Kirkko ajaa alas sekä kannatustaan että hengellisyyttä

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon (jatkossa: Kirkko) jäsenmäärä on pudonnut 2000-luvulla 85 prosentista noin 61 prosenttiin. Kirkon opettamaan Jumalaan uskovien suhteellinen osuus suomalaisista on pudonnut samaan aikaan 47 prosentista noin 25 prosenttiin. Voisi ajatella, että jos minkä hyvänsä muun elämänkatsomuksen tai ideologian kannatus romahtaisi yhtä jyrkästi, asiaan päätettäisiin reagoida voimakkaasti. Mutta mitä tekee Kirkko; se nostaa voimattomana kädet pystyyn.

Lähestyvälle viiden vuoden strategiakaudelle Kirkko on tehnyt tekoälyltä saadun selvityksen mukaan tietoisen suunnanmuutoksen: se ei aseta numeerisia tavoitteita jäsenmäärän tai uskovien määrän kasvattamiseksi. Kirkon johdossa ja strategiatyössä on hyväksytty realiteetti siitä, että perinteinen institutionaalinen jäsenyys vähenee ja maallistuminen jatkuu. Ettäkö oikein realiteetti, jolle mahtaa yhtä vähän kuin joessa uiva tukki virtaukselle?

”Ei me nyt viitsitä kasvaa”

Tämän vuoksi Kirkko ei pyri ”käännyttämään” ihmisiä tilastojen kaunistamiseksi, vaan se keskittyy laadullisiin tavoitteisiin – siihen, miten kristillinen ”usko voisi olla merkityksellistä ja saavutettavaa nykyihmiselle”. Selkokielellä tämä tarkoittaa, että Kirkko muuttaa opillista sisältöään suoranaisesta kristillisyydestä yhteiskunnallisen tiedostamisen ja aktivismin suuntaan. Tämä muotoillaan strategiassa seuraavaksi johtolauseeksi: ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” 

Jäsenmäärään ja uskovien osuuteen liittyvä tavoite vahvistaa edellä todettua Kirkko ilmoittaa painottavansa numeroiden sijaan moninaisuutta – kuinka ollakaan. ”Tavoitteena on yhteisö, johon voi kuulua ja jossa voi olla mukana hyvin eri tavoilla.” Tätä periaatetta on toteutettu jo hyvän aikaa mm. Kirkkohallituksen yhteiskunnallisen jaoksen ylläpitämä Kirkko ja yhteiskunta -FB-ryhmä salliikin estottoman ateistiset postaukset mutta sulkee lopullisesti ulos jokaisen, joka rohkenee siivollakin ilmaisulla kyseenalaistaa tai kiistää ylläpitäjien sosiaaliset tai poliittiset näkemykset.

Kirkko luopuu ajatuksesta, että kaikkien jäsenten tulisi sitoutua toimintaan samalla tavalla. Tässähän ei sinänsä ole mitään uutta. Suunnilleen jokaisella kristityllä on omat horjuvan uskon hetkensä.

Kirkko pyrkii myymään jäsenyyttään viestimällä Kirkon ikiaikaisen ydintehtävän sijaan vahvemmin siitä, mitä hyvää Kirkon jäsenyydellä saadaan aikaan. Tässä viitataan diakoniaan, nuorten tukemiseen ja kulttuuriperinnön vaalimiseen.

Strategia ilmaisee monin tavoin valmiutta luopua perustehtävästään evankeliumin levittämiseksi, joka rivien välissä halutaan esittää muinaismuistoksi. ”Kirkko sitoutuu kehittämään kieltä ja viestintää, joka puhuttelee nykyihmistä. Tämä tarkoittaa sitä, että dogmien julistamisen sijaan seurakunnissa järjestetään keskusteluiltoja, joissa saa jakaa elämän vaikeita kysymyksiä, turvattomuutta ja hengellistä etsintää ilman valmiita vastauksia.”

Kirkon muuttumaton perusta maahan kaivettuna

Kirkolla kerrotaan olevan muuttumaton perustana ja yli strategiakausien ulottuvat tavoitteensa. Ne ovat: 

1. Ihmisten kutsuminen Jumalan yhteyteen: Tämä kristilliseen oppiin ja lähetyskäskyyn perustuva hengellinen tavoite on kirkon toiminnan muuttumaton ydin.

2. Lähimmäisestä ja diakoniasta huolehtiminen: Kirkko sitoutuu pysyvästi asettumaan heikoimpien puolelle, auttamaan siellä, missä vaikeudet kasautuvat, sekä edistämään tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta ja ihmisarvoa.

3. Luomakunnan eheyden vaaliminen: Ympäristöstä ja kestävästä tulevaisuudesta huolehtiminen on määritelty osaksi kirkon jatkuvaa, muuttumatonta perustehtävää.

4. Evankeliumin julistus ja sielunhoito: Kristillisen sanoman esilläpitäminen (voiko olla passivoivampaa ilmausta) ja ihmisten henkisen sekä hengellisen kriisinkestävyyden tukeminen pysyvät samoina ajasta riippumatta.

