Yle antaa yhden professorin saarnata politiikkaa tiedejuttuna

Yle julkaisi juuri uuden ilmastojutun, joka noudattaa tuttua kaavaa: Jo seitsemäs yhdeksästä planetaarisesta rajasta meni rikki – professori kertoo nyt, onko edessä maapallon romahdus. Otsikko lupaa romahduksen, mutta jutun runko perääntyy siitä nopeasti: rajan ylittyminen ei tarkoita romahdusta, ja paluu turvallisiin rajoihin on yhä mahdollista.

Samaa peruskauraa, josta kirjoitin edellisessä blogissani – Miksi Yle tarvitsee epäuskottavia kauhukuvia? – dramaattinen otsikko, maltillisempi sisältö. Tämä on jo tuttua, eikä sinänsä uutinen.

Huomionarvoisempaa on toinen, yhtä tuttu Ylen tapa: koko jutun asiantuntijaäänenä toimii yksi ainoa professori, LUT-yliopiston Lassi Linnanen, Kestävyyspaneelin puheenjohtaja. Hänen suunsa kautta jutussa esitetään joukko täysin poliittisia väitteitä tiedeuutisen muodossa: kasvupohjainen talousjärjestelmä ja pääoman kasautumisen logiikka nimetään kriisin syyksi, vaaditaan sitovaa lainsäädäntöä ja pakotteita vapaaehtoisuuden sijaan, ja Pariisin sopimusta moititaan sanktioiden puutteesta. Nämä ovat legitiimejä mielipiteitä – mutta ne ovat poliittisia kannanottoja, ei luonnontiedettä, ja ne esitetään jutussa täysin vastineettomina.

Ongelmana ei varsinaisesti ole asiantuntijoiden määrä vaan näkökulmien määrä: professorin talouspoliittiset johtopäätökset jäävät jutussa ainoaksi näkyväksi tulkinnaksi.

Tämä ei ole pieni yksityiskohta. Talouskasvun ja ympäristörasituksen suhteesta käydään todellista, vilkasta tiedekeskustelua: toisella puolella ekologiset taloustieteilijät (esim. Jason Hickel, Giorgos Kallis, Timothée Parrique) kannattavat “degrowth”-ajattelua, toisella puolella suuri osa valtavirran taloustieteestä ja kansainvälisistä instituutioista (OECD mukaan lukien) uskoo, että talouskasvu voidaan irtikytkeä (decoupling) ympäristöhaitoista teknologian kehityksen ja markkinaohjauksen avulla. Tästä debatista lukija ei saa Ylen jutusta mitään vihiä – yhden professorin henkilökohtainen kanta esitetään ikään kuin se olisi tieteen johtopäätös, ei yksi osapuoli kiistanalaisessa keskustelussa.

Jutun sisäinen logiikka ontuu muuten omillaankin: Linnanen käyttää Montrealin pöytäkirjaa todisteena sääntelyn voimasta, mutta otsonikysymys ratkaistiin juuri kapitalistisen järjestelmän sisäisellä teknologisella korvaamisella – ei kasvua kuristamalla. Tämä ei tue hänen omaa kohtuullistamis-reseptiään, se tukee päinvastaista: innovaatiota ruokkivaa sääntelyä.

Sama rahoitusmalli, sama kaava, josta aikaisemmin kirjoitin: veronmaksajien maksama media antaa yhdelle asiantuntijalle alustan ajaa omaa poliittista reseptiään ilman että kukaan haastaa sitä. Jos Yle haluaa uutisoida planetaarisista rajoista, se on tervetullutta – mutta talouspolitiikan ratkaisuehdotukset kuuluvat debattiin, ei yksipuoliseen asiantuntijasaarnaan, joka kätketään tiedejutun auktoriteetin taakse.