Naiset kuin seinäruusuja Venäjän politiikassa

Naiset ovat Venäjän politiikassa olleet viime vuosikymmeninä kuin seinäruusuja tanssisaleissa. Johtavissa asemissa ei naisia ole paljon näkynyt.

Näin se oli myös Neuvostoliiton aikana muodollisesta tasa-arvosta huolimatta. Dosentti Sirkka Laihiala-Kankaisen tänään (20.8.2026) julkaistu kirja kertoo, millaista oli venäläinen tasa-arvo neuvostosysteemissä (Punainen lasikatto – Naisia neuvostovallan näyttämöllä, Docendo 2026).

Kirjassa käsitellään naisten asemaa viiden merkittävän vaikuttajanaisen – Aleksandra Kollontain, Nadežda Krupskajan, Jekaterina Furtsevan, Valentina Tereškovan ja Raisa Gorbatšovan –  elämäntarinoiden kautta.

Vallankumouksen alkuaikoina naisilla oli tärkeä rooli, kuten ensimmäisen naispuolisen suurlähettilään Kollontain ja Leninin puolison Krupskajan elämänvaiheista käy ilmi.

Leninin kuoleman jälkeen Krupskajaa kohdeltiin huonosti. Häntä pidettiin tarkasti silmällä Stalinin käskystä, koska hän oli ”poikennut puolueen linjalta”.

Stalinin johdolla tapahtui 1930-luvulla käänne, joka merkitsi paluuta konservatiivisiin arvoihin ja perinteisiin sukupuolirooleihin. Tuttu trendi tämän päivän Venäjältä.

Stalin teki yksinkertaisen tempun ja julisti 1930-luvun puolivälissä, että naiskysymys Neuvostoliitossa on ratkaistu. Ei tainnut sentään puhua lopullisesta ratkaisusta.

Poliittisen ilmapiirin muutos oli Kollontaille ja hänen hengenheimolaisilleen valtava pettymys, mutta kukapa diktaattorille mitään mahtoi.

Neuvostovallan vakiinnuttua naisia ei enää valittu merkittäviin poliittisiin tehtäviin. Tilanne muuttui vasta sen jälkeen kun Nikita Hruštšov oli tuominnut Stalinin vallankäyttöön liittyneet rikokset ja tämän ympärille rakennetun henkilökultin.

Esimerkiksi Jekaterina Furtseva pääsi poliittisen vallan huipulle puolueen keskuskomiteaan Hruštšovin tuella, mutta tämä myös alensi Furtsevan myöhemmin kulttuuriministeriksi.

Kuriositeettina mainittakoon, että Furtseva oli aikoinaan päättänyt ensimmäisen puoluekokouspuheensa ”neuvostokansan nerokkaan johtajan ja opettajan, rakastetun toveri Stalinin” ylistykseen.

Hruštšov suhtautui Stalinia suopeammin naisiin politiikassa, mutta Leonid Brežnevin kaudella palattiin jälleen vanhaan hallintokulttuuriin. Se alkoi murtua vasta Mihail Gorbatšovin uudistuspolitiikan ansiosta.

Lyhyeksi välisoitoksi jäi sekin uudistuspolitiikka. Neuvostoliitto hajosi ja Venäjä palasi Stalinin tielle.

Putinin diktatuuria voidaan myös tasa-arvoasioissa verrata Stalinin aikaan. Venäjän naisten vaikutusvalta on entisestään heikentynyt viime vuosikymmeninä.

Kirjassa lainataan muutaman vuoden takaista tutkimusta, jonka mukaan Venäjän sadan vaikutusvaltaisimman henkilön joukossa oli vain seitsemän naista.

Laihiala-Kankainen muistuttaa, että poliittiseen eliittiin ei itänaapurissa nousta vaaleilla, vaan osoittamalla lojaalisuutta. Neuvostoliitossa sitä vaati kommunistinen puolue, Venäjällä yksinvaltiaana hallitseva presidentti: ”Siksi lienee turha odottaa naisten nousua Venäjän politiikan johtopaikoille.”

Kun kirjassa on viisi päähenkilöä ja sen lisäksi esitellään lyhyissä pienoiselämäkerroissa peräti 35 naista, lopputuloksesta tulee väistämättä luettelomainen.

Punainen lasikatto käy kuitenkin hyvästä taustoituksesta sille, miten tähän on tultu. Putin jatkaa Stalinin viitoittamalla tiellä. Nyky-Venäjällä tasa-arvo on monessakin mielessä kolmannen luokan kysymys.