AMK-kupla puhkeamassa: Järjestelmä suoltaa paperia, ei osaamista

Suomen ammattikorkeakoulut ovat ajautuneet tilanteeseen, jossa järjestelmä tuottaa tutkintoja, mutta todellinen osaaminen on jäänyt rahoitusmallien ja selittelyn jalkoihin. Kyse ei ole yhdestä ongelmasta, vaan useista toisiaan ruokkivista rakenteellisista vioista, joista kukaan ei halua ottaa kokonaisvastuuta.

Kokonaisvastuu on viime kädessä hallituksella ja eduskunnalla, jotka ohjaavat rahoitusta ja tavoitteita suuntaan, jossa määrälliset mittarit ajavat laadun edelle. Ammattikorkeakoulujen johto puolestaan luo rakenteita, joissa painopiste on valmistumisasteessa eikä osaamisessa. Opettajat ovat monesti lähteneet peliin mukaan, tietoisesti tai järjestelmän pakottamina.

Kun tähän yhdistetään opiskelija-aines, jossa perusosaaminen on usein puutteellinen eikä motivaatiokaan ole erityisen suuri, muodostuu kokonaisuus, joka rapauttaa koulutuksen uskottavuuden. Lopputuloksena on järjestelmä, jossa kokonaisuus vie kehitystä väärään suuntaan. Tällä kehityksellä Suomen korkeakoulutus on vaarassa ajautua tilanteeseen, jossa tutkintojen arvo heikkenee ja osaamistaso laskee, hiljalleen mutta systemaattisesti.

Kun läpipääsy on tärkeämpää kuin pätevyys

Nykyinen rahoitusmalli on AMK-järjestelmän suurin yksittäinen ongelma, ja se on suoraan eduskunnan ja hallitusten tekemien päätösten seuraus. Kun rahoitus sidotaan valmistuneiden määrään, viesti on selvä: tärkeintä ei ole osaaminen, vaan se, että opiskelija valmistuu.

Tämänkaltainen ohjausmalli johtaa väistämättä vaatimustason laskuun. Kurssien arviointi ei enää mittaa sitä, mitä pitäisi – todellista osaamista – vaan sitä, pääseekö opiskelija läpi ilman liikaa kitkaa. Lopputuloksena syntyy järjestelmä, jossa opiskelijoita pusketaan valmistumaan riippumatta siitä, vastaako heidän osaamisensa korkeakoulutasoa.

Samanaikaisesti lähtötaso heikkenee, mikä kytkeytyy laajemmin poliittisiin ratkaisuihin perusopetuksessa. Eduskunnan ja hallitusten linjaukset ovat johtaneet tilanteeseen, jossa yhä useammalla AMK-opiskelijalla ei ole riittäviä perusvalmiuksia suoriutua opinnoista menestyksekkäästi.

Tämä ei ole yksilöiden vika. Kyse on poliittisesti luodusta rakenteellisesta pakosta. Ammattikorkeakoulu leikkaa suoraan omaa rahoitustaan, ellei päästä opiskelijoita läpi. Tällaisessa mallissa oppiminen ei voi olla ensisijainen tavoite, vaan se häviää väistämättä rahoituslogiikalle.

Valmistuneita kyllä, osaajia ei

Ammattikorkeakoulun tehtävä on yksinkertainen: tuottaa Suomelle laadukkaita osaajia työelämään. Tätä kutsutaan työelämälähtöisyydeksi. Mutta tähän ei enää pyritä määrätietoisesti, vaan sen sijaan keskitytään näyttämään, että tavoite täyttyy, vaikka todellisuudessa se ei täyty.

Johto ei tee vaikeita päätöksiä laadun puolesta, vaan optimoi opiskelijamääriä ja valmistumislukuja. Laatu häivää joka kerta, jos laatu ja määrä ovat ristiriidassa. Ammattikorkeakoulujen johdon — rehtorien ja hallitusten — ei tulisi korostaa valmistumismääriä laadun kustannuksella, vaikka se tarkoittaisi taloudellista tappiota. Tappio ei silloin ole opetuksen epäonnistuminen, vaan merkki valtion epäonnistumisesta: siitä, että perusopetus ja koko koulutusketju eivät tuota riittäviä valmiuksia korkeakoulutasolle.

