Puheenvuoro-blogit
Työ on Jumalan siunaus, ei kirous
Kukapa ei ainakin joskus kokisi työn pakollisena raadantana, josta pitää vain selvitä. ”Otsa hiessä leipänsä ansaitseminen” on jäänyt elämään sanontana, joka kuvaa arkea raskaana ja merkityksettömänä. Raamattu kertoo kuitenkin toisenlaista tarinaa: työ oli alun perin siunaus, synti teki siitä taakan, ja Jeesus kantoi tuon taakan puolestamme. Kristitylle työ ei ole enää kirous vaan kutsu ja siunaus.
Työ oli alusta alkaen hyvä
Ennen syntiinlankeemusta Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan ”viljelemään ja varjelemaan sitä” (1. Moos. 2:15). Työ ei ollut rangaistus vaan ihmisen olemukseen kuuluva tehtävä. Ihminen sai osallistua luomakunnan hoitamiseen, nimetä eläimiä ja tuottaa jotain hyvää. Työ oli iloa, luovuutta ja yhteyttä Luojaan. Jumala itse ”lepäsi” luomistyöstään, ja ihminen sai jatkaa sitä hyvää työtä.
Kirous tuli syntiinlankeemuksen myötä
Syntiinlankeemuksen jälkeen Jumala sanoi Aadamille:
”Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen…”
(1. Moos. 3:19)
Maa kirottiin ihmisen tähden. Orjantappurat ja ohdakkeet alkoivat kasvaa, ja elannon hankkiminen muuttui vaivalloiseksi. Työ itsessään ei ollut kirous – kirous oli se, että työ muuttui raskaaksi, turhauttavaksi ja kuoleman varjostamaksi. Ihminen joutui kamppailemaan luomakuntaa vastaan sen sijaan, että olisi hoitanut sitä rauhassa. Tämä kokemus on monelle tuttu: työ voi väsyttää, tuntua turhalta tai olla täynnä konflikteja.
Jeesus kantoi kirouksen
Jeesuksen elämä ja kuolema eivät olleet vain hengellinen pelastus, vaan myös kirouksen murtaminen. Paavali kirjoittaa:
”Kristus on lunastanut meidät vapaiksi lain kirouksesta tulemalla itse kirotuksi meidän sijastamme…”
(Gal. 3:13)
Jeesus otti vastaan sen, mikä kuului meille. Orjantappurakruunu painettiin hänen päähänsä – juuri ne orjantappurat, jotka maa alkoi kasvattaa kirouksen seurauksena. Getsemanessa hän hikoili niin, että se oli kuin veripisaroita (Luuk. 22:44). Ristillä hän sanoi ”Se on täytetty”. Toinen Aadam teki sen, minkä ensimmäinen Aadam ei tehnyt: hän oli kuuliainen loppuun asti ja kantoi kirouksen kokonaan.
Tämän vuoksi kristitty ei elä enää kirouksen alla. Kirous on murrettu. Vaikka elämme yhä langenneessa maailmassa, jossa työ voi olla raskasta, se ei enää määritä meitä. Me emme enää ”syö leipäämme” kirouksen alla, vaan saamme tehdä työtämme siunauksen alla.
Työ kristityn elämässä
Kun kirous on murrettu, työ saa uuden merkityksen. Paavali kehottaa:
”Mitä teettekin, tehkää se täydestä sydämestä, niin kuin tekisitte sen Herralle ettekä ihmisille.”
(Kol. 3:23)
Työ ei ole enää pelkkää selviytymistä, vaan palvelemista. Se voi olla siunaus monella tavalla:
- Jumalan kuvana olemista. Luomme, järjestämme, hoidamme ja palvelemme – aivan kuten Jumala teki.
- Lähimmäisen rakastamista. Hyvin tehty työ hyödyttää muita, olipa kyseessä koodaus, hoito, opetus, rakentaminen tai siivous.
- Kutsumusta. Jokaisella on paikka, jossa voi tuoda esiin Jumalan hyvyyttä.
