Kuka muka olisi pieniä vastaan? – puretaan demareiden moraalinen valtakortti

Siilasmaa kuvaa Paranoidi optimisti -kirjan alkupuolella Nokian ongelmaa ennen kaikkea strategisena lukkiutumisena. Nokia oli ollut niin pitkään maailman johtava matkapuhelinvalmistaja, että organisaatio alkoi pitää omia oletuksiaan lähes itsestäänselvyyksinä.

Menestys vahvisti käsitystä siitä, että nykyinen strategia oli oikea.

Kun toimintaympäristö muuttui nopeasti iPhonen ja Androidin myötä, Nokia ei muuttanut omaa ajatteluaan ja raskaaksi muuttunutta Symbian-järjestelmäänsä riittävän nopeasti.

Apple teki jotain aivan muuta. iPhone oli kosketusnäyttöön ja käyttökokemukseen perustuva pieni tietokone. Vielä suurempi muutos tuli vuonna 2008, kun Apple avasi App Storen.

Apple ei yrittänyt itse tehdä kaikkea. Se avasi alustansa ulkopuolisille kehittäjille. Kuka tahansa pystyi perustamaan yrityksen, kehittämään sovelluksen ja tarjoamaan sen miljoonille iPhonen käyttäjille App Storen kautta.

Tästä syntyi todellinen win–win-tilanne: kehittäjä sai asiakkaat, käyttäjä sai uusia palveluja, Apple sai paremman tuotteen ja vahvemman ekosysteemin.

Apple ymmärsi, ettei toisen menestys ole siltä pois: jos muut menestyvät sen alustalla, myös Apple vahvistuu. Se on niukkuusajattelun vastakohta.

Poliittinen vasemmisto katsoo taloutta liian usein Nokian vanhan logiikan kautta: jos joku rikastuu, joku toinen on muka hävinnyt – tax the rich, jotta ollaan ”pienten puolella”. Sama tasapäistämisen ajatus näkyy koulussa: eroja pyritään kaventamaan sen sijaan, että kaikkien annettaisiin nousta niin korkealle kuin kyvyt kantavat. ”Rankaise lahjakkaita oppilaita, jotta ollaan ”pienten puolella”. Todellisuudessa hyvin rakennettu yrityksiä tukeva kapitalistinen järjestelmä ei jaa samaa kakkua uudelleen, vaan kasvattaa koko kakkua. Ja kuka sitä kakkua tulevaisuudessa kasvattavat: tämän päivän lahjakkaat oppilaat, jos vaan annamme heille mahdollisuuden.

Siilasmaa kuvaa myös Nokian hallituksen ja ylimmän johdon ilmapiiriä ongelmalliseksi. Hallituksessa ei ollut riittävän vahvaa haastamisen kulttuuria. Johdolta saatua tietoa ja strategisia oletuksia ei kyseenalaistettu tarpeeksi voimakkaasti, eikä huonoja uutisia tai pahimpia vaihtoehtoja nostettu ajoissa riittävän selvästi pöydälle.

Muutos siis nähtiin, mutta siitä ei seurannut tarpeeksi nopeasti riittävän suuria päätöksiä.

Siilasmaan johtamisoppi on, että hallituksen ja johtajan pitäisi jatkuvasti kysyä:

• Onko koko toimialan kilpailulogiikka muuttumassa?

• Mitä meidän pitäisi uskaltaa päästää irti?

• Miten vahvistaa yritystä, kun toimintaympäristö muuttuu?

Suomen toimintaympäristö muuttui radikaalisti finanssikriisin tienoilla 2008. Nokia romahti, digitalisoituminen aiheutti metsäteollisuuteen lovin, ja eräänlaisen keskuspankki sosialismin, jossa valtion ainoan tulonlähteen eli yrityksen on yhä haastavampi toimia.

Valtio ottaa velkaa, jonka keskuspankki voi lopulta rahoittaa luomalla uutta rahaa – Martin Paasin sanoin ”Aku Ankka -rahaa” – Se kasvattaa julkisen sektorin ostovoimaa suhteessa yksityiseen sektoriin, vaikka vaikutus ei aina näy kuluttajahintainflaatiossa, vaan esimerkiksi omaisuusarvojen nousuna. Tämä on siis tulonsiirto yksityiseltä julkiselle sektorille.

Ongelma on rakenteellinen: Valtion paisuessa keskitytään julkisiin palveluihin, ei yrityksien, investoien ja uuden liiketoiminnan syntyyn. Jos julkinen sektori kasvaa mutta yksityinen sektori ei, järjestelmä alkaa syödä omaa rahoituspohjaansa.

