Puolustusveron todelliset kasvot

Sosiaalidemokraatit ovat lanseeranneet Antti Lindtmanin johdolla avauksen uudesta “puolustusverosta.” Tällä väliaikaisella verolla korotettaisiin entisestään arvonlisäveroa, joka on Suomessa Euroopan korkein, sekä kiristettäisiin pääomaveroa ja solidaarisuusveroa. Yhteensä näillä demarit arvioivat miljardin euron verotuottoja. Nyt alkaneen talouskasvun kannalta verotuksen korottamisesta seuraava ostovoiman heikentäminen olisi ankara takaisku, joka näkyisi jokaisen suomalaisen kukkarossa.

Puolustusveroa demarit perustelevat muuttuneen turvallisuustilanteen aiheuttamilla menolisäyksillä maanpuolustukseen. Tämä tietysti herättää kysymyksen siitä, minne nykyiset verot ovat menneet, jos niitä ei ole käytetty esimerkiksi maanpuolustukseen. Ajatus tiettyjen veroerien korvamerkinnästä kuulostaa kriittisemmin tarkasteltuna järjettömältä. Oikeasti kyse on viestinnällisestä harhautuksesta, jolla demarien haluttomuus menosopeutuksiin pyritään saamaan hyväksyttävämmäksi perustelemalla veromoukarin tarve puolustuksella.

On tietysti tosiasia, että maanpuolustus ja maan turvallisuus ovat Suomen elinehto. Kaikki muut menoerät ovat alisteisia sille, että maamme pysyy itsenäisenä. Riippumatta siitä, toteutuuko puolustusvero, puolustusmenoista ei tulla tänä maailman aikana tinkimään. Se, miten Suomen valtiontaloutta hoidetaan ja kuinka välttämättömät menoerät rahoitetaan, on jatkuvien poliittisten valintojen lopputulos.

Tässä vaiheessa on myös hyvä kritisoida puolustusveron ”väliaikaisuutta”. Suomessa on ollut lukuisia väliaikaisia veroja, joista pahamaineisimpana muistetaan vuonna 1958 voimaan tullut ”väliaikainen” autovero. Näyttöjen perusteella puolustusverokin olisi vain nimellisesti väliaikainen, mutta tosiasiallisesti pysyvä. Tarve maanpuolustukselle on pysyvä eivätkä puolustusmenot voi olla riippuvaisia väliaikaisesta verotuksesta.

Veronkorotusten tarpeille on esitetty monenlaisia argumentteja. Lehdistössä on esimerkiksi väitetty, ettei velkajarrun edellyttämää sopeutustarvetta voitaisi toteuttaa pelkästään menoleikkauksin. Miksi ei voitaisi? Valtiovarainministeriön arvion mukaan menot ilman nettokuoletuksia ovat vuonna 2026 90,3 miljardia euroa. 8–11 miljardin euron sopeutustarve tarkoittaisi siis vähimmillään noin 8,9 prosentin ja korkeimmillaan 12,2 prosentin leikkausta kokonaisbudjettiin. Esimerkiksi Javier Milein Argentiinassa on tehty kertaheitolla Suomen rajuimpaankin arvioon nähden yli tuplasti suuremmat leikkaukset, jotka olivat Instituto Argentino de Análisis Fiscalin laskelman perusteella 27,2 prosenttia koko budjetista.

Riittävällä poliittisella tahtotilalla velkajarrun sopeutustarpeet voidaan toteuttaa täysin menoleikkauksin. Ideaalitilanteessa tätä valtionbudjetin vajetta pienentää myös alkanut talouskasvu. Talouskasvua on kuitenkin pidetty varsinaisena toiveiden kammiona erityisesti opposition toimesta. Varmaa on, että veronkiristyksillä olisi haitallisia vaikutuksia talouskasvuun. On ristiriitaista ajatella, että voidaan samanaikaisesti haikailla talouskasvua ja verottaa suomalaisia. Englanninkielinen sanonta ”you can’t have your cake and eat it too” pätee erinomaisesti tähän ristiriitaiseen ajatteluun.

Erityisesti laitavasemmistosta kuulee argumentteja, joissa vedotaan siihen, että leikkaukset eivät olisi hyväksyttäviä, sillä jos ei ole hyvinvointivaltiota, niin mitä puolustettavaa Suomessa on? Kysymyksenasettelu on käsittämätön ja samalla osoittaa tietynlaista kiittämättömyyttä. Vaikka Suomi ei olisi hyvinvointivaltio, olisivat tämä maa, kulttuuri ja kansakunta sellaisenaan puolustamisen arvoisia. On isänmaallisuutta puolustaa omaa maataan tilanteessa kuin tilanteessa, piti sen johdossa olevan hallituksen politiikasta tai ei.

Toisekseen suomalainen hyvinvointivaltio ei ole katoamassa. Olemme eläneet velaksi aivan liian pitkän ajan ja nyt tehtävissä menoleikkauksissa on ollut kyse nimenomaan siitä, että hyvinvointiyhteiskuntaa voitaisiin ylläpitää kestävästi jatkossakin. Tämän päivän velkaantuminen on huomisen verotusta tuleville sukupolville. Jatkaminen tällä tiellä on kestämätöntä. Hyvinvointiyhteiskunnan jatkumisen elinehtona on vastuullinen ja kurinalainen taloudenhoito.

Viimeiseksi puolustusvero kohdistuu eriskummallisesti. Varusmiespalveluksesta kotiutuu vuosittain noin 20 000 varusmiestä. Jokainen meistä, joka on käynyt varusmiespalveluksen, tietää, millaisesta panoksesta isänmaalle on kyse, kun viettää puolesta vuodesta vuoteen isänmaan palveluksessa. Onko näiden ihmisten velvollisuus täten samalla demarien mukaan maksaa lisääntyvät verot heidän heikosta talouspolitiikastaan?

Sen lisäksi, että puolustusvero on terminologisesti harhaanjohtava kuvaus tavanomaisesta demarien esittämästä veronkorotuksesta, on sen taustalla piilevä periaatteellinen ajatus pielessä. Jos haluttaisiin tasa-arvoisesti varmistaa, että kaikki osallistuvat maanpuolustukseen, eikö puolustusveron tulisi osua niihin, jotka eivät itse ole aseellisesti valmiita puolustamaan Suomea? Vastustaisin tietysti myös tämänlaista veroa, kuten vastustan kategorisesti kaikkia suomalaisten ostovoimaa heikentäviä veronkorotuksia.

Suomi ei nouse suosta verotuksella. Jos verotus olisi ratkaisu Suomen ongelmiin, olisimme verottaneet itsemme jo nykyisellä kokonaisveroasteella irti ongelmistamme. Tosiasiassa kyse on liian varomattomasta talouspolitiikasta ja valtion menojen paisumisesta. Ajatus puolustusverosta on sekä talouspoliittisesti että periaatteellisesti kestämätön. Suomen puolustusta ei vahvisteta verottamalla suomalaisia köyhemmiksi, vaan huolehtimalla siitä, että Suomella on taloudelliset edellytykset puolustaa itseään myös silloin, kun ajat ovat kaikkein vaikeimmat.