Puheenvuoro-blogit
Suomi kuskin paikalle?
Olen viime aikoina pohtinut, miksi Suomen Venäjä-politiikka tuntuu niin usein olevan odottamista ja reagoimista. Odotamme, mitä Venäjä tekee seuraavaksi. Tuleeko uusi hybridihyökkäys, häiriöitä rajalle tai jokin muu turvallisuuttamme koetteleva tilanne? Sitten arvioimme tapahtunutta, varmistamme valmiuttamme ja alamme valmistautua seuraavaan.
Varmistamme varmistamasta päästyämme, onko meillä valmiutta valmiuteen
Ymmärrän hyvin, miksi näin toimitaan. Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on osoittanut, ettei turvallisuudesta voi tinkiä eikä naapurin aikeisiin pidä suhtautua sinisilmäisesti. Mutta voisimmeko samalla kysyä, onko pelkkä varautuminen riittävä lähtökohta Suomen Venäjä-politiikalle?
Miksi meidän pitäisi tyytyä odottamaan Venäjän seuraavaa siirtoa, jos voisimme myös itse vaikuttaa siihen, millaiseksi tulevaisuus muodostuu?
En tarkoita uhittelua tai sitä, että Suomen pitäisi lähteä NATO:ssa sooloilemaan. Tarkoitan aktiivista, harkittua ulkopolitiikkaa, jossa meillä olisi selkeä käsitys siitä, mitä tavoittelemme pitkällä aikavälillä. Mitä haluamme edistää Euroopassa? Miten vahvistamme omaa turvallisuuttamme ja vaikutusvaltaamme EU:ssa ja Natossa? Ja millaisin ehdoin voisimme joskus rakentaa toimivampaa naapuruussuhdetta Venäjän kanssa?
Meidän kannattaisi myös katsoa uhkia yksittäisiä kriisejä laajemmin. Turvallisuutta rakennetaan rajavalvonnan ja puolustuksen lisäksi vähentämällä riippuvuuksia, torjumalla informaatiovaikuttamista ja vahvistamalla yhteiskunnan luottamusta. Mitä paremmin tunnistamme omat haavoittuvuutemme, sitä vähemmän olemme muiden päätösten armoilla.
Tässä tarvitaan pitkäjänteistä ajattelua, asiantuntemusta ja kykyä nähdä useita mahdollisia tulevaisuuksia. Venäjän politiikka voi pysyä vihamielisenä, mutta olosuhteet voivat myös muuttua. Suomen pitäisi olla valmis kumpaankin vaihtoehtoon – luopumatta turvallisuudestaan tai arvoistaan.
Joskus mietin, olemmeko turvallisuuspolitiikassa niin keskittyneitä seuraavaan uhkaan, ettei meille jää riittävästi aikaa pohtia seuraavaa mahdollisuutta. Varautuminen on viisautta, mutta niin on myös ennakointi. Eikä aktiivisuus tarkoita sitä, että pitäisi aina tehdä jotakin näkyvää. Se tarkoittaa, että tiedämme, miksi toimimme ja mihin haluamme toiminnallamme päästä.
Emme voi valita naapuriamme, mutta voimme valita, miten suhtaudumme tulevaisuuteen
Ehkä Suomen Venäjä-politiikassa olisi nyt aika siirtyä pelkääjän paikalta kuskin paikalle. Ei siksi, että voisimme määrätä Venäjän suunnan, vaan siksi, että meidän on uskallettava määritellä omamme.
Olisikin kiinnostavaa kuulla, miten ulkopoliittinen johtomme vastaisi yhteen kysymykseen: Mitä Suomi tekee seuraavaksi suhteessa Venäjään – ei vain silloin, kun Venäjä toimii, vaan myös silloin, kun meillä itsellämme on mahdollisuus toimia oma-aloitteisesti?
Uuden Suomen blogipalvelussa bloggaajat julkaisevat tekstinsä itse ja niissä esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien omia.
Suomen Venäjä-politiikasta puhuttaessa unohtuu helposti, että olemme osa Euroopan unionia. Emme voi tarkastella omaa toimintaamme irrallaan siitä politiikasta, jota EU kokonaisuutena harjoittaa.
Jos Eurooppa on ajautunut toimintamalliin, jossa Venäjän jokainen liike tulkitaan uuden painostuksen osaksi ja siihen vastataan kiristämällä omaa linjaa, Suomen mahdollisuudet muuttaa suuntaa yksin ovat rajalliset. Silloin tarvitaan muutosta koko eurooppalaisessa ajattelussa.
Tämä ei tarkoita puolustuksesta luopumista eikä Venäjän toiminnan sivuuttamista. Se tarkoittaa sen arvioimista, palveleeko nykyinen politiikka pitkän aikavälin turvallisuustavoitteita vai onko reagoinnista tullut itseään ylläpitävä toimintamalli.
EU pitäisi pystyä puhumaan samanaikaisesti puolustuksesta, pelotteesta, diplomatiasta ja tulevaisuuden mahdollisuuksista. Jos vain ensimmäiset kaksi kuuluvat hyväksyttävään keskusteluun, politiikan keinovalikoima kapenee jo ennen kuin vaihtoehtoja on edes arvioitu.
