Mari Rantanen, perussuomalaiset ja kansallismielisyyden ontuva logiikka

Sisäministeri Mari Rantanen haaveili tällä viikolla Helsingin Sanomissa Suomesta, jossa on nolla pakolaista ja väestö kasvaa vain syntyvien vauvojen myötä. Hän pitää näitä ajatuksia perusteltuina, koska hän haluaa säilyttää suomalaisen kulttuurin, jota hän pitää muita kulttuureja parempana. Hän puolustaa eritoten kristillistä kulttuuriperimää ja suomen kieltä.

Ymmärrän halun pitää kiinni omasta kasvukulttuuristaan. Olenhan itsekin äänekäs suomalaisen kieli- ja kulttuurityön puolestapuhuja; suomen kielen maisterina, äidinkielen ja kirjallisuuden aineenopettajana, kielitieteilijänä ja sarjakuvataiteilijana koen ja sanoitan tätä maailmaa intohimoisesti nimenomaan suomalaisesta kulttuurista käsin. Kansakuntamme omalaatuiset yritykset sanoittaa, kuvittaa ja selittää olemustamme kulttuurituotteiden kautta inspiroivat minua valtavasti, ja koen saavani elinvoimaa suomalaisen taiteen tavoista selittää ihmisyyttä ja lyhyttä viivähdystämme ajan jatkumossa. Siksi aina hieman tuohdun, kun joku 90-luvulle unohtunut otsikkotason politiikan seuraaja syyttää minua näppäimistö savuten epäisänmaallisuudesta tai suomalaisuuden vihaamisesta milloin minkäkin luulon varjolla. Usein siihen luuloon ei tarvita kuin tieto puoluekannasta.

Tästä näkökulmasta käsin pidänkin Rantasen kantoja sekä ristiriitaisina että historiattomina. Rantasen käsitys suomalaisesta kulttuurista tuntuu käsittävän varsin kapean siivun historiaamme, eivätkä hänen tavoitteensa – tai ylipäätään perussuomalaisen puolueen tavoitteet – ole kovinkaan johdonmukaisia, mitä käytännön politiikkaan tulee.

Rantanen toivoo väestönkasvua ensisijaisesti ja jopa yksinomaan syntyvyyden kautta, mikä on realiteetit huomioiden melko laiha toive. Syntyvyys on parhaillaan nälkävuosien tasolla, ja vaikka suomalaiset ryhtyisivätkin nyt jostakin oikusta lisääntymään villikissapopulaation lailla, se ei ratkaise akuutisti käsillä olevaa väestörakenne- ja työllisyysongelmaa. Perussuomalaisilla ei myöskään ole tarjota ensimmäistäkään konkreettista vastausta tai ratkaisua siihen, miksi lapsia ei synny. Tässä keskeisin ristiriita lymyääkin: länsimaille yhteinen laskevan syntyvyyden trendi on ensi tilassa seurausta markkinaliberaalista talous- ja kulttuurijärjestelmästä, joka priorisoi tuottavuuden ja tehokkuuden kaiken muun yli. Perhe-elämä ytimellisesti haittaa tehokasta talouskasvua, koska se on kallista, hidasta ja kaoottista – siis puhumattakaan yleisestä kulttuuri-ilmapiiristä, joka korostaa individuaalia yksilönkehityksen ja uraorientoituneisuuden ihannetta. No, olen pauhannut tästä ennenkin.

Tässä tapauksessa kakkua ei voi niin sanotusti syödä ja säilyttää samaan aikaan. Talousoikeistolainen markkinatalouspuolue ei voi samaan aikaan ajaa työtä tekevän kansan piuhan kiristämistä kasvutavoitteiden saavuttamiseksi ja samalla vaatia tuota kansaa omalla toiminnallaan kapinoimaan järjestelmän ehtoja vastaan. Rantasen ja puolueensa ideologinen epäjohdonmukaisuus julkilausuttujen arvojen ja käytännön talouspoliittisten reunaehtojen välillä synnyttää kuvan säikähtäneistä ihmisistä, jotka kuvailevat ihannetta mutta joilta uupuu kontekstin käsite minkäänlaisten ratkaisujen luomiseksi.

