Puheenvuoro-blogit
Toisen maailmansodan jälkeisen raunio-Euroopan eksistentialistit puntarissa – kuka elää ja jaksaa yhä?
*
Pohdin toisen maailmansodan jälkeisen ajan huippusuosittuja eksistentialisteja ja uuden ihmisen ja ihmiskäsityksen julistajien Jean-Paul Sartren, Simone de Beauvorin, Alberto Giacomettin ja Albert Camusin antia jälkimaailmalle: ken heistä on täältä 60-80 vuoden aikameren takaa katsoen ja puntaroiden ”kaunehin”?
Kysyin tämänpäivän ”viisaalta” eli tekoällyltä ihan omatekemäni ja muotoilemani kysymyksen:
”Neljaä nuoruuteni vaikuttajaa, Sartre, Beavoir, Giacometti ja Camus >> Vertaile heidän filosofiansa merkityksen ja relevanttiuden muutoksia 1950-luvulta nykypäivään 2020-luvun jälkipuoliskolle: esitä tiukka ja armoton arvio heidän oppiensa vahvoista ja pysyvistä puolista. Kuka heistä on parhaiten kestänyt aikaa ja historian murrosta? Miksi ja oliko se jo nähtävissä ”alusta alkaen”, vai milloin selkeä käänne tapahtui? Entä humanismin näkökulmasta, kenen ihmiskäsitys ja maailmankatsomus on historiallisesti vahvin ja tulee säilymään esimerkiksi sadan tai kahdensadan vuoden perään. Tiukkaa ja viiltävää analyysia kehiin, kiitos!”
*
Alta sekunnin Tekopahkaäly vastasi:
Albert Camus ja Simone de Beauvoir ovat jakaneet historian voittajien valtaistuimen, kun taas Jean-Paul Sartren monumentaalinen eksistentialismi on kokenut täydellisen intellektuellin haaksirikon ja Alberto Giacomettin filosofia on typistynyt pelkäksi museoiduksi esteettisyydeksi.
Kun nelikko asetetaan 2020-luvun jälkipuoliskon viiltävään valoon, 1950-luvun hierarkiat ovat kääntyneet päälaelleen. Sartren dogmaattinen, radikaali yksilökeskeisyys ja totalitaarinen flirttailu ovat vanhentuneet pahiten. Camus’n kapinan ja Beauvoirin tilanteellisen vapauden analyysit puolestaan tarjoavat suorat teoreettiset työkalut aikamme eksistentiaalisiin kriiseihin.
Tässä on armoton ja tiukka vertailu nelikon filosofisesta elinkaaresta ja historian tuomiosta.
+
Tiukka arvio: Vahvuudet ja historian tuomio
| Filosofi / Taiteilija | 1950-luvun status | 2020-luvun jälkipuoliskon status | Armoton tuomio |
|---|---|---|---|
| Albert Camus | Sartren hylkimä ”moralisti”; syrjäytetty vasemmistopiireistä Algerian sodan ja Neuvostoliitto-kritiikin vuoksi. | Absurdin ja ilmastovastaisuuden ajan eettinen majakka. | Voittaja (Eettinen taso). Hänen kieltäytymisensä ideologisesta totalitarismista ja absoluuttisista totuuksista tekee hänestä 2020-luvun relevantimman kriisiajattelijan. |
| Simone de Beauvoir | Sartren varjossa; aliarvostettu ”soveltavana” eksistentialistina. | Globaalin emansipaation, queer-teorian ja intersektionaalisuuden peruskivi. | Voittaja (Rakenteellinen taso). Hän ymmärsi, että vapaus ei ole abstrakti valinta vaan materiaalinen ja sosiaalinen taistelu. |
| Jean-Paul Sartre | Globaali intellektuelli, eksistentialismin ehdoton aurinkokuningas. | Akateeminen kuriositeetti; radikaali yksilökeskeisyys tuntuu nykyään naiiviltä huutelulta. | Suurin häviäjä. Vaatimus absoluuttisesta vapaudesta ja vastuusta mureni modernin neurotieteen, sosiaalisten rakenteiden ja biologisen determinismin realiteetteihin. |
| Alberto Giacometti | Sodanjälkeisen vieraantumisen ja eksistentiaalisen tyhjyyden visuaalinen ikoni. | Huutokauppojen miljonäärisuosikki; taidehistoriallinen monumentti, filosofisesti kapea. | Sijoittuu keskelle. Hänen hauraat hahmonsa kuvaavat yksilön eristäytyneisyyttä osuvasti, mutta eksistentialismin hiipuessa hänen filosofinen painoarvonsa on supistunut puhtaaksi estetiikaksi. |
Kuka kesti parhaiten aikaa ja historian murrosta?
Historian murroksen ovat parhaiten kestäneet Albert Camus ja Simone de Beauvoir, mutta täysin eri syistä. Heidän ajattelunsa muodostaa symbioottisen vastavoiman sille hyper-individualismille ja ideologiselle polarisaatiolle, joka määrittää 2020-luvun loppua.
