Seitsemän kapinallista

Aleksis Kivi sijoitti Seitsemän veljestä Ruotsin vallan aikaiseen maailmaan, jossa valtiota ja arkea hallitsi vuoden 1686 kirkkolaki. Se oli yhteiskunta, jossa uskonto ja laki olivat sulautuneet täysin yhteen, jossa kirkko toimi ankarana kurinpitäjänä ja kontrollikoneistona.

Vaikka tarinan veljekset elivätkin autonomian ajan Suomen suuriruhtinaskunnassa (1800-luvulla), tarinan yhteiskunnallinen kuri ja henki perustuivat Ruotsin vallan aikaiseen perintöön. Ruotsin vuoden 1734 laki piti edelleen sisällään Mooseksen lain ankaruuden. Rikoksia ei pidetty vain rikoksina valtiota vastaan, vaan synteinä Jumalaa vastaan. Kirkolla ja maallisella oikeudella oli yhteinen sävel, ja rangaistukset kuten jalkapuu olivat julkisia häpeärangaistuksia, joilla kapinalliset palautettiin ruotuun.

Romaanissa rovasti ja lukkari edustavat tätä lakia ja kurinpitovaltaa. Kun Juhani ja muut veljekset rähinöivät ja kieltäytyvät sopeutumasta, kyse ei ole vain ”Nuorisorikollisuudesta”, vaan suorasta kapinasta yhteiskuntajärjestystä vastaan. Kirkon valta ulottui pirtteihin. Jos et elänyt kristillisen moraalin mukaan, olit yhteiskunnan ulkopuolella.

Kinkereillä eli lukusijoilla kirkko testasi alamaisensa. Se oli jokavuotinen, pelätty viranomaistarkastus. Kinkereillä ei vain luettu raamattua, vaan siellä mitattiin kansalaiskuntoa. Kivi kuvaa tätä loistavasti: veljeksille kinkerit ja lukkarin opetuspenkki ovat nöyryytyksen ja pelon paikkoja. Lukutaito oli pakollinen, koska ilman sitä ei ollut asiaa ehtoolliselle saatikka naimisiin.

Kirkko oli pitkään ainoa taho, joka järjesti minkäänlaista opetusta maaseudulla. Tämä ”sivistys” ei kuitenkaan ollut vapaaehtoista itsensä kehittämistä, vaan ideologista pakko-opetusta. Tavoitteena oli luoda kuuliaisia, lakia pelkääviä alamaisia. Veljesten pako Impivaaran korpeen onkin pohjimmiltaan anarkistinen yritys paeta tätä kirkkovaltion totalitaarista kontrollia ja pakko-sivistystä.

Kivi itse kuoli köyhänä ja kiisteltynä (historian valossa todennäköisesti neurosyfilikseen eli kuppaan), mutta hän tunsi tämän järjestelmän läpikotaisin. Seitsemän veljestä ei ole vain tarina seitsemästä miehestä, vaan se on kuvaus siitä valtavasta murroksesta, kun yksilö yrittää rimpuilla irti Mooseksen lain ja kirkon ankarasta kuristusotteesta. Veljesten tarina päättyy lopulta siihen, että he palaavat yhteiskuntaan alistumalla pakkovaltaisen järjestelmän saneluun. Eli joutuivat nielemään syötetyn hevonpaskan ja saivat armon, mikä on juurikin jeesusopin ydin.

Teologisen vallankäytön ydin: Rovasti ja lukkari määritteli tarinan veljesten vapaudenkaipuun ”synniksi” ja kapinaksi. Kiven romaani syöttää ajatuksen siitä, että he olivat kelvottomia ja rikki niin kauan, kunnes he taipuvat järjestelmän sääntöihin.

Armoa ei herunut ilmaiseksi, veljesten oli pakko istua lukkarin penkkiin, niellä nöyryytys, opetella aakkoset ja osoittaa kinkeripöydän edessä kuuliaisuutensa. Heidän oli symbolisesti luovutettava oma itsemääräämisoikeutensa kirkolle.

Kun Juhani ja muut veljekset vihdoin oppivat lukemaan ja palasivat ruotuun, yhteiskunta otti heidät vastaan ”armollisesti”. Heistä tehtiin kunnon veronmaksajia, talonisäntiä ja perheenisiä. Järjestelmä voitti tekemällä kapinallisista itselleen hyödyllisiä alamaisia, ja tätä prosessia kutsuttiin ”pelastukseksi”.

Kivi kuvaa romaanin lopussa tämän sopeutumisen hyvin raadollisesti ja ilman suuria sankarillisia eleitä. Veljekset ostavat rauhansa alistumalla sille samalle Mooseksen laille ja kirkon kurille, jota he lähtivät pakoon. Se oli reaalipoliittinen selviytymisstrategia. Jos halusit elää Suomen suuriruhtinaskunnassa (jossa vaikutti Ruosinvallan ajoilta peritty laki) ilman, että sinua jahdataan kuin lainsuojatonta eläintä, sinun oli pakko ottaa se tarjottu oppi vastaan.

Tämä tekee Seitsemästä veljeksen stoorista samalla poliittisen manifestin mistä koulussa ei koskaan kerrottu eikä kerrota edelleenkään.