- Kiitollisuutta. Taloudellinen pakko ei ole kadonnut: palkkaa on edelleen pakko jollain tavalla saada selviytyäkseen. Kirous on silti murrettu. Voimme tehdä työtä ihmisinä, jotka eivät enää ole tuomion ja eron alla, vaikka työn raskaus ja elannon hankkimisen välttämättömyys ovat yhä osa tätä maailmaa.
Tämä ei tarkoita, että työ olisi aina helppoa tai että kaikki työpaikat olisivat ihanteellisia. Maailma on yhä rikki. Mutta kristittynä voimme kohdata työn eri tavalla: emme enää uhreina vaan osallistujina Jumalan hyvään suunnitelmaan.
Tulevaisuuden toivo
Ilmestyskirja kertoo uudesta luomakunnasta:
”Mikään ei enää ole kirouksen kahleissa.”
(Ilm. 22:3)
Siellä työ on taas täydellistä iloa, ilman orjantappuroita, turhautumista tai kuolemaa. Jo nyt saamme maistaa siitä esimakua. Kun teemme työtä Jeesuksen seuraajina, osallistumme siihen uudistukseen, jonka hän on aloittanut.
Työ ei ole Jumalan kirous. Se oli alun perin siunaus, se muuttui taakaksi synnin tähden, ja Jeesus palautti sen siunaukseksi niille, jotka kuuluvat hänelle. Kun seuraavan kerran lähdet töihin, muista: et tee työtä kirouksen alla. Teet sitä siunatun Herran palvelijana – ja se muuttaa kaiken.
Uuden Suomen blogipalvelussa bloggaajat julkaisevat tekstinsä itse ja niissä esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien omia.
Hibernian (Irlanti) arkkipiispa James Ussher(1581–1656), laski maailman luomisen tapahtuneen vuonna 4004 eaa. Hänen laskelmansa tunnetaan niin sanottuna Ussherin–Lightfootin kalenterina. Ussher julkaisi erittäin tarkan ja yksityiskohtaisen laskelmansa vuonna 1650 teoksessaan Annales Veteris Testamenti
Ussher päätteli luomisen alkaneen 23. lokakuuta vuonna 4004 eaa. Tarkemmin sanottuna luominen käynnistyi tuota päivää edeltäneenä iltana eli 22. lokakuuta kello 18 maissa, mikä sijoittui lähelle syyspäiväntasausta.
Ussher ei luottanut pelkästään sokeasti Raamattuun, vaan hän oli aikansa huipputiedemies ja kielitieteilijä. Hän laski ajoituksen yhdistelemällä Raamatun sukuluetteloita, kuten patriarkkojen elinvuosia muinaisen Lähi-idän, kuten Babylonian, Persian ja Egyptin, historiallisiin kuninkuusluetteloihin ja tähtitieteellisiin tietoihin.
Ussherin laskelma otettiin aikanaan hyvin vakavasti, ja kyseinen vuosiluku 4004 eaa. painettiin pitkään jopa useiden englanninkielisten raamattujen marginaaleihin viralliseksi viitteeksi. Nykyisen tieteellisen käsityksen (kuten radiometrisen ajoituksen) valossa tiedämme maapallon iän olevan noin 4,5 miljardia vuotta, mutta Ussherin työtä pidetään silti oman aikansa historiallisena suursaavutuksena.
Fundamentalistisen teologian ja historiallisen todellisuuden välinen ristiriita on lähes käsin kosketeltava. Levantin maanviljely vs. Ussherin aikajana on kaikkein suurin ja konkreettisin looginen paukku Ussherin vuotta 4004 eaa. vastaan. Nykyinen arkeologia ja historiankirjoitus tietävät varmuudella, että Levantin (ns. hedelmällisen puolikuun) alueella oli viljelty maata ja perustettu pysyviä asutuksia jo tuhansia vuosia ennen Ussherin määrittämää luomispäivää.