Sama pätee Rantasen ajatuksiin pakolaisuudesta ja sen estämisestä kokonaan. Tehokkain keino estää pakolaisia vyörymästä mihinkään olisi tietysti taistella niitä asioita vastaan, jotka pakolaisuutta luovat, mutta tokikaan Rantanen ei ajattele niin pitkälle. Hän ei varsinaisesti tunnu piittaavan pakolaisuuden syistä tai siitä, mitä muut valtiot asialle tekevät – kunhan meitä ei osallisteta asian hoitamiseen. Tuollaisten erioikeuksien vaatiminen vain meille ansaitsee korkeintaan huvittuneen tuhahduksen, kas kun Soinin jälkeiset perussuomalaiset eivät puhu globaalin markkinan elimellisistä haitoista kansallisvaltiolle juuri sanaakaan. Suomen valtion keskeinen osallisuus Lähi-idän sotien asekaupoissa saati hallituksen valtavat kehitysapuleikkaukset saati perussuomalaisten penseä suhtautuminen ilmastotoimiin eivät edistä Rantasen toivetta ensinkään. Päinvastoin noiden kantojen ja poliittisten toimien puolustaminen luo ja ylläpitää tilannetta, jossa mekin joudumme vastaanottamaan pakolaisia tulevina vuosikymmeninä enenevissä määrin. Mikäli Rantanen haluaisi olla pakolaiskannassaan johdonmukainen, hänen tulisi olla Suomen johtava globaalin sotateollisuuden kriitikko ja ilmastotoimien puolestapuhuja.

Rantasen eugenistinen käsitys suomalaisesta ihmisestä sekä kulttuurimme kytkeminen etenkin kristinuskoon eivät kestä lähempää tarkastelua historian näkökulmasta. Ihmistä nyt yleensäkin keskimäärin vaivaa itsekeskeinen putkinäkö sen suhteen, mikä on pysyvää ja mikä ei. Se on inhimillistä mutta poliitikolta naiivia. Kielihistorian tuntijan näkökulmasta pitäisin kansallismielisten katsantokantaa suomalaisuuteen melkein hellyyttävän pompöösinä identiteettilarppauksena, jollei tuo ideologia saisi paikoitellen todella tuhoisia ja ihmisyydenvastaisia ilmenemismuotoja. Kansalliskonservatiivit tuntuvat elävän maailmakuvassa, jossa suomalaisuus on aina ollut sellaista, jollaisena he sen juuri nyt tuntevat; kuin uhanalainen lajinsa viimeinen, jota on jopa äärikeinoin suojeltava. Suomalaisuutta pidetään itseisarvona kuitenkaan tuntematta sen alati muuttuvaa luonnetta.

Koskaan ihmiskunnan historiassa kielen tai kulttuurin kehitystä ei ole onnistuttu suitsimaan, enkä näe liiemmin arvoa modernin maailman yrityksillä siihen. Tavan mukaan kun käy niin, että kun kielen ja kulttuurin kehitys pysähtyy paikalleen, se lakkaa olemasta. Kielen ja kulttuurin pysyminen elävänä vaatii sen altistamista yhä uusille sukupolville ja joukoille ihmisiä, ja jollei niin tapahdu, kieli, kulttuuri ja lopulta kansa hiipuvat pois. Kulttuurin elinvoima vaatii ihmisyyden kosketusta, ja tuo kosketus taas tuottaa väistämättä myös kulttuurin muutosta. Se on luonnonvoima jota ei voi hallita, ja silti jotkut poliittiset tahot siihen pyrkivät. Kuin nipistäisi valtimon kiinni ja toivoisi sen tuottavan muuta kuin kuolemaa.

