Lisää korkeakoulutettuja, mutta mitä jos he eivät työllisty?

Yle uutisoi 02.09.2026 tuoreesta Etlan raportista, jossa valitetaan Suomen matalasta korkeakoulutettujen asteesta eli suhteellisesta määrästä 25-34 vuotiaiden joukossa. Ruotsissa se oli 53,6 % vuonna 2025, Virossa 44,3 % ja Suomessa vain 38,4 %. Etelä-Koreassa ja Kanadassa luvut ovat aivan eri tasoa (70 %:n luokkaa). Voisiko Kanadan lukua selittää opiskelijasiirtolaisuus Kanadaan? Vaikka Etelä-Korean arvostetaan koulutusta, 70 % tuntuu lähes tilastolliselta mahdottomuudelta, jos korkeakoulutuksella todella tarkoitetaan korkeakoulutusta.

Ongelmaksi Suomessa esitetään, että vuosittain noin 10 % aloituspaikoista menee opiskelijoille, joilla on jo korkeakoulututkinto. Olisi aika ihmeellistä, jos Ruotsissa tai Virossa ei ole samaa ilmiötä, että syystä tai toisesta opiskelijat haluavat yhden tutkinnon suoritettuaan vaihtaa alaa ja hankkia toisen tutkinnon.

Suhteellisen matalan korkeakoulutusasteen väitetään uhkaavan Suomen taloutta pidemmällä aikavälillä. Niinpä Suomessa on tavoitteena saavuttaa korkeakoulutusasteessa 60 %:n taso vuoteen 2040 mennessä.

Väljästi ilmaistuna korkeakoulutettujen määrällä on havaittu olevan positiivinen yhteys talouskasvun kanssa. Täytyy kuitenkin muistaa, että jos korkeakoulujen valintakriteerit ovat kohtuullisen asialliset, puuttuvat 20-25 % ovat tilastollisesti vähemmän suuntautunut ja motivoitunut korkeakouluopiskeluun kuin se 38,4 % ikäluokasta, jotka ovat suorittanut korkeakoulututkinnon. Poikkeuksia yksilötasolla tietysti esiintyy.

Tutkintojen määrä ei kuitenkaan ole ratkaiseva talouskasvun näkökulmasta, vaan osaaminen, jota tutkinto periaatteessa edellyttää. Suomessa on erittäin tärkeä tehdä tämä erottelu, koska ainakin yliopistoja palkitaan suoritettujen tutkintojen perusteella. Se sisältää kannustimen alentaa tutkintojen vaatimuksia erityisesti heikompien opiskelijoiden tapauksessa. Viimeaikaisen tekoälyn kehityksen (esim. ChatGPT) seurauksena opettajille on tullut  entistä vaikeammaksi todentaa, että opiskelijalla todella on tutkintojen edellyttämä osaaminen. Korkeakoulutusastetta koskeva tavoite lisäksi luo paineen päästä haluttuun määrään laadun kustannuksella.

Korkeakoulututkintojen määrä ei myöskään suoraan vaikuta talouskasvuun. Tutkinnon suorittaneille on oltava koulutusta vastaavaa työtä. Nyky-Suomessa se ei ole itsestään selvää. HS:n kirjoituksen (02.09.2026) Suomessa on rapiat 62.000 korkeakoulutettua työttömänä ja luku on vain kasvanut 8,2 %:lla viimeisen vuoden aikana (tilanne heinäkuun lopussa). Näissä luvuissa ei ole mukana ne työllistyneet korkeakoulutetut, jotka eivät ole koulutustaan vastaavissa tehtävissä.

Vuonna 2024 vähintään alemman korkeakoulututkinnon suorittaneita oli 1,25 miljoonaa. Se merkitsee, että korkeakoulutettujen työttömyysaste on noin 5 % eli noin puolet pienempi kuin yleinen työttömyysaste. Inhimillisesti ja muutenkin korkeakoulutettujen työttömyys on kuitenkin suuri tappio. He ovat uhranneet useita vuosia korkeakouluopintoihinsa, monet ottaen opintolainaa, ja sen jälkeen työura ei ole auennutkaan odotetulla tavalla.

