Inkerinmaan diktaattorien nousu ja tuho

Jesse Hirvelä kertoo väitöskirjaansa perustuvassa teoksessaan, miten kävi sisällissodan jälkeen Suomesta paenneille kommunisteille Inkerinmaalla, Neuvosto-Venäjällä. Se on kertomus noususta ja tuhosta (Inkerin diktaattorit – Leningradin suomalaiset kommunistit 1918-1938, SKS Kirjat 2026).

Suomesta muuttaneista kommunisteista tuli Inkerin diktaattoreita 1920-luvulla. He valtasivat johtopaikat paikallisten inkerinsuomalaisten sijasta.

Tarina päättyi surkeasti. Lähes kaikki Leningradin alueen suomalaiseksi eliitiksi nousseet kommunistit teloitettiin Stalinin vainoissa 1930-luvulla.

Kun suomalaiset kommunistit asettuivat Inkerin diktaattoreiksi, he alkoivat voimainsa tunnossa laatia suunnitelmia uudelle vallankumoukselle ja Neuvosto-Suomelle.

Inkerinmaasta tehtiin vallankumouksen kokeilukenttä. Neuvosto-Suomea oli tarkoitus harjoitella Inkerissä. Kommunistijohto ryhtyi suomalaistamaan Inkerinmaata. Se koitui suomalaisten kohtaloksi.

Bolševikit tukivat vielä 1920-luvulla vähemmistöjen omakielistä koulutusta ja kulttuuria. Leningradin alueelle perustettiin suomenkielisiä kouluja ja sanomalehtiä, julkaistiin kirjoja ja muukin kulttuuritoiminta virkistyi.

Johtotähtenä vilkkui Neuvosto-Suomi, jossa inkeriläisväestöä oli tarkoitus käyttää hyväksi monin tavoin. Punapakolaiset kouluttivat ihmisiä puoluetyöhön ja suunnittelivat jopa sotilaallista hyökkäystä Suomeen.

Hirvelä nostaa esiin erityisesti neljä punasuomalaisten johtajaa ja Inkerinmaan suomalaistajaa: Jalo Kohonen, Kalle Lepola, Kustaa Rovio ja Tyyne Tokoi. Pysäyttävä on esimerkiksi Lepolan kohtalo.

Kalle Lepola oli torpparin poika Korpilahdelta, SDP:n kansanedustaja, joka pakeni Neuvosto-Venäjälle, missä toimi muun muassa agitaattorina Inkerissä. Hänet lähetettiin Suomeen maanalaisiin töihin 1922, mutta hänet pidätettiin heti. Hän istui neljä vuotta vankina Tammisaaressa, mutta palasi Neuvostoliittoon vankien vaihdossa kesällä 1926.

Lepola toimi Vapaus-lehden päätoimittajana. Sekä Lepola että lehti joutuivat ahtaalle, kun Stalin alkoi suhtautua vähemmistöihin entistä epäluuloisemmin. Suomalaisuus nähtiin turvallisuusuhkana.

Inkerinsuomalainen kulttuuri tuhottiin, suomen kielen käyttö kiellettiin 1937 ja venäjästä tuli pakollista kouluissa.

Ahdistunut Kalle Lepola koki konkreettisesti, miten vaino yltyi. Pienistäkin asioista tehtiin suuri numero. Käännös- ja painovirheet lehdessä aiheuttivat ongelmia.

Vapauden virheistä kohtalokkain tapahtui elokuussa 1937, kun puna-armeijaa käsittelevässä jutussa m-kirjain oli vaihtunut vahingossa v-kirjaimeen. Lehteen painettiin merivoimien sijasta verivoimat.

Kommunistisen puolueen Leningradin aluekomitea arvioi, että ”vihollinen oli hyväksikäyttänyt puoluejäsenten huolimattomuutta salakuljettaakseen vastavallankumouksellisen vääristymän lehden sivuille”.

Myös Punainen Karjala -lehdessä oli kohtalokas painovirhe. Leningrad oli muuttunut muotoon Leningad (Lenin on konna). Yhden kirjaimen virheitä kutsuttiin itsemurhapainovirheiksi.

Kalle Lepola yritti pelastaa oman nahkansa kirjoittamalla kriittisesti muista suomalaisista ja oman toimituksensa jäsenistä. Hän valitteli, että toimitukseen oli muodostunut ”mädän liberalismin, imartelun ja iljettävän ylistelyn likainen ilmakehä”.

Ei auttanut takinkäännös. Lepola vangittiin syyskuussa 1937 muutama päivä sen jälkeen, kun Vapaus oli julistettu ”porvarillisten nationalistien pesäksi”. Hänet teloitettiin ampumalla samana päivänä kuin Tyyne Tokoi, 10. marraskuuta.

Jesse Hirvelä on tehnyt ansiokasta työtä. Kirja sisältää uutta tietoa sekä inkerinsuomalaisten vaiheista että Leningradiin muuttaneiden punapakolaisten elämästä.

Inkerin diktaattorit on vaikuttava kertomus ihmisistä epäinhimillisen valtakoneiston puristuksessa.