Noista neljästä ”muuttumattomasta tavoitteesta” Kirkkohallituksen syyskuussa 2026 hyväksymä strategia vastaa kyllä suoraan sellaisiin yhteiskunnallisiin muutoksiin kuten (2.) kasvavaan eriarvoisuuteen, yksinäisyyteen, maailmantilanteen tuomaan epävarmuuteen sekä hengellisyyden murrokseen ja (3.) tarpeeseen luoda tilaa erilaisille tavoille olla kristitty ja vahvistaa omia, individuaaleja käsityksiä.

Sen sijaan tavoitteet 1. ja 4. eivät saa oikeastaan minkäänlaista vastinetta käytännön toimintaa ajatellen. Toiminnan digitalisoidut muodot ja toiminnan järjestämisen siirtäminen seurakuntalaisille itselleen eivät riitä vakuuttamaan, että Kirkko ottaisi vakavasti perustehtävänsä, vaan vaikuttaisi alistuvan jatkuvaan syöksykierteeseen.

Suomesta lähetystyön keskeinen kohdemaa

Kristillinen kirkko menestyy maailmalla. Kristityiksi tunnustautuvien osuus kansasta Filippiineillä on noin 90 prosenttia, Brasiliassa yli 80 prosenttia ja Etelä-Koreassakin yli 30 prosenttia. Kiinassa kristittyjä on lähteestä riippuen 30-100 miljoonaa.

Suomen pitäisi tässä vertailussa olla ensisijainen lähetystyön kohdemaa ensinnäkin siksi, että meillä kaikenlainen tunnustuksellinen opetus kouluista on ollut monen sukupolven ajan kiellettyä. Muutoinkin kaikissa julkisissa tilanteissa Jumalan mainitsemista pyritään lainsäädännöllä ja kaikin keinoin suitsimaan.

Kirkolle olisi tästä syystä sälyttynyt valtava tehtävä levittää alkuperäistä ydinsanomaansa. Mutta mitä tekee Kirkko? Se hyväksyttää Kirkolliskokouksella Kirkkohallituksessa juonittuina strategioita, joiden sisältö painottuu raskaasti yhteiskunnallisiin ja poliittisesti vasemmistolaisiin vaikuttamispyrkimyksiin. Se antaa varauksettoman tukensa fysiologisten faktojen vastaisille sukupuolikäsityksille, se ajaa keskelle markkinataloutta sosialistisen yhteiskunnan periaatteita, se sallii ilmastokriisillä pelottelun syrjäyttää ihmisen oman elämän keskeiset valinnat, se opettaa hylkäämään kaikki auktoriteetit. Uskosta halutaan tehdä sivuseikka.

Tämä suuntaus konkretisoituu myös syksyn kirkollisvaaleissa. Ehdokkaat saivat esittää vaalikoneeseen kantansa 35 kysymykseen, joista heti ensimmäisessä halutaan tietää, mitkä asiat ehdokas kokee itselleen tärkeimmiksi. Kolmestatoista vaihtoehdosta seitsemän koskee ilmastonmuutosta, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä, maahanmuuttajien tukemista, vähäosaisten apua ja muita sinänsä relevanttejakin yhteiskunnallisia kysymyksiä. Yksikään vaihtoehdoista ei koskenut varsinaisen evankelioimistyön tärkeyttä. Sama tendenssi jatkuu koko vaalikonekysymysten sarjan läpi.

Nuoret sentään huomataan

Ilahduttavaa kuitenkin on huomata, että Kirkko tunnistaa etenkin nuorten sielunhoidollisen avuntarpeen sekä laajentuvat syrjäytymisen ja yksinäisyyden ongelmat. Kirkollahan olisi jaettavanaan erilaisten ideologioiden sijaan ”maailman paras lääke” noihinkin ihmiselämän vaivoihin. Toisaalta myös toivoa maaperän viljelykelpoisuudesta osoittaa usein nähty ilmiö kirkosta paikkana, johon ihmiset hakeutuvat etsimään tukea katastrofeissa. Joku sisäsyntyinen koodi ehkä ohjaa.

Kirkossa on tietysti havaittu taloudellisten ja inhimillisten resurssien supistuminen, minkä vuoksi toimitiloja joudutaan sulkemaan ja toimintoja siirtämään maallikoille. Ja kun tämä on tilanne, on vastuutonta käynnistellä jonkinlaisia globaalin diakonian ohjelmia. Meillä Suomessa on täysi työ omissa palvelutarpeissamme.

Kirkon seurakuntineen olisi myös syytä saneerata hallintoaan. Yksin kirkkohallituksen virastokollegion ja täysistunnon asettamia toimielimiä, neuvotelukuntia ja työryhmiä on reilusti yli 50 kpl. Paikallisten seurakuntien tasolla tilanne on usein samansuuntainen.

Tekoäly kiteyttää osuvasti vastauksessaan sille esittämäni huolen:

Monet jakavat huolesi ja katsovat, että kun perinteiset hengelliset käsitteet, kuten synti, armo, pelastus ja evankeliumi, korvataan strategioissa termeillä kuten ”henkinen kriisinkestävyys”, ”moninaisuus” tai ”luomakunnan puolustaminen”, kirkko maallistuu. Kriitikoiden mukaan tämä voi etäännyttää niitä jäseniä, jotka kaipaavat kirkolta nimenomaan ajatonta hengellistä ankkuria ja sakramentteja, eivät kantaaottavaa järjestötoimintaa.