Toimintaympäristö on siis muuttunut, ja meidän pitäisi pystyä mukauttamaan Suomi Oy:n toiminnot sen mukaan. Velkaraha on Suomen Symbian: se lisää valtioriippuvuutta, vaikka siitä irtautuminen vahvistaisi aidon vaurauden lähdettä – yrityksiä.

Sitä puolustellaan ”pienten puolella olemisella”, vaikka vanhan järjestelmän ylläpitäminen ruokkii tehottomuutta ja siirtää tämän päivän lyhytnäköisten ratkaisujen laskun tuleville sukupolville.

Mikä siis olisi aitoa pienten puolella olemista? Se, että valtioriippuvuutta karsitaan keskittymällä valtion ydintoimintoihin: maanpuolustukseen ja sisäiseen turvallisuuteen, oikeusvaltioon, koulutukseen, välttämättömään sosiaali- ja terveydenhuoltoon sekä yhteiskunnan kriittiseen infrastruktuuriin.

Julkisen sektorin ydintoimintoja ei ole järjestötoiminta. STEA-leikkauksissa on kyse siitä, käytetäänkö rajalliset valtion rahat mahdollisimman vaikuttavasti. Jos miljoonia sitoutuu järjestörakenteisiin, lobbaamiseen, lausuntoihin ja hankkeisiin, jää vähemmän rahaa konkreettiseen apuun. Vammaisten varsinaisista palveluista vastaavat jo hyvinvointialueet, joten rahoitusta on perusteltua siirtää enemmän suoraan hyvinvointipalveluihin kuin kehitysvammaliittoon.

Sama idea sydänliiton kanssa: Jos henkilö saa sydänkohtauksen, ei hän soita sydänliittoon, vaan hän soittaa ambulanssin. Rajalliset julkiset varat on ensisijaisesti suunnattava siihen, että ydintoiminnot – ensihoito, hoitoon pääsy ja varsinainen palvelutuotanto – toimivat nopeasti ja tehokkaasti. Vain tehostamalla ydintoimintoja, pääsemme purkamaan keskuspankkisosialismia, joka olisi aitoa ”pienten puolella olemista.

Myös Luterilainen kirkkomme puhuu ”pienten puolella”. olemisesta.

Aivan kuten poliittista vasemmistoa, myös luterilaista kirkkoa vaivaa eräänlainen Che Guevara -syndrooma: valtio nostetaan pelastajan, lähes jumalalliseen asemaan.

Ajatellaan, että veroja voidaan aina kerätä lisää, jotta kirkko voisi toimia yhä laajemmin terapia- ja hyvinvointikeskuksena kaikille.

Mervi Ritokoski, Espoon hiippakunnan yhteyskehittäjä, totesi Radio Dein Jälki-istunnossa, ettei kirkon toiminnan pitäisi olla rahasta kiinni. Mutta kyse ei ole kirkon omasta rahasta vaan veronmaksajien rahasta. Silloin ajatus muuttuu nopeasti ongelmalliseksi: kun rahat loppuvat, syyllistetään maksaja. Thatcherin sanoin: sosialismin ongelma on, että lopulta sinulta loppuu muiden ihmisten rahat. Onko tällainen ajattelu siis ”pienten puolella olemista”?

Toinen esimerkki kirkosta. Sain työssäni ohjata työelämäprojektia, jossa asiakkaana oli poikkeuksellisesti Hyvinkään evankelisluterilainen kirkko.

Yritysten kanssa lähdemme usein liikkeelle liikeidean ytimestä: mikä on organisaation varsinainen ydintuote? Nokialla se ei ollut vain puhelin, vaan patentit ja teknologia kuten käyttöliittymä. Koneella se ei välttämättä ole vain hissi. Hissi voi olla sisäänheittotuote, mutta pitkä huoltosuhde tekee liiketoiminnan ytimen.

Samaa pohdimme opiskelijoiden kanssa kirkosta. Mikä on kirkon ydintuote?

Katsoimme seurakunnan tarjontaa: pilttitreffejä, illallisia kahdelle, retkiä Muumimuseoon ja kotieläinpuistoon, kansainvälisiä neule- ja käsityöiltoja. Yksi opiskelija totesi osuvasti, että kirkko näyttää melkein valtiolliselta tapahtumatoimistolta, mutta jos kirkko alkaa kilpailla kaupallisten tapahtumajärjestäjien kanssa, se jää aina kakkoseksi.

Sitten eräs opiskelija sai heureka-hetken: “Se, mitä kirkolla on ja muilla ei ole, on Jeesus.”

Siinä se oli. Jeesus on kirkon ydintuote. Opiskelija ymmärsi, että jos kirkko pysyy ydintuotteessaan, sillä ei oikeastaan edes ole kilpailijoita. Mietin, että opiskelijoiden keskustelu olisi pitäisi nauhoittaa ja lähettää piispoille. Kivet huusivat luokkahuoneessa.

