Olipa kerran yhteiskunta

Olipa kerran yhteiskunta. Se oli kömpelö ja epätäydellinen. Siinä oli sääntöjä, jotka eivät sopineet kaikille, ja määritelmiä, jotka vuotivat reunoista. Siinä uskottiin, että on olemassa sellainen asia kuin ihminen, vaikka kukaan ei osannut sitä täydellisesti määritellä. Ja koska määritelmä oli epätäydellinen, seuraan mahtui kaikenlaista.

Sitten yhteiskunta keksi, että epätäydellisyys on sortoa. Se päätti korjata virheen. Se antoi jokaiselle ihmiselle oikeuden määritellä itse, mikä ihminen on. Se oli jalo ajatus. Lopultakin ihminen sai itse päättää, mikä hän on. Ei biologia, ei Jumala, ei historia. Hän itse.

Ja niin kävi, että eräänä aamuna yhteiskunta heräsi ja huomasi, että ihmisiä oli edelleen 8,3 miljardia, mutta yhteiskuntia oli myös 8,3 miljardia. Jokaisella oli oma lippu, oma kieli, oma haavoittuvuus ja oma toimisto, joka myönsi toisille luvan puhua. Jokainen saari oli suvereeni ja loukkaantumaton. Kukaan ei enää sanonut mitään väärin, koska väärää ei ollut. Oli vain ”minun totuuteni”, joka oli aina oikein, koska se oli minun.

Aluksi se oli vapauttavaa. Sitten syntyi käytännön ongelmia. Kun piti rakentaa silta, piti neuvotella 8,3 miljardin rakennusnormiston kanssa. Kun piti päättää, onko varastaminen väärin, piti kysyä jokaiselta identiteetiltä erikseen, kokeeko hän omistamisen sortona. Kun piti opettaa lapselle, mikä on totta, opettaja sanoi: ”Valitse totuus, joka tuntuu sinulta.”

Lapset oppivat nopeasti. He eivät enää kysyneet ”onko tämä totta?”, vaan ”saanko sanoa tämän?” Se oli viisaampaa. Yhteiskunta keksi uuden ammatin: tulkki. Tulkki ei kääntänyt kieltä kielelle, vaan identiteettiä identiteetille. ”Kun hän sanoo, että hän on eri mieltä, hän tarkoittaa hänen saarellaan, että hän vihaa sinua.” Tulkkeja tarvittiin pian joka paikkaan: päiväkotiin, eduskuntaan, ruokakaupan kassalle.

Ja koska jokainen saari oli oikeassa, kukaan ei enää kuunnellut. Miksi kuuntelisi, kun kuunteleminen voisi tarkoittaa, että joutuu muuttamaan omaa määritelmäänsä? Ja sehän olisi väkivaltaa. Niinpä saaret hiljenivät. Jokaisella oli megafoni, josta huutaa omaa totuuttaan, mutta ei vastaanotinta. Se oli hyvin turvallista ja hyvin hiljaista.