Samalla on unohdettu yksi perusasia: ammattikorkeakoulu ei ole liikeyritys, vaan korkeakoulu. Silti sitä johdetaan yhä enemmän kuin liiketoimintaa, jossa volyymi ratkaisee. Vaikka ammattikorkeakoulut toimivat osakeyhtiömuodossa, niiden tarkoituksena ei ole voiton tuottaminen omistajille, vaan ammattikorkeakoululain mukaisen koulutustehtävän toteuttaminen. Yhtiöjärjestyksen mukaisesti mahdollinen ylijäämä käytetään toiminnan kehittämiseen eikä sitä jaeta osinkoina. Johtamisessa on silti käytäntöjä, jotka muistuttavat voiton maksimointiin tähtäävän osakeyhtiön ohjauslogiikkaa, vaikka keskeinen tehtävä on työelämälähtöisen osaamisen tuottaminen. Ja ironista kyllä: vaikka AMK olisi yritys, sekään ei toimisi näin. Jos tutkintotodistus ei ole tae osaamisesta, kukaan ei maksa siitä. Kukaan ei hakeutuisi koulutukseen, joka ei johda osaamiseen tai työhön. Laatu olisi silloin elinehto, ei sivuseikka.

Johdon tehtävä ei ole silotella ongelmaa, vaan kohdata se. Heidän pitää lakata sivuuttamasta ongelma ja kävellä Arkadianmäelle vaatimaan, että rahoitusmalli ja perusopetuksen taso laitetaan kuntoon. Näin koulutukseen valituilla opiskelijoilla on aidot edellytykset valmistua niillä vaatimuksilla, joita AMK:n kuuluu asettaa.

Samalla opiskelijoille rakennetaan illuusio, että kaikki on joustavaa. Määräajat venyvät, suoritustapoja räätälöidään ja vaatimuksia muokataan. Lopulta aikatauluilla tai osaamistasolla ei ole enää todellista merkitystä.

Työelämässä tämä logiikka romahtaa ensimmäisenä päivänä.

Lisäksi opetusta ajetaan systemaattisesti väärään suuntaan. Kontaktitunteja leikataan, itseopiskelua lisätään ja opiskelijamääriä kasvatetaan ilman, että opettajien resurssit kasvavat. Tämä ei ole kehittämistä, vaan skaalaamista laadun kustannuksella.

Ammattikorkeakoulujen johdossa näkyy yhä selkeämmin ilmiö, jota voisi kuvata tekoälypsykoosiksi; uskoksi siihen, että teknologia — erityisesti tekoäly — pystyy ratkaisemaan opetuksen ja oppimisen perusongelmat lähes itsestään. Tässä ajattelussa tekoäly nähdään oikotienä parempiin tuloksiin, tehokkuuteen ja korkeampiin valmistumismääriin, ilman että tarvitsee puuttua opetuksen sisältöön, vaatimustasoon tai opiskelijoiden osaamisen perustaan.

Tarve on todellisuudessa päinvastainen: enemmän perusasioita, enemmän ohjausta, enemmän vaatimuksia. Teknologian ei pitäisi korvata opetusta, vaan tukea sitä. Nyt siitä on kuitenkin tehty tehostamisen väline, joka käytännössä syrjäyttää opettajan ja aidon oppimisen. Tämä on erityisen ongelmallista siksi, että tekoälyn tehokas hyödyntäminen edellyttää vahvaa perusosaamista ja kykyä arvioida kriittisesti sen tuottaman tiedon oikeellisuutta ja hyödyllisyyttä. Tällainen arviointikyky ei synny tekoälyn avulla, vaan edellyttää tekoälystä riippumatonta, perinteiseen tiedonmuodostukseen ja vertaisarvioituun tietoon perustuvaa opetusta. Tekoäly ei voi opettaa niitä perustietoja, joita tarvitaan oman tuotoksen luotettavuuden arviointiin — se olisi kuin yrittäisi nostaa itseään hiuksista ylöspäin. Siksi perusasioiden systemaattinen opetus ei ole vaihtoehto vaan edellytys sille, että valmistuneet pystyvät hyödyntämään tekoälyä tarkoituksenmukaisesti ja vastuullisesti.

“Lehtori, tuu pyyhkimään!” – tätäkö korkeakoulu on nyt?

Ei voi olla niin, että ammattikorkeakoulussa opiskelevat aikuiset eivät enää selviä edes perusasioista itsenäisesti, ja silti järjestelmä toimii ikään kuin tämä olisi normaalia.

Kaikkien ei tarvitse — eikä kaikkien kuulu — valmistua ammattikorkeakoulusta, eikä se ole realistista tai edes tarkoituksenmukaista. Yhteiskunta tarvitsee monenlaista osaamista, ja on olemassa lukuisia muita koulutus- ja urapolkuja, jotka ovat yhtä lailla arvokkaita ja välttämättömiä. Ongelma syntyy siitä, että järjestelmä pyrkii viemään kaikki väkisin valmistumiseen asti riippumatta siitä, onko siihen todellisia valmiuksia tai edellytyksiä.