Kansalliskonservatiivit elävät kuin suomalaisuus olisi ikiaikaisesti ollut samanlaista kuin heidän syntyessään, vaikka alkuperäiskansanomaista suomalaisuutta saati ”puhdasta” suomen kieltä ei ole olemassakaan. Kuluneet 10 000 vuotta maantieteelliselle alueellemme on virrannut kansoja Mustanmeren reunamilta, Siperiasta, Pohjoismaista ja Keski-Euroopasta, ja kaikki nuo väestömuutokset ovat muokanneet kieltämme ja kulttuuriamme pysyvästi. Kontaktit ja kauppasuhteet indoeurooppalaisiin kielikuntiin ovat olleet niin tiivitä ja pitkäkestoisia, että ne ovat muokanneet kieltämme ja sen mukana myös ajatteluamme. Niinkin keskeiset, tärkeät ja tunnepitoiset sanat kuin äiti, aurinko ja jumala ovat jo tuhansia vuosia sitten syrjäyttäneet uralilaisen kantakielemme kotoperäiset versiot niin perusteellisesti, ettei maallikko välttämättä edes tiedä, millä vastineella noita voisi kutsua. Kielessämme on valtavia kerrostumia germaanisista ja slaavilaisista kielistä todisteena kansojen perusteellisesta sekoittumisesta, mutta yksikään kansalliskonservatiivi ei puhise tuosta kehityskulusta haitallisena suomalaisuuden ytimelle – kas kun suomalaisuuden ytimeksi hahmotetaan vain tämä hetki, jossa seisomme nyt ja uhkana pidetään vain sitä kehitystä, jota itse olemme elämässä todeksi. Kristinuskokin on kenties nyt keskeinen tapakulttuurimme muokkaaja, mutta pidän sen yhdistämistä ytimellisesti suomalaisuuteen hieman hupaisana kannanottona. Kyseessä on kuitenkin uskonto, joka on vasta tuhatkunta vuotta sitten syrjäyttänyt oman kulttuurimme uskomusjärjestelmän.

On tietysti inhimillistä haluta säilyttää juuri se kuva suomalaisuudesta, joka itselle on todellisin, mutta perussuomalainen puolue ei tee sitäkään arvojensa mukaan. Kulttuurin pitäminen elävänä kun vaatii sen puolesta liputtamista myös rahallisesti, ja se ei perussuomalaisille hallitusvastuussa käy laatuun. Säästötalkoissa kulttuurin tukeminen on niin ikään kansallismieliselle puolueelle toisarvoista. Puheissaan perussuomalaiset päästelevät hätähuutoja suomalaisen kulttuurin puolesta ja röyhistelevät rintaansa sen ainoana puolustajana, mutta mitä käytäntöön tulee, kulttuuri jätetään ilomielin markkinaehtoisuuden varaan ja täten jälleen palvellaan taas mieluummin globaalia talousjärjestelmää kuin niitä arvoja, joiden päälle puolue on imagonsa rakentanut.

Olenkin tullut siihen johtopäätökseen, ettei Rantanen saati moni muukaan perussuomalainen pyri kannoissaan poliittisesti uskottavaan johdonmukaisuuteen vaan enemmänkin lohduttamaan itseään tässä kaoottisessa maailmassa. Näkemys maailman tilasta ja sen tarvitsemista poliittisista toimista ei perustu jatkumoon vaan tähän hetkeen. Perussuomalaiset vetoavat kannoissaan usein turvallisuuteen ja sen vahvistamiseen, ja väitän, että useasti he tekevät sitä itselleen eivätkä yleisen hyvän vuoksi. Jos kaikki pysyy samana, henkilökohtainen turvallisuuden tunne säilyy. Jos mikään ei muutu, voi keskittyä olennaiseen eikä kaaoksen hallitsemiseen.

Pohjimmiltaanhan politiikkakin on enimmäkseen tunteita ja niihin vastaamista, vähemmissä määrin rationaalista logiikkaa. Syyllisiä me kaikki olemme siihen paikoitellen (enkä pidä sitä heikkoutena), mutta Rantasen ja urheiluseuransa kohdalla se on varsin vallitseva näkokanta politiikantekoon. Siitä herää itsellenikin jokin tunne – ehkä sääli?