tai ”Jos et pidä näistä ajatuksista, minulla on muita”. Tämä teki hänen ajattelustaan liukasta: hän saattoi ennustaa melkein mitä tahansa, ja jos jokin meni vikaan, hän saattoi väittää, että häntä oli ymmärretty väärin.
Tiivistelmä vastaväitteeksi:
McLuhanin suurin traaginen sokeus oli sisällön, omistuksen ja motiivien ohittaminen. Hän katsoi pelkkää valkokangasta ja laitetta, muttei nähnyt sen takana seisovaa varakasta ja poliittisesti sääntelemätöntä koneistoa. Siksi hän oli loistava kuvaamaan sitä, miltä median kuluttaminen meistä tuntuu, mutta täysin avuton auttamaan meitä taistelussa niitä makroottisia konglomeraatteja vastaan, jotka tuota tajunnanvirtaamme nykyään hallitsevat.
*
*
Loppupuheenvuoro
Uneton lausuu:
Voi, herranen aika sentään.
Ja nämäkö olivat TOP-3 filosofia meidän aikamme parhaimmisto, vuosikymmenten 1950-1970 kirkkaimmat kynttilät!
Tämä puolikarkea kritiikki, jota tulin esittäneeksi näin aamutuimiin heidän ”loistavia ajatuksiaan” ja ”näkemyskokonaisuuksia” kohtaan, teki niistä kaikista pelkkää Sveitsinjuustoa! Reikiä täynnä, reikiä, reikiä…
Mitä tästä on ajateltava?
Miten suhtautumme meidän oman aikamme neropattehin ja tulevaisuus-freskojen levittäjiin? Noihin ihmisälyn jättiläisiin ja vuosisatais-neroihin?
Apua!
*
*
Uuden Suomen blogipalvelussa bloggaajat julkaisevat tekstinsä itse ja niissä esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien omia.
Käyttämäni tekoälyt ovat olleet yksimielisiä Aristoteleen asemasta ajattelijoiden joukossa. Hänen vaikutuksensa ulottuu tähän päivään, vaikka monet yksityiskohdat eivät enää kestäkään tarkastelua.
Ajatteluperinne ei kuitenkaan katkea siihen, missä yksittäinen teoria vanhenee. Tuomas Akvinolainen on tästä hyvä esimerkki: hän sovitti Aristoteleen filosofian kristilliseen teologiaan ja välitti sen osaksi länsimaista ajattelua.
Ilmoita asiaton viesti
Aristoteleen asemaa on mahdotonta horjuttaa tekoälyllä, sillä tekoäly ja länsimainen kulttuuri jakavat saman perustan.
Nykyiset kielimallit on koulutettu valtavirtaisesti länsimaisella data-aineistolla, joka on itsessään Aristoteleen ajattelun läpikyllästämää.
Tekoälyjen ”yksimielisyys” ei siten ole riippumaton todiste, vaan heijastus tästä kulttuurisesta kaanonista.
Filosofian historia ei sahaa omaa oksaansa – se pikemminkin uusintaa itseään tekoälyn kautta.
Ilmoita asiaton viesti
Aristoteles on säilynyt länsimaisen ajattelun suurena nimenä, mutta hänen perintönsä asema ei ole enää itsestään selvä. Nykyinen kulttuurisota paljastaa jännitteen kahden ajattelutavan välillä: onko ihmisellä ja maailmalla käsitteistämme riippumaton luonto, jonka pohjalta voimme arvioida toimintaamme, vai muodostuvatko käsityksemme ihmisestä, normaalista ja hyvästä elämästä olennaisesti yhteiskunnallisten normien ja luokitusten kautta?
Aristoteelisessa perinteessä järki ei ainoastaan järjestä mielipiteitämme, vaan pyrkii ymmärtämään todellisuutta. Ihmisellä on luonto, toiminnalla päämääriä ja moraalilla yhteys siihen, millaista elämää ihmisen on hyvä elää. Nykyisessä kulttuurisodassa juuri näiden lähtökohtien tulkinnasta kiistellään. Kun ihmisluonnon, identiteetin ja moraalin käsitteitä pidetään muovautuvina, kiista ei enää koske vain yksittäisiä arvoja, vaan sitä, millä perusteella arvoja ylipäätään voidaan arvioida.
Murtuma näkyy myös instituutioissa. Moraaliset päämäärät muuttuvat helposti hallinnollisiksi luokituksiksi, menettelyiksi ja normeiksi. Silloin vaarana on, että hyvän elämän ja oikeudenmukaisuuden harkinta korvautuu oikean käsitteistön ja sääntöjen noudattamisella. Aristoteleen käytännöllinen viisaus muistuttaa, ettei hyvä toiminta palaudu protokollaan.
Ilmoita asiaton viesti
Niinpä, koeteltujen perinnäistapojen torjunta ja tietoinen hyökkäily aopimuajärjestelmiä ja sopimisen kulttuuria vastaan murentava tietoisesti sosiaalista ja valtiollista elämää.
Ennustettavuus, vakaus ja pitkäjänteisys katoaa: kaikki liikkuu ja on muovailtavissa. Elä siinä sitten.
Ilmoita asiaton viesti