Mutta voidaanko nykyisessä tilanteessa menneisyyden perusteella kovinkaan luotettavasti ennustaa, että tulevaisuudessakin korkeampi korkeakoulutettujen määrä edistää  talouskasvua? Nyt on jo merkkejä siitä, että teknologia, erityisesti tekoäly, tulee tehostamaan tietotyötä, jota korkeakoulutetut pääosin tekevät. Siinä määrin kuin tämä toteutuu, se lisää erityisesti korkeakoulutettujen työttömyyttä.

Suuri avoin kysymys on, että millaista uutta taloudellista toimintaa tekoäly luo, kuinka paljon ja minne.

Miten Suomen koulutusjärjestelmän tulee reagoida tähän epävarmuuteen? Ilmeinen vastaus, että sen on tarjottava lisää joustavuutta. Siitä ei kuitenkaan näy mitään merkkejä.

Ei ole yllättävää, että tässä tilanteessa korkeakouluopinnot eivät houkuttele monia. Itse asiassa Ylen uutisesta käy ilmi, että 25-34 vuotiaiden korkeakoulutusaste oli 44,7 % vuonna 2020. On vaikea uskoa, että syy sen laskemiseen on toista korkeakoulututkintoa opiskelevien aiheuttama hakijasuma.  Onhan heitä ollut ennenkin.

Kyllä tulee arvostaa sitä, että monet pettyneet korkeakoulutetut, jotka eivät ole työllistyneet toivomallaan tavalla, ovat valmiit ottamaan uuden riskin, vaihtamaan alaa ja suorittamaan toisen tutkinnon. Heille tulee tarjota siihen mahdollisuus eikä syyllistää, että vievät opiskelijapaikkoja nuoremmilta.

Se, ettei 50 %:lla saati 60 %:lla  ikäluokista ole korkeakoulutuksesta, ei ole mikään katastrofi. Elämää on korkeakoulutettujen ulkopuolellakin. Itse uskon, että niin kekseliäisyys kuin yrittäjyyskin ovat pitkälti yksilökohtaisia ominaisuuksia. Ne eivät ole sidoksissa koulutustasoon. Suomessakin on esimerkkejä merkittävistä keksijä/yrittäjä-vetoisia yrityksistä, joiden perustajilla ei ole ollut korkeakoulututkintoa ainakaan perustaessaan yrityksensä. Veikkaan, että monet kekseliäät ja yrittäjähenkiset nuoret sopeutuvat varsin heikosti kaavamaiseen korkeakouluihin johtavaan opintopolkuun – peruskoulu, lukio ja korkeakoulu. Heille pitäisi tarjota heille sopiva tapa toteuttaa taipumuksiaan.

Toistaiseksi korkeakoulutettujen työttömyysaste on on puolet matalampi kuin yleinen työttömyysaste. Se ei luonnollisestikaan ole mikään luonnonlaki. Tilanne voi muuttua päinvastaiseksikin. Kuitenkin voi olla niin, että koulutus lisää ihmisen sopeutumiskykyä eri olosuhteisiin tulevassakin maailmassa. Joten, todennäköisesti kannattaa opiskella jatkossakin.

Kaiken kaikkiaan on pitkälti arvailun varassa, että mitä ihmiset tekevät muutaman kymmenen vuoden kuluttua elääkseen ja erityisesti elääkseen mielekästä ja tarkoituksellista elämää. Ollakseni optimisti,  kenties tulemme palamaan antiikin kaltaiseen maailmaan, jossa orjat tekivät raskaan työn, ja vapaat miehet – siihen aikaan -keskittyivät kiinnostavampiin harrastuksiin. Lähitulevaisuudessa tekoälyn ohjaamat robotit toimittavat orjan virkaa ja me – sekä naiset että miehet – voimme keskittyä maailman parantamiseen. Kirjoittamalla vaikkapa blogeja Uuteen Suomeen.