Veljekset keskustelevat Puheenvuorosta

Veljekset istuivat Impivaaran tuvan pöydän ääressä, ja pöydällä lojui viimeisin Puheenvuoro-lehden numero, ryysyinen jo käsistä kulkeneena. Aapo piti sitä sylissään ja luki ääneen, silmälasit nenällään kuin pappi saarnastuolissa.

AAPO: Kuulkaas, veljet, tässä kirjoittaa eräs herra, että vankilaolot maassamme ovat käyneet ties kuinka lepsuiksi, ja että miehet siellä elävät kuin kuninkaat rautaristikon takana, television ääressä loikoen ja kolmea ateriaa päivässä nauttien.

JUHANI (paukauttaen nyrkkinsä pöytään niin että kannu hyppäsi): Lepsuiksiko?! Voi sinun herran kirjoittajaasi, tietäisitpä edes puoliksikaan, mistä puhut! Minä olen istunut nimismiehen putkassa, ja olen istunut oikeassakin linnassa, silloin kun me Toukolan poikain kanssa nujakoimme markkinatanterella kuin karhut keväthangella, ja sanon sinulle: ei siellä kukaan kuninkaana elä! Kylmä kivilattia allani ja puuro niin laihaa, että sen läpi näki pohjan piirustukset! Voi sitä ruokaa, veljet — se ei ollut ruokaa, se oli sianjuottoa, ja sianjuotoksikin surkeata!

TUOMAS (tyynesti, käsivarret ristissä): Juhani puhuu kuin ukkonen taivaalla, mutta totta hän puhuu. Ei rangaistuksen paikka saa olla lepohuone.

SIMEONI (huokaisten, silmät taivasta kohti): Ja tässä maailman turmeltuneisuudessa vielä uskalletaan väittää toisin! Herra armahtakoon niitä sieluja, jotka eivät synnin palkkaa enää tunne.

EERO (virnistäen, kynä korvan takana): Mutta Juhani-veli, ehkä sinun vankilasi vain oli erityisen kurja, koska sinne joutui juuri sinunlaisiasi äksyjä miehiä kolauttelemaan seiniä ja huutamaan vartijoille. Toiset istuvat hiljaa ja saavat ehkä paremman kohtelun.

JUHANI (nousten seisomaan, tuoli kaatuen kolinalla): Vai niin, vai niin! Sinä, Eero, joka et ole ikinä nähnyt putkan ovea sisältä käsin, tulet tänne minulle saarnaamaan vankilan mukavuuksista! Mene sinä ensin maistamaan sitä puuroa, ja sitten puhu minulle lepsuudesta! Minä sanon: se lehden kirjoittaja on istunut lämpimässä konttorissaan kynä kädessä eikä tiedä elämästä sen enempää kuin kissa Raamatusta!

TIMO (raapien päätään): Mutta eikös se ollut niin, Juhani, että sinä sanoit sen jo silloinkin, kun me tulimme sieltä hakemaan sinua, että ”ei ikinä enää, ei ikinä enää” — ja nyt sinä huudat siitä vieläkin niin kuin eilispäivän tapahtumasta?

JUHANI (äänessä sekä raivoa että murhetta): Sillä se jäi minuun kuin piikki lihaan, veljeni Timo! Ei sitä unohda, ei vaikka kuinka vuodet vierisivät. Ja siksi kiehun kuin pata tulella, kun luen tuollaista lepsuuden valitusta — tietäisipä se kirjoittaja edes hiukkasen siitä, mistä kirjoittaa, niin ei suunsa noin väärää puhuisi!

LAURI (matalalla äänellään, katse metsään päin ikkunasta): Minä en sano mitään lepsuudesta enkä ankaruudesta. Sanon vain, että ihminen, joka on ollut lukkojen takana, tietää asiasta enemmän kuin ihminen, joka on vain lukenut siitä lehdestä.

AAPO (nyökäten, laskien lehden pöydälle): Viisaasti puhuttu, Lauri-veli. Mutta jatketaanko lukemista, vai onko Juhanin vatsa jo niin täynnä vihaa, ettei se enää kestä lisää sanomalehteä?

JUHANI (istuen jälleen, yhä jupisten): Lue vain, lue — mutta jos siellä on lisää samanlaista lässytystä, niin minä heitän koko lehden pesään, ja saakoot Puheenvuoron miehet kirjoittaa vaikka pilvienkin päälle, ei se minua enää liikuta! Mutta muistakaa, veljet: se puuro oli kurjaa, ja se kivilattia oli kylmä, ja se ei ollut mikään huvimatka, vaikka mitä lehdet väittävät!