Kirjoitustaito, matemaattinen osaaminen sekä kielelliset valmiudet — niin luetun ymmärtäminen, kirjoittaminen kuin suullinen kommunikointi — ovat monilla sillä tasolla, ettei korkeakoulua pitäisi edes aloittaa. Lisäksi kyky jäsentää asioita jää usein puutteelliseksi.

Mutta vielä tätä suurempi ongelma on asenne.

Opiskelu nähdään palveluna, jossa opiskelija määrittää ehdot. Ei ymmärretä, että korkeakoulu on vapaaehtoinen ja että ammattikorkeakoulu asettaa vaatimukset, joista ei neuvotella tapauskohtaisesti. Läpipääsy edellyttää työtä, kurinalaisuutta ja kykyä toimia itsenäisesti. Moni ei edes yritä mennä sieltä, missä aita on matalin — vaan olettaa, että opettaja nostaa sen yli.

Välinpitämätön suhtautuminen oppimiseen ja tehtävien laatuun on yleistä. Minimitaso riittää, eikä tavoitteena ole ymmärrys tai ammatillinen osaaminen, vaan pelkkä suorituksen läpäisy. Ammatillisesta kehittymisestä tai työn laadusta ei koeta vastuuta eikä ylpeyttä, eikä osaamisen rakentaminen näyttäydy keskeisenä päämääränä.

Itseohjautuvuus jää käytännössä toteutumatta. Sen sijaan odotetaan, että järjestelmä mukautuu: aikataulut joustavat, vaatimukset kevenevät ja suoritustavat muuttuvat tilanteen mukaan. Järjestelmä mukautuu, koska sen on pakko.

Tämä on suoraan ristiriidassa työelämän kanssa. Työelämässä odotetaan kykyä toimia ryhmissä, annettujen vaatimusten noudattamista sekä sitoutumista aikatauluihin ja määräaikoihin. Työ ei muokkaudu yksilön mukaan, vaan edellyttää kompromisseja, vastuunkantoa ja ammattimaisuutta.

Nykyinen toimintatapa ohjaa päinvastaiseen. Se luo opiskelijoille virheellisen käsityksen vaatimustasosta ja estää heitä kehittämästä niitä valmiuksia, joita työelämä edellyttää. Törmäys todellisuuteen on väistämätön.

Opetus muuttuu palveluksi – ja laatu katoaa

AMK kärsii samanaikaisesti kroonisesta opettajapulasta ja opetuksen laadun merkittävästä vaihtelusta.

Opettajan työ ei ole helpompi vaihtoehto muulle työelämälle. Silti liian usein se näyttäytyy sellaisena. Jos motivaatio ei riitä opetuksen kehittämiseen, opiskelijoiden haastamiseen ja osaamisen vaatimiseen, lopputulos näkyy suoraan opiskelijoiden taidoissa.

Yhä useammin opettaja asettuu palvelemaan opiskelijan toiveita sen sijaan, että pitäisi kiinni opetuksen tarkoituksesta. Pyritään miellyttämään, joustamaan ja mukautumaan, vaikka opettajan ensisijainen tehtävä on jotain aivan muuta: opettaa kurssin vaatimat tiedot ja taidot sekä asettaa yhteiset, selkeät vaatimukset niiden saavuttamiseksi. Vasta tämän jälkeen tulee se, miten tämä tehdään hyvällä ja asiallisella tavalla.

Tämä ei tarkoita, että opettajan pitäisi olla kylmä tai etäinen. Mutta se tarkoittaa, että vaatimuksista ei tingitä. Jos opiskelija ei halua mukautua yhteisiin pelisääntöihin, opettajan tehtävä ei ole väistellä tilannetta, vaan vaatia. Samalla opettajan on oltava läsnä, saavutettava ja valmis auttamaan silloin, kun opiskelija oikeasti haluaa oppia. Tiukka ja vaativa, mutta samalla helposti lähestyttävä.

Tekniset järjestelmät ja virtuaaliratkaisut ovat korvanneet sen, mikä tekee opetuksesta vaikuttavaa: läsnäolon. Opettajan, joka vaatii, ohjaa ja korjaa. Sen sijaan syntyy automaatioita, itsearviointeja ja geneerisiä oppimisympäristöjä, joissa kukaan ei oikeasti kanna vastuuta oppimisesta.

Lisäksi vaatimustasoa lasketaan – tietoisesti tai tiedostamatta. Rästit halutaan pois, valitukset halutaan minimoida ja kurssit halutaan “läpimenokuntoon”. Tämä ei ole opetusta. Tämä on läpivientijärjestelmä.

