Veljekset lukevat Puheenvuoroa

Oli lauantai-ilta, ja Impivaaran pirtissä paloi takkavalkea. Eero oli saanut käsiinsä sen ihmeellisen kapineen, jonka kautta maailman viisaus virtaa, ja luki Uuden Suomen Puheenvuoroa. Kirjoitus kertoi siitä, kuinka eduskunta oli tutkinut Fortumin Uniper-kauppaa ja mitä siinä oli mokattu.

– ”Fortum siis osti yli seitsemällä miljardilla firman, jota se ei tutkinut kunnolla”, luki Eero. – ”Räikeän amatöörimäistä.”

Juhani hyppäsi penkiltä pystyyn ja löi nyrkkinsä pöytään, että Timon kahvikuppi kilahti.

– Seitsemällä miljardilla! Hiisi vieköön, minä en ostaisi seitsemällä killingillä edes sikaa, jonka hampaita en olisi katsonut! Ja nämä herrat ostavat kokonaisen saksalaisen firman silmät ummessa kuin hullu markkinoilla. Kelvoton lurjus jokainen, ja ylimpänä se Lundmark!

– Odota, veli, sanoi Aapo tyynesti. – Kirjoittaja sanoo, ettei yhtiön sisälle päästy, kun vastapuoli ei tahtonut kauppaa. Sellaista ei voi tehdä väkisin.

– Sitä minä juuri tarkoitan! ärjyi Juhani. – Jos ei saa katsoa sitä, mitä ostaa, ei osteta! Se on yksinkertaisin asia maailmassa. Mutta ei, tämä kirjoittaja ei sano sitäkään suoraan, vaan pyörii ja porisee kuin kissa kuuman puuron ympärillä. Hän kirjoittaa ”suuri paljastus” ja kertoo sitten asian, joka oli ollut kaikkien tiedossa jo vuosia. Sellainen paljastaja saisi paljastaa oman selkänsä vitsalle!

Timo naurahti hyväntahtoisesti.

– Kyllähän se veli kirjoittaa, että johtaja puhui aivan muuta kuin totuus oli.

– Sen kirjoittaja kyllä sanoo, murisi Juhani, – mutta mitä hän todistaa? Ei mitään! Lundmark sanoi, että riskit on huolella hallittu. Kaikki kauppamiehet sanovat niin, kuin pappi sanoo aamen. Se ei ole valhe, se on hokema. Ja kirjoittaja arvostelee kolmen vuoden takaista puhetta sen mukaan, mitä sitten tapahtui. Perä-Pohjolan viisas, joka tietää jälkeenpäin kaiken paremmin!

– Hän vertaa duunaria ja johtajaa, huomautti Lauri hiljaa. – Kun duunari mokaa, palaa tuhansia, ja kun johtaja mokaa, palaa miljardeja.

Juhani kääntyi häneen.

– Sinä, Lauri, vaeltelet metsässä lintujesi kanssa etkä ymmärrä, että se on tyhjää retoriikkaa. Semmoinen lause soljuu kuin lämmin sauna, mutta ei siitä kylpijä puhdistu. Johtaja ottaa riskin, ja riski joskus osuu ja joskus ei. Mutta sanoisitko sinä, että paha päätös ja huono onni ovat sama asia? Eikö kirjoittaja sitä eroa tunne? Piru vieköön, minä olen lukutaidoton verrattuna häneen, ja silti minä sen erotan!

Tuomas, joka oli tähän asti jurottanut nurkassa, ravisti päätään.

– Ei hän tunne. Eikä hän sano mitään siitä, kuka kaupan hyväksyi. Valtio omisti yhtiön, ja hallitus kaupan päätti. Miksi hän hakkaa yhtä miestä, kun kokonainen lauma seisoi takana?

– Nyt sinä puhuit oikein, Tuomas, myönsi Juhani ja katsoi häntä melkein ystävällisesti. Hetken päästä ilme kuitenkin synkkeni. – Vaikka sinäkin olet aina ollut sellainen härkä, joka ymmärtää vasta kun on kolmesti puskenut aitaa.

Simeoni oli tuijottanut tuleen ja sanoi nyt unenomaisesti:

– Kirjoittaja mainitsee Nokian, Sonerankin. Jospa kaikki nämä ovat vain saman kirouksen eri kasvoja.

– Kirouksen! kirkaisi Juhani. – Simeoni, sinä ja kirouksesi! Sonera möi ilmaa kalliiksi hinnaksi, Nokia nukahti laakereilleen ja Fortum osti kissan säkissä. Ne ovat kolme eri syntiä, ja tämä kynäniekka survoo ne yhteen vatiin kuin herneet ja perunat. Mikä sekasopa! Ja Nokia, hyvä Jumala, ei se ollut edes valtion! Hän kysyy, onko kyse valtionyhtiöiden vai yleisestä ongelmasta, ja tarjoaa esimerkiksi yksityisen yhtiön. Sen verran tolkkua ei ollut ihmisessä, että olisi katsonut omaa luettelonsa.

Eero kääntyi vielä viimeiseen kappaleeseen.

– ”Toivoa sopii. Niin myös epäillä. Missä paukkuu seuraavaksi?” Siihen se loppuu.

Juhani jäi seisomaan keskelle lattiaa ja hänen naamansa punoitti kuin kypsä puolukka.

– Siihenkö? Ei johtopäätöstä, ei ehdotusta, ei mitään! Mies huutaa vihaisena koko kirjoituksen ajan ja lopuksi kohauttaa olkiaan kuin hevonen kärpäselle. Ei ole sellaisella kynällä mitään sanottavaa. Jos hän ei tiedä, mitä muutosta hän vaatii, niin miksi hän kirjoitti? Kiukusta, veli hyvä, pelkästä kiukusta! Ja sitä minä tunnen, sillä sitä on kaikilla meillä, mutta minä en ainakaan luule sitä ajatukseksi.

– Sinä sanot, Juhani, tuumi Aapo hymyillen, – että kirjoittajalla on kiukkua mutta ei perusteita. Mutta sinä olet itse ollut viimeisen tunnin ihan yhtä vihainen.

Juhani jäi hetkeksi mykäksi. Sitten hän laskeutui penkille ja mutisi:

– Niin olen. Mutta minä olen ainakin rehellisesti kiukkuinen enkä esitä viisasta.

Ja veljekset nauroivat, kunnes takka rätisi.