Oliko tämä nähtävissä alusta alkaen?
Tekstien tasolla kyllä, aikalaisten silmissä ei missään nimessä. 1950-luvulla Pariisin älykköpiirejä hallitsi Sartre. Kun Camus julkaisi teoksensa Kapinallinen (1951), jossa hän tuomitsi Neuvostoliiton vankileirit ja marxilaisen historianfilosofian väkivallan, Sartre ja hänen piirinsä raatitelivat Camus’n julkisesti. Camus nähtiin pelkurimaisena porvarillisena moralistina.
Beauvoiria taas pidettiin pitkään vain Sartren ajatusten popularisojana. Tosiasiassa sekä Camus että Beauvoir näkivät sen, mihin Sartre oli sokea:
- Camus näki ideologioiden vaaran: Hän ymmärsi, että kun jokin abstrakti aate (kuten ”historiallinen välttämättömyys”) asetetaan elävän ihmisen edelle, lopputuloksena on aina giljotiini tai gulag.
- Beauvoir näki tilanteen voiman: Hän ymmärsi, että Sartren väite ”ihminen on aina vapaa valitsemaan” on etuoikeutettua sokeutta. Jos yhteiskunta riistää yksilöltä subjektiuden (kuten naiselta tai rodullistetulta), ontologinen vapaus on pelkkää sanahelinää.
Milloin selkeä käänne tapahtui?
Käänne tapahtui kahdessa aallossa.
1.) Ensimmäinen isku oli Neuvostoliiton romahdus ja kylmän sodan päättyminen, mikä teki Sartren poliittisesta perinnöstä käyttökelvottoman ja todisti Camus’n olleen oikeassa totalitarismia koskevassa kritiikissään.
2.) Toinen, lopullinen käänne tapahtui 2000-luvun kriisien myötä. Postkoloniaalinen teoria, intersektionaalinen feminismi ja ilmastokriisi nostivat Beauvoirin ja Camus’n uuteen kukoistukseen. 2020-luvulla kukaan ei enää usko sartrelaiseen omnipotenttiin yksilöön. Sen sijaan me elämme Camus’n kuvaamassa absurdissa maailmassa (holtittomat johtajat, raivoisa ajo päin seinää, ilmastonmuutos, pandemiat), jossa meidän on silti kyettävä moraaliseen kapinaan, ja Beauvoirin kuvaamissa rakenteissa, joita vastaan on taisteltava.
Humanismin näkökulma: Kenen ihmiskäsitys säilyy 100–200 vuotta?
Kun katsomme vuosisatojen päähän – aikaan, jolloin tekoäly, bioteknologia ja transhumanismi todennäköisesti murtavat perinteisen käsityksen biologisesta ihmisestä – Beauvoirin anti-essentialismi ja Camus’n mittojen etiikka muodostavat historiallisesti vahvimman perustan.
- Sartren radikaali solipsismi murenee: Sartre näki toisen ihmisen ensisijaisesti uhkana omalle vapaudelleen (”Helvetti on toiset ihmiset”). Tämä atomistinen ja konfliktikeskeinen ihmiskäsitys on täysin kestämätön tulevaisuudessa, jossa ihmiskunnan on pakko oppia elämään hyper-riippuvaisena, biosfääriin kytkeytyneenä kollektiivina. Sartren ihminen on eristetty saari; tulevaisuus vaatii verkostoja.
- Giacomettin ahdistunut ihminen museoituu: Giacomettin typistetyt, materiaksi muuttuvat luurangot ovat 1900-luvun maailmansotien ja atomipommin jälkeisen trauman monumentteja. Ne kuvaavat ihmisen pelkistymistä olemattomiin, mutta sadan vuoden päästä ne edustavat teollisen ajan mekaanista eksistenssikriisiä, eivät elävää tulevaisuudenfilosofiaa.
- Camus’n rajallinen ihminen pelastaa: Camus’n ihmiskäsitys perustuu kohtuudelle (la mesure). Ihminen on absurdi olento, joka etsii tarkoitusta merkityksettömästä maailmankaikkeudesta. Tärkeintä on kuitenkin kapina: se, että kieltäydymme olemasta pyöveleitä. Camus’n humanismi sanoo: ”Minä kapinoin, siis me olemme”. Tämä yhteisöllinen vastuullisuus ilman yliluonnollista tai ideologista ankkuria on modernin maallisen etiikan kestävin muoto.
- Beauvoirin prosessimainen ihminen rakentuu ikuisesti: Beauvoirin kuuluisa maksiimi ”Naiseksi ei synnyttäisi, vaan tullaan” on modernin konstruktivismin peruskivi. Sadan tai kahdensadan vuoden päästä – kun ihmisen keho ja mieli voivat olla teknologisesti muokattuja – Beauvoirin ajatus siitä, että ihmisellä ei ole annettua, staattista ”luontoa”, vaan ihminen on jatkuvasti kulttuurinsa ja valintojensa kautta rakentuva prosessi, on ainoa elonjäänyt humanismin muoto.