Markkinaehtoisestikin ajatellen asia on lopulta yksinkertainen: jos sinulla on ainutlaatuinen ja arvokas ydintuote, keskity siihen. Kirkolla on maailman vahvin ydintuote: Jeesus. Jos kirkko tarjoaisi rohkeasti juuri tätä– ravitsevaa ruisleipää, eikä ajan hengen mukaan keitettyä woke-velliä – voisi olla, ettei kirkon tarvitsisi jatkuvasti miettiä, millä ohjelmanumerolla ihmiset vielä saataisiin sisään. Kyse ei siis ole siitä, että kaadamme lisää veronmaksajien rahaa kirkon toimintoihin, ja sitä kautta kirkko voi sanoa olevansa ”pienten puolella”. Kyse on paluusta ydintuotteeseen.

”Pienten puolella” oleminen on kärsinyt ajat sitten inflaation. Se on Orwellilaista kielikikkailua. Kirkko, demarit ja poliittinen vasemmisto sortuu hyvesignalointiin siinä, että perustelee valtio riippuvuuden ”heikoimmissa asemissa olevien puolella olemisella”. Se ehkä oli näin vielä ennen finanssikriisiä, mutta se ei ole ollut sitä enää pitkään aikaan.

Toimintaympäristö on muuttunut.

2000-luvun alussa nuorena Nokian kesätyöläisenä nautin ilmaisista lounaista Nokian terassilla, ja tarjolla oli usein jopa samppanjaa. Tänään yritykset joutuvat aivan toisenlaiseen todellisuuteen: kustannusrakennetta kevennetään, käyttökatetta vahvistetaan, pääoman tuottavuutta parannetaan, prosesseja tehostetaan, investointeja priorisoidaan ja kassavirtaa suojataan aiempaa tarkemmin.

Myös politiikassa pidetään sitkeästi kiinni vanhoista strategioista ja valtioriippuvuudesta. Poliittinen vasemmisto toistaa olevansa ”pienten puolella”, vaikka käytännössä se usein tarkoittaa, että valtio – eli veronmaksaja – velvoitetaan ylläpitämään yhä raskaampaa ja tehottomampaa järjestelmää. Ja jos joku kyseenalaistaa systeemin, vastaukseksi tarjotaan helposti kuvaa ”Purran saksista” sen sijaan, että puhuttaisiin rakenteista.

Ongelma on sama kuin Nokian Symbianissa: vanha järjestelmä voi näyttää tutulta ja turvalliselta vielä pitkään sen jälkeen, kun toimintaympäristö on jo muuttunut. Rakenteellisia uudistuksia tarvitaan, mutta vuosikymmenten aikana valtion ympärille kasvaneiden tehottomien rakenteiden purkaminen aiheuttaa väistämättä vastarintaa.

Jokainen leikkaus tuntuu kipeältä – mutta joskus juuri leikkaamatta jättäminen on vaarallisinta.

Suomen ainoa taloustieteen nobelisti Bengt Holmström on kiteyttänyt asian: “Suomen sairauden nimi on valtioriippuvuus.” Hänen pointtinsa ei koske vain velkaa, vaan kulttuuria, jossa olemme tulleet riippuvaiseksi valtiosta, emme toisistamme ja siitä uskosta, jonka myötä Kyösti ja Kaisa Kallio kehotti suomalaisia rukoilemaan Israelin Pyhää Jumalaa.

Kun vastuu siirtyy valtiolle, oma vastuunotto, yritteliäisyys ja yhteisöllisyys heikkenevät. Rukoile ja työtä tee, muu Herralle jää – ajatus on vaihtunut ajatukseen: konservatiivi kristitty on osa äärioikeistoa, joten he eivät ole ”pienten puolella”.

Palaten vielä Siilasmaahan. Hän kuvasi Nokian hallituksen ja ylimmän johdon ongelmaksi haastamisen kulttuurin puutteen. Strategisia oletuksia ei kyseenalaistettu riittävästi, eikä huonoja uutisia uskallettu nostaa ajoissa pöydälle – osin siksi, ettei haluttu leimautua hankalaksi tai ylimieliseksi – öyhöttäjäksi.

Haastamista tarvitaan nyt politiikassa. Meidän on uskallettava kysyä, mikä on aidosti ”pienten puolella” olemista ja mitkä tehtävät todella kuuluvat valtiolle.

Nokiankin kohtalossa vaarallisinta ei lopulta ollut muutos, vaan se, ettei muutokseen uskallettu reagoida ajoissa. Sama pätee Suomeen: joskus kaikkein epäinhimillisintä on jättää tekemättä ne uudistukset, joilla hyvinvointiyhteiskunta voidaan säilyttää myös seuraaville sukupolville. Se on aitoa pienten puolella olemista.