Maanviljely alkoi alueella jo noin 9500–9000 eaa. Esim. Jerikon kaupungissa oli massiiviset kivimuurit ja pysyvää asutusta jo noin 8000 eaa. Kun Ussherin mukaan Jumala vasta loi valon ja maan, Lähi-idässä oli jo takana tuhansien vuosien mittainen perinne vehnän viljelystä, vuohien paimennuksesta ja oluen panemisesta. Fundamentalistit joutuvat joko sulkemaan silmänsä kaikelta arkeologialta tai väittämään sitä huijaukseksi.
Fundamentalistit tykkäävät korostaa, että ihminen luotiin ”viljelemään ja varjelemaan” maata kuten 1. Mooseksen kirjan 2. luvussa väitetään. Alkuperäinen kansanomainen stoori ja mielikuva paratiisista on jotain aivan muuta, huoletonta oleilua, jossa ruoka ja viinirypäleet kasvoivat suoraan suuhun ilman raatamista.
Tekstuaalisesti paratiisissa ei tunnettu käsitettä ”duuni” siinä mielessä kuin me sen ymmärrämme, siellä ei ollut nälkää, puutetta, rikkakasveja eikä kuivuutta. Elämä oli pelkkää varjossa istuskelua ja valmiista pöydästä nauttimista.
Stoorin moraalinen ja kontrolliin pyrkivä luonne paljastuu vasta lankeemuksessa. Raamatussa se on kuvattu ”hyvän ja pahan tiedon puusta” syömisenä, mutta historiallisesti ja mytologisesti se on aina tulkittu vertauskuvaksi ihmisen aikuistumiselle, itsetietoisuudelle ja seksuaalisuuden heräämiselle, Adam & Eve huomasivat olevansa alasti ja alkoivat hävetä.
Rangaistuksena syntiin lankeamisesta oli raskaan työn raadanta:
Jumalan kirous Adamille: ”Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi” ja että maa kasvattaa hänelle jatkossa vain ”orjantappuroita ja ohdakkeita”. Evalle taas määrättiin rangaistukseksi kivuliaat synnytyskivut joka sekin liittyy suoraan seksuaalisuuteen ja lisääntymiseen.
Tämä tarina oli maatalousyhteiskunnan papeille ja hallitsijoille aivan loistava ideologinen työkalu. Kun tavallinen kansa raatoi pelloilla niska limassa ja kuoli nälkään, sille voitiin selittää: ”Tämä raskas työ ja kärsimys ei johdu siitä, että kuningas verottaa teidät hengiltä, vaan siitä, että esi-isänne hairahtui paratiisissa ja te kannatte sitä syntiä mukananne. Paiskikaa siis hommia mukisematta.”
”Uskonpuhdistus” oli massiivinen poliittinen vallansiirto, jossa uskonnolla ratsastamalla siirrettiin verotusoikeus, maat ja ylin tuomiovalta Roomasta paikallisille kuninkaille.
Monarkit huomasivat nopeasti, että Martti Lutherin ajatukset tarjosivat täydellisen ideologisen oikeutuksen katkaista välit paaviin, kansallistaa kirkon valtavat omaisuudet ja asettaa kuningas itse kirkon korkeimmaksi päämieheksi.
Luther oli feodaalisen järjestyksen puolustaja: Luther ei missään nimessä ollut mikään yhteiskunnallinen vallankumouksellinen tai tasa-arvon ajaja. Hän uskoi vakaasti, että maallinen valta ja säätyjako olivat Jumalan asettamia. Kun saksalaiset talonpojat nousivat kapinaan (1524–1525) hakien tukea Lutherin opeista sosiaalisen tasa-arvon saavuttamiseksi, Luther kääntyi heitä vastaan raivokkaasti. Hän kirjoitti pamfletin, jossa hän kehotti ruhtinaita ”iskelemään, kuristamaan ja pistämään kuoliaaksi” kapinalliset, koska he nousivat Jumalan asettamaa esivaltaa vastaan.
