Entä jos työn uudistaminen olisi kasvupolitiikkaa?

Suomi etsii kasvua uusista investoinneista, teknologiasta ja pidemmistä työurista. Mutta olemmeko sokeita mahdollisuuksille, jotka ovat aivan silmiemme edessä?

Suomessa käydään parhaillaan vilkasta keskustelua siitä, miten talous saadaan kestävään kasvuun ja hyvinvointivaltion rahoitus turvattua. Työuria pitäisi pidentää, työllisyyttä nostaa ja työn tuottavuutta parantaa. Tekoälyltä odotetaan seuraavaa suurta tuottavuusloikkaa.

Etlan mukaan muun Pohjolan elintason saavuttaminen edellyttäisi Suomelta 2–2,5 prosentin vuotuista talouskasvua seuraavien 25 vuoden ajan. Lokakuun alussa valtiovarainministeriön virkamiehet esittivät alimman vanhuuseläkeiän asteittaista nostamista 70 vuoteen. Samaan aikaan työttömyysasteen trendi on noussut 10,5 prosenttiin. Suomi tarvitsee kasvua, työtä ja korkeampaa tuottavuutta.

Työelämätutkimukset kertovat sen sijaan toisenlaista tarinaa.

Työ- ja elinkeinoministeriön työolobarometrin mukaan 62 % palkansaajista kokee työnsä henkisesti raskaaksi. Akavan tuoreessa tutkimuksessa 52 prosenttia vastaajista arvioi oman työuupumusriskinsä suureksi tai melko suureksi. Työterveyslaitoksen Aivotyökyselyssä lähes 90 % vastaajista kokee multitaskaamisen, jatkuvat keskeytykset sekä puutteelliset tai ristiriitaiset ohjeet kuormittavina.

Työelämätutkimuksia lukiessa ei voi välttyä jännitteeltä, joka puuttuu kasvukeskustelusta. 

Keskustelu fokusoi siihen, miten ihmiset saataisiin tekemään enemmän, pidempään ja tehokkaammin työtä. Tähän näyttää kuitenkin sisältyvän oletus, jota ei juuri kyseenalaisteta.

Kaikki tämä pitäisi saavuttaa tekemällä työtä pääosin samalla tavalla kuin nykyään. 

Kahdessakymmenessä vuodessa työn luonne on kuitenkin muuttunut perustavanlaatuisesti. Yhä suurempi osa työstä edellyttää tiedon tulkintaa, monimutkaisten ongelmien ratkaisemista ja jatkuvaa uuden oppimista. Samalla työpäivät ovat täyttyneet keskeytyksistä, tietotulvasta ja loputtomasta tehtävien välillä vaihtamisesta.

Se, mikä ei ole muuttunut, on tapamme ajatella työn tehokkuutta.

Ihmisen työpanoksesta pitäisi saada mahdollisimman paljon irti joka ikinen tunti. Tehokkuutta mitataan sillä, kuinka paljon saadaan aikaan ja kuinka nopeasti.

Mutta ihmisen ajattelu ei toimi kuin tuotantolinja.

Monimutkainen ongelmanratkaisu, luovuus, oppiminen ja harkinta edellyttävät muutakin kuin mahdollisimman korkeaa käyttöastetta. Samaan aikaan, kun olemme oppineet tuntemaan ihmisen ajattelun rajoitukset, työn tekemisen rakenteet eivät ole muuttuneet.

Nyt tekoälystä odotetaan työelämän pelastajaa. 

Kehitämme koneita, jotka pystyvät tekemään yhä suuremman osan niistä tehtävistä, joihin olemme ihmisiä (turhaan) yrittäneet optimoida. Samalla ihmistyön arvo siirtyy asioihin, joita ei synny liukuhihnalta: harkintaan, tulkintaan, luovuuteen, yhteistyöhön ja kykyyn muodostaa uutta ymmärrystä.

Mutta muuttuuko työn organisointi tämän mukana?

Jos haluamme turvata talouskasvun ja samaan aikaan pidemmät työurat, seuraava tuottavuusloikka ei löydy siitä, että saamme ihmiset tekemään enemmän, vaan siitä, että uskallamme kyseenalaistaa koko tavan, jolla työtä tehdään.

Ehkä 2030-luvulla työn uudistamisesta tulee vihdoin kasvupolitiikkaa.