Suomi voi nostaa kysymyksen esiin, rakentaa liittolaisuuksia ja pyrkiä vaikuttamaan yhteiseen linjaan. Mutta jos ongelma on koko eurooppalaisen politiikan suunnassa, myös ratkaisun on oltava eurooppalainen.
Ilmoita asiaton viesti
”Suomi voi nostaa kysymyksen esiin, rakentaa liittolaisuuksia ja pyrkiä vaikuttamaan yhteiseen linjaan.”
Juuri näin Suomen tulisi toimia, eikä painaa menemään EU:ssa pelkästään joukon jatkona. Varautumisen ja puolustusvalmiuden pitää olla kunnossa, mutta niin pitää olla myös aktiivisen päämäärätietoisen tavoitteellisen ulkopolitiikan.
Ilmoita asiaton viesti
UKRAINAN SOTAAN TULEE JOSKUS TULITAUKO, EI KOSKAAN RAUHANSOPIMUSTA
Ukrainan sota ei koskaan pääty varsinaiseen rauhansopimukseen, jossa sovitaan rajat, turvallisuusjärjestelyt, sotakorvaukset, tuomitaan sotasyylliset, sopimuksen valvonta ja toimeenpano, jne.
Todennäköisemmin aseet jossakin vaiheessa hiljenevät, syntyy hauras tulitauko ja rintamalle vedetään ”väliaikainen” demarkaatiolinja. Siitä tulee käytännössä ikuinen – kuten Korean vuoden 1953 aselepolinjasta.
Syynä ovat Venäjän ja Ukrainan / Lännen tavoitteiden yhteensopimattomuus.
Ukraina haluaa päättää tulevaisuudestaan. Kremlin imperialistinen maailmankuva ei hyväksy tätä oikeutta, jos päätös merkitsee irtautumista Venäjän määräysvallasta.
Venäjän johdon rakentama myytti ”Pyhästä, voittamattomasta suurvallasta” törmää demokraattisten kansojen oikeuteen valita oma tiensä.
Tämä ristiriita ei katoa tulitaukosopimuksen allekirjoituksella. Se voi jäädä sukupolvien mittaiseksi vastakkainasetteluksi, jonka rajalla rauhaa ylläpitää jatkuva puolustusvalmius.
Sota voi tauota. Konflikti jää. Siksi Lännen, varsinkin Suomen, on rakennettava turvallisuus voiman, ei Kremlin epäluotettavien lupausten varaan.
PITÄÄ MUISTAA, ETTÄ KREMLIN ALLEKIRJOITUS EI YKSIN TAKAA RAUHAA
Tässä esimerkkejä:
1. Suomen ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus – 21.1.1932.
Lupaus: rajojen kunnioittaminen ja kiistojen ratkaiseminen rauhanomaisesti.
Rikkominen: Neuvostoliitto ilmoitti irtisanovansa sopimuksen 28.11.1939 Mainilan lavastettujen laukausten varjolla ja hyökkäsi Suomeen 30.11.1939.
2. Budapestin muistio – 5.12.1994.
Lupaus: Venäjä sitoutui kunnioittamaan Ukrainan itsenäisyyttä ja rajoja sekä pidättymään voimankäytöstä.
Rikkominen: Venäjä miehitti Krimin helmi–maaliskuussa 2014 ja julisti sen liitetyksi Venäjään 18.3.2014. Täysimittainen hyökkäys Ukrainaan alkoi 24.2.2022.
3. Venäjän ja Ukrainan ystävyys-, yhteistyö- ja kumppanuussopimus – 31.5.1997.
Lupaus: alueellisen koskemattomuuden ja yhteisten rajojen loukkaamattomuuden tunnustaminen.
Rikkominen: Venäjä miehitti ja liitti laittomasti itseensä Krimin vuonna 2014 sopimuksen ollessa voimassa.
4. Georgian sodan kuuden kohdan tulitaukosopimus – hyväksytty 12.8.2008.
Lupaus: vihollisuuksien lopettaminen ja Venäjän joukkojen vetäytyminen sotaa edeltäneille linjoille.
Rikkominen: Venäjä jätti joukkojaan Abhasiaan ja Etelä-Ossetiaan. EU on toistuvasti todennut sotilaallisen läsnäolon rikkovan sopimusvelvoitteita.
Seppo Korppoo, insinööri ja asekätkijöitten sukua, umpi-realisti historiafriikki, työskennellyt 6 maassa, mm. venäjää osaava, tutkinut Venäjän historiaa Pietarin yliopiston ja johtavan Suomen sotatietäjän Ohto Mannisen kanssa. Asunut Pietarissa 3 vuotta tekemässä sillä businesta Wärtsilän, Valmetin ja Siemensin piikkiin.
Ilmoita asiaton viesti
Venäläinen sanonta kuuluu:
«Бумага есть бумага, а практика — это практика».
Bumaga jest bumaga, a praktika — éto praktika.
Papereihin ei pidä luottaa..
Ilmoita asiaton viesti
Kyllähän tämän Suomen politiikkojen puheet nyt näkyy. Rakennettiin raja-aita, työnnetään kaikki takaisin, jotka sieltä tulee. No miksi ihmeessä jatkuvasti lehdistä saa lukea, että sieltä on joku tullut rajan yli ja otetaan turvapaikkakäsittelyyn? Meille valehd.. (eipäs kun puhutaan muunneltua totuutta) valtiovallan toimesta.
Ilmoita asiaton viesti