Mikäli Luther olisi Wittenbergissä väittänyt, ettei kuninkaiden tai vahtiruhtinaiden valta tule Jumalalta, hänen suojelijansa kuten Saksin vaaliruhtinas Fredrik Viisas olisivat hylänneet hänet silmänräpäyksessä. Ilman maallisten hallitsijoiden tarjoamaa poliittista ja sotilaallista suojaa Luther olisi päätynyt kerettiläisenä roviolle alta aikayksikön.
”Uskonpuhdistus” onnistui vain siksi, että se palveli ruhtinaiden maallisia etuja. Luther sai pitää henkensä ja uudistaa teologiaa. Vastineeksi kuninkaat ja ruhtinaat saivat kirkon maat, rahat ja täydellisen kontrollin alamaisiinsa ilman Rooman sekaantumista asiaan.
Uskonpuhdistuksen hengellinen puoli oli julkisivu, jonka takana tehtiin historian suurimpia varallisuuden ja vallan uusjakoja.
Se oli täydellinen suljettu kehä, jossa vallanpitäjä teki itsestään arvostelun yläpuolella olevan jumalallisen instituution. Tätä poliittista ja teologista järjestelmää kutsutaan historiassa nimellä kesaropapismi, ja se oli kaiken totalitarismin varhainen huipentuma.
Kun keisari Theodosius I kytki valtaistuimensa kolminaisuusoppiin, hän ei tehnyt sitä pelastaakseen sieluja, vaan suojatakseen oman valtansa.
Rooman keisarit olivat totuttaneet kansan siihen, että keisari itsessään oli jumaluus. Kun kristinusko otettiin valtionuskonnoksi, tätä ei suinkaan purettu, vaan se vain verhoiltiin uuteen kaapuun. Keisarista tehtiin ”Jumalan valittu”, Kristuksen sijainen maan päällä, ikään kuin kolmastoista apostoli.
Koska Jumala oli täydellinen eikä voinut erehtyä, myöskään hänen valitsemansa ja asettamansa keisari ei voinut olla poliittisissa tai opillisissa linjauksissaan väärässä. Jos joku kyseenalaisti keisarin määräämän uskonkappaleen tai veron, hän ei syyllistynyt vain maalliseen kapinaan, vaan hän nousi suoraan Jumalan tahtoa vastaan. Se oli kosminen rikos, josta seurasi automaattisesti kadotus sekä tässä elämässä että kuoleman jälkeen.
Tämän järjestelmän edessä yksilö oli täysin voimaton. Keisarin ja piispojen nuijima teologinen ”totuus” oli järjenvastainen, mutta sitä ei saanut sanoa ääneen. Ne, jotka pitivät kiinni omasta ajattelustaan pyyhittiin pois historiasta. Heidän kirjansa poltettiin, heidän nimensä kirottiin (damnatio memoriae) ja raivattiin fyysisesti tieltä.
Tämä Theodosiuksen ja muiden Rooman keisarien luoma malli osoittautui niin tehokkaaksi tavaksi hallita massoja, että se kopioitiin sellaisenaan vuosisadoiksi eteenpäin. Se oli suora esikuva Ruotsi(”-Suomen”) kuninkaiden ”Jumalan armosta” -itsevaltiudelle sekä Venäjän tsaarien absolutismille. Valta oikeutettiin ylhäältä päin, jolloin alhaalla olevalla kansalla oli velvollisuutena totella, niellä syötetty tarina ja raataa otsa hiessä.
Ilmoita asiaton viesti
Ja Aadamille hän sanoi: ”Koska kuulit vaimoasi ja söit puusta, josta minä kielsin sinua sanoen: ’Älä syö siitä’, niin kirottu olkoon maa sinun tähtesi. Vaivaa nähden sinun pitää elättämän itseäsi siitä koko elinaikasi;
orjantappuroita ja ohdakkeita se on kasvava sinulle, ja kedon ruohoja sinun on syötävä.
Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinä olet otettu. Sillä maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.”
Ilmoita asiaton viesti