Teemu Keskisarja, sosiaalisen median mestari vs Puheenvuoron todellisuus

(Huomaa, että kirjoitus yhdistelee faktaa, sekä osittain ironista ja sarkastista pohdintaa.)

Puheenvuoron poliittinen asetelma on poikkeuksellisen mielenkiintoinen ja tarjoaa mahdollisuuden kurkistaa sosiaalisen median vastakkainasetteluihin. Nostan hieman kärjistetyiksi ääriesimerkeiksi Teemu Keskisarjan ja muutamat Puheenvuoroon aktiivisesti kirjoittavat, marginaaliset vihreät kuntapoliitikot. Tässä kirjoituksessa siis kohtaavat, tosin vain periaatteellisella tasolla, koska “Teemu Keskisarja” ei tietääkseni Puheenvuoroon kirjoita, kaksi sosiaalisen median ääripäätä, joiden persoonallisuus, sosiaaliset taidot ja poliittinen pelisilmää eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Vaikka molemmat asemoivat itse itsensä sosiaalisen median reunoille käyttäen kärjistävää kieltä, toinen ääripää on on päätynyt marginaaliin ja toinen nousee valtakunnan tason valtapelaajaksi. Miksi näin?

Sosiaaliset taidot ja itsekriittisyys

Suurin ero mainittujen poliittisten toimijoiden välillä liittyy heidän kykyynsä havainnoida itseään ulkopuolisen tarkkailijan asemasta, eli niin sanottuun metakognitioon.

Vihreät marginaalipoliitikot: Tässä ryhmässä sosiaaliset taidot näyttäytyvät sokeina oman viestinnän herättäjille reaktioille. Heiltä puuttuu kyky lukea laajemman lukijakunnan sosiaalisia vihjeitä, kuten myötähäpeää. He lukittuvat omaan kaikukammioonsa, jossa muiden kommentit tulkitaan virheellisesti ”provosoimiseksi” tai “mölyämiseksi.” Viestintä on impulsiivista ja reaktiivista – huutoa, jolla haetaan välitöntä dopamiinipiikkiä muutaman hengen komppiryhmältä.

Teemu Keskisarja: Keskisarjalla on poikkeuksellisen korkea, joskin kyyninen, sosiaalinen älykkyys. Hän ei ole perinteisellä tavalla ”sosiaalisesti sujuva,” sillä hän välttelee verkostoitumista ja smalltalkia, mutta hän ymmärtää massapsykologiaa. Hän osaa lukea suuren yleisön tunteita ja tarpeita. Hänen ulostulonsa eivät ole impulsiivista mesoamista, vaan älykkään ihmisen kylmästi laskelmoimia iskuja, joissa hän tietää tasan tarkkaan, mitä tekee, kuka suuttuu ja kuka häntä siitä kiittää.

Älyllinen pääoma ja viestinnän status

Vaikka molemmat käyttävät ronskia kieltä, lukijat arvioivat heidän viestintänsä painoarvoa heidän muun statuksensa kautta.

Vihreät marginaalipoliitikot: Kun kuntavaaleissa korkeintaan parikymmentä ääntä saanut kirjoittaja mesoaa Puheenvuorossa ”wokehomosilloista”, lukijat näkevät siinä vain katkeran ja turhautuneen yksilön. Viestinnällä ei ole pohjaa, eikä kirjoittajalla ole esittää mitään näyttöjä osaamisesta tai painoarvosta muilla elämänsuunnilla, vaikka kirjoittaja itse lukisi itsensä älykkäimpään suomalaiseen desiiliin. Siksi lopputulos on pelkkää viihdettä ja sääliä.

Teemu Keskisarja: Keskisarjalla on takanaan akateeminen painolasti ja arvostetun historioitsijan status. Kun hän puhuu brutalisoitua kieltä, se luo mielenkiintoisen ja magneettisen kontrastin: Huippuälykäs tiedemies puhuukin kuin kadunmies. Yleisö ja media eivät voi kuitata häntä pelkkänä ”hulluna”, koska he tietävät hänen kykenevän syvälliseen analyysiin. Tämä antaa hänen kärjistyksilleen painoarvoa, jota Puheenvuoron kuntapoliitikoilla ei ole.

Suhde valtaan ja puolueeseen: Uskollinen rivijäsen vai brutaali toimija?

Tämä ulottuvuus paljastaa heidän poliittisen pelisilmänsä erot.

Puheenvuoron vihreät kuntapoliitikot ovat kaikesta huolimatta puolueen lojaaleja rivisotureita. He sitoutuvat puolueen brändiin, mutta tekevät sen tavalla, joka kääntyy puoluetta vastaan. Heidän tragediansa on se, että he uhrautuvat poliittisen organisaation puolesta, vaikka se on jo käytännössä hiljaa hylännyt heidät, ainakin heidän kuntavaaleissa saavuttamansa äänimäärän perusteella. Heillä ei ole pelisilmää ymmärtää, että heidän toimintansa on puolueelle pelkkä rasite.

Teemu Keskisarja: Hän ei ole uskollinen edes omalle puoluekoneistolleen, vaan omalta osaltaan itselleen ja omille teemoilleen. Keskisarja ymmärtää, että nykypolitiikassa valta ei tule puoluejohdon miellyttämisestä, vaan suorasta suhteesta kansaan. Kääntymällä tarvittaessa jopa omaa puolueorganisaatiotaan vastaan, kuten haastamalla ministeri Rantasen varapuheenjohtajakisassa, Keskisarja osoittaa kentälle, ettei hän ole järjestelmän korruptoima. Tämä itsekkyys ja itsenäisyys on paradoksaalisesti juuri se syy, miksi perussuomalaisten kenttä häntä rakastaa.

Yhteenveto

Ero näiden ääripäiden välillä tiivistyy strategiseen kykyyn. Marginaaliset vihreät kuntapoliitikot käyttävät Puheenvuoroa terapiamuotona oman poliittisen turhautumisensa purkamiseen, minkä vuoksi heille nauretaan. Teemu Keskisarja puolestaan pitää sosiaalista mediaa kirurgisen tarkkana instrumenttina oman valtansa ja viestinsä maksimoimiseen.

Johtopäätös: Puheenvuoron vihreät kuntapoliitikot ovat somen uhreja, Teemu Keskisarja sen mestari.