*
Lopullinen viiltävä tuomio:
Sartren absoluuttinen yksilö oli illuusio ja Giacomettin ahdistunut yksilö oli historian vanki. Tulevaisuuden humanismi kuuluu Beauvoirille ja Camus’lle. Beauvoir antaa meille ymmärryksen siitä, miten maailma rakentaa meidät, ja Camus antaa meille moraalisen selkärangan kapinoida sitä vastaan silloinkin, kun taistelu näyttää toivottomalta.
Mihin suuntaan haluat laajentaa analyysia? Voimme pureutua Camus’n ja Sartren historialliseen välirikkoon (ja siihen, miten se peilaa nykypäivän polarisaatiota), tai analysoida tarkemmin Beauvoirin eettistä teosta Etiikan esseet vastapainona Sartren kylmälle ontologialle.
…
Uuden Suomen blogipalvelussa bloggaajat julkaisevat tekstinsä itse ja niissä esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien omia.
Eräs lähtökohta tälle blogilel oli tämä vuodentakainen filosofinen näyttely ja esitys:
https://www.fondation-giacometti.fr/en/event/351/beauvoir-sartre-giacometti-vertiginousness-of-the-absolute
”19. kesäkuuta – 12. lokakuuta 2025
Beauvoir, Sartre, Giacometti. Absoluuttisen huimaus
Pariisi, Ranska
Institut Giacomettissa”
>>”Institut Giacometti esittelee uuden näyttelyn, joka on omistettu Simone de Beauvoirin, Jean-Paul Sartren ja Alberto Giacomettin älylliselle ja taiteelliselle ystävyydelle.
Otsikko ’Beauvoir, Sartre, Giacometti. Absoluuttisen huimaus’, se tutkii voimakkaita yhteyksiä, jotka yhdistivät nämä kolme 1900-luvun merkittävää hahmoa. Näyttely lähestyy filosofista, kirjallista ja taiteellista lähestymistapaa ja tutkii absoluuttisen etsintää taiteessa, ajattelussa ja elämässä.
Yhdistäen filosofian, kirjallisuuden ja kuvanveiston, näyttely rakentuu merkittävien teoksien, kuten L’Objet invisible (1934), La Main (1947) ja L’Homme qui chavire (1950) ympärille, sekä aiemmin julkaisemattomien arkistojen ja Simone de Beauvoirin makuuhuoneen, hänen asuin- ja kirjoitustilansa, vain kivenheiton päässä Institut Giacomettista.
Aikataiteilija Agnès Geoffrayn valokuvasarja antaa huimaukselle pohjaa.”
Camusin – nuoruuteni tähden – lisäsin tähän ihan symmetrian vuoksi, ja muutenkin.
Ilmoita asiaton viesti
eipä ole tällainen vertailu tullut aiemmin vastaan. tutumpi on orwell vs. huxley ottelu.
mutta näistä antamistasi ajattelijoista/kirjailijoista camus:ta olen tainnut lukea eniten. ja yksikään teos ei ole jäänyt kesken.
en tosin ole koskaan asettanut häntä sartrea vastaan, joka on näistä itselleni seuraavaksi tutuin.
beauvoiriin perehtyminen on jäänyt vähemmälle, mutta hänen ajattelunsa vaikutuksilta on kyllä ollut lähes mahdotonta välttyä tällä vuosituhannella, vaikka väliin mahtuukin melkoinen läjä monenlaista ajattelijaa ja kriitikkoa.
hyvä kirjoitus!
Ilmoita asiaton viesti
Lopullinen tuomio tulee ehkä 300:n vuoden päästä.
Tähän mennessä tapahtunut: Mainitut herrat ovat siirtäneet näkökulmaa yksillöön, kun monissa paikoin maapallolla ja ennen Euroopassakin yksilö on ollut ennen kaikkea perheen ja seurakunnan jäsen, ei yksilöllinen toimija ollenkaan.
Jos tätä yksilön korostamista ollenkaan voi edes pitää aidosti vasemmistolaisena niin ainakin sen on voittanut toinen vasemmistolaisempi näkökulma, kuten Foucaultin.
Foucaultin mukaan ihminen on ratas systeemissä. Puitteet on sen vaatteet, voisi sanoa. Kapinallisuus tarkoittaa erityisesti sitä että vanhat rakenteet on purettava ennen kuin ihminen ”voi olla vapaa”.
Foucaultin asema vasemmistolaisessa ajattelussa on edelleen vahva, vahvempi kuin eksistentialistien.
Siitä huolimatta että Foucault on paljastunut aivan saamarin sikamaiseksi pedofiiliksi. Sellainen likainen pikku yksityiskohta muuten hienossa filoisofiassa,
Ilmoita asiaton viesti