Konkreettisesti tämä näkyy opetuksessa monin tavoin. Perusasioiden ymmärryksessä on puutteita myös opettajilla, jolloin opiskelijoille välittyy virheellisiä tai yksinkertaistettuja käsityksiä. Arviointia kevennetään tietoisesti, jotta opiskelijoita ei tarvitsisi päästää uusintoihin, mikä heikentää osaamisen mittaamisen luotettavuutta. Opetussisällöt eivät aina vastaa työelämän vaatimuksia, vaan vanhentuneisiin käsityksiin tai puutteelliseen ajantasaisuuteen. Joissain tapauksissa opetuksen ydinsisältöjä, kuten laskentaa ja ongelmanratkaisua, jätetään vähemmälle, koska oletetaan, etteivät opiskelijat kuitenkaan sitoudu niiden tekemiseen. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että opetusta mukautetaan opiskelijoiden alhaisen vaatimustason mukaan. Äärimmillään opettajuus näyttäytyy työnä, jossa vaatimustason laskeminen ja työmäärän minimointi ohjaavat toimintaa.

Ammattikorkeakouluopettajaksi ei pidä tulla siksi, että työ olisi helppoa, vaan siksi, että on halu asettaa vaativat, työelämän edellyttämät osaamistavoitteet ja opettaa ne niin, että niihin on mahdollista päästä — mutta vain, jos opiskelija tekee työn niiden saavuttamiseksi.

Tutkintotodistus: Vain tahroja paperilla?

Totta kai ammattikorkeakouluista löytyy hyviä opiskelijoita — sellaisia, jotka oikeasti yrittävät oppia ja kehittää osaamistaan, vaikka opetuksen laatu vaihtelee — sekä opettajia, jotka tekevät parhaansa opettaakseen laadukkaasti, vaikka rakenteet eivät sitä tue. Silti kokonaisuutta tarkastellessa keskeinen ongelma on järjestelmässä: valtiossa ja ammattikorkeakoulujen johdossa, jotka luovat puitteet ja kannustimet, joihin kaikki muut lopulta mukautuvat.

Kun neljä tekijää yhdistyvät — valtion rahoitusmallin ohjaus, ammattikorkeakoulujen johdon määrätavoitteet, opiskelijoiden heikentynyt lähtötaso ja asenne sekä opetuksen vaatimustason rapautuminen — syntyy järjestelmä, joka tuottaa papereita, mutta ei laatua.

Valmistuneita tulee, mutta työelämä ei saa tarvitsemaansa osaamista. Opiskelijat saavat paperin, mutta eivät varmuutta, jonka pitäisi tulla osaamisesta. Ja opettajat tekevät työnsä rakenteessa, joka pakottaa tinkimään laadusta.

On myös syytä sanoa suoraan: tutkintotodistus on lopulta vain tahroja paperilla, jos sen takana ei ole osaamista. Arvo ei synny paperista, vaan siitä, millaisia osaajia työelämä saa.

Tämä ei jää korkeakoulujen sisäiseksi ongelmaksi. Kun työelämä huomaa, etteivät tutkintotodistukset tai arvosanat enää vastaa todellista osaamista, alkaa koko tutkinnon arvo murentua. Luottamus katoaa, hitaasti mutta varmasti. Lopulta tilanne on se, että tutkinto ei enää kerro mitään.

AMK on rikki. Se on rikki siksi, että keskitytään vääriin asioihin. Järjestelmä ohjaa väärin, mutta ihmiset myös mukautuvat siihen liian helposti. Valtio, ammattikorkeakoulujen johto, opettajat ja opiskelijat — kaikki ovat osaltaan rakentaneet tämän tilanteen.

Korjaus ei kuitenkaan lähde opiskelijoista. Se lähtee valtiosta, johdosta ja opettajista: niistä, jotka määrittävät suunnan ja vaatimukset. Opiskelijoille jää yksi vaihtoehto: mukautua niihin. Ja lopulta hekin ymmärtävät, miksi.

On eri asia valmistua helpolla kuin valmistua osaavana. Tutkinto, jonka eteen on joutunut tekemään töitä — joskus paljon, joskus hampaat irvessä — on arvokkaampi. Se tuntuu paremmalta, se rakentaa oikeaa osaamista ja ennen kaikkea se on sellainen, jota työelämä arvostaa.

Kysymys ei ole siitä, kuinka moni valmistuu. Kysymys on siitä, mitä valmistuminen tarkoittaa. Jos tähän ei uskalleta vastata rehellisesti, koko järjestelmä menettää merkityksensä.

”Kirjoittaja on valmistunut insinööriksi (AMK) ja työskentelee lehtorina ammattikorkeakoulussa.”