Essee: Meidän ei tarvitse tietää, mikä tulevaisuus voittaa

Olin vuosi sitten Kouvolassa keskustelemassa Kymenlaakson haasteista. Yksi paikallaolija totesi, että kun me huomasimme metsäteollisuuden alamäen, päätimme, että pistämme paukut Venäjän kaupan kehittämiseen. Nyt sitäkään ei ole. Kommentti jäi mieleeni, koska se tiivistää yhden talouspolitiikan vaikeimmista kysymyksistä: mitä teemme, kun tulevaisuus, jonka varaan olemme rakentaneet, ei toteudu?

Suomalaisen poliitikon ei tarvitse tietää varmasti, mistä seuraava kasvun aalto syntyy. Hänen pitää varmistaa, että erilaisiin mahdollisuuksiin pystytään siirtymään mahdollisimman joustavasti. Kun aalto tulee, suunnitteluun käytettävissä oleva aika on rajallista. Me tarvitsemme osaamista, pääomaa, yrityksiä ja yhteiskunnallista toimintakykyä jo valmiiksi sitä varten.

Vaikka usein tekisi mieli olla visionäärinen päättäjä, pitää muistaa, ettei kukaan voi rakentaa tulevaisuutta etukäteen. Sen sijaan voi luoda olosuhteet, joissa muutokset voidaan ottaa vastaan fiksusti.

Esimerkiksi tällä hetkellä kuumana käydyssä tekoälykeskustelussa (AI) ei kukaan vielä tiedä, mihin kaikki lopulta johtaa. Tulevaisuutta voidaan ennakoida ja seurauksia arvioida. Kun ennusteita tehdään riittävän paljon, osa niistä osuu väistämättä oikeaan. Mutta jälkikäteen oikeaksi osoittautunut ennuste ei vielä tarkoita, että olisimme osanneet ennakoida tulevaisuutta.

Koska ennakointiin liittyy aina epävarmuutta, poliittisen päätöksenteon tehtävänä ei pitäisi olla yhden tekoälytulevaisuuden valitseminen ja yhteiskunnan rakentaminen sen varaan. Sen pitäisi olla sellaisten edellytysten luominen, että suomalaiset yritykset, työntekijät ja tutkijat pystyvät hyödyntämään tekoälyn tarjoamia mahdollisuuksia riippumatta siitä, millaisiksi ne lopulta osoittautuvat.

Tämä ajattelutapa pätee muuhunkin kuin tekoälyyn.

Vuoden 2008 finanssikriisistä alkanut Suomen pitkä taloudellisten vaikeuksien kausi ei tietenkään selity yhdellä syyllä. Taustalla ovat olleet sekä kansainväliset kriisit, teollisuuden rakennemuutos, tuottavuuden heikko kehitys että monet poliittiset valinnat.

Mutta yksi kysymys on juuri nyt tärkeä: olemmeko yrittäneet liian pitkään ratkaista ongelmia vanhojen rakenteiden ja ennalta valittujen kehityskulkujen puitteissa ja keskittyneet suunnittelemaan epävarmaa tulevaisuutta sen sijaan, että takentaisimme riittävän määrätietoisesti kykyä uudistua?

Ehkä ongelma ei ole ollut vain se, että olemme valinneet vääriä visioita. Ehkä ongelma on syvemmällä: olemme ajatelleet, että yhteiskunta voidaan rakentaa jonkin yksittäisen tai vain muutaman vision pohjalle ja että onnistuminen riippuu ennen kaikkea siitä, valitsemmeko oikean suunnan.

Kuitenkin elämme maailmassa, jossa muutosten suuntaa ja nopeutta on yhä vaikeampi ennustaa. Se tekee tällaisesta ajattelusta riskialtista. Yksittäiseen tulevaisuuskuvaan sitoutuminen voi sulkea pois vaihtoehtoja, joita emme vielä osaa tunnistaa. Samalla voimme käyttää vuosia sellaisten rakenteiden ylläpitämiseen, joiden merkitys vähenee koko ajan.

Ehkä Suomen tärkein strateginen tavoite ei pitäisikään olla tietyn tulevaisuuden rakentaminen, vaan kyky menestyä useissa erilaisissa tulevaisuuksissa.

Tämä ei tarkoita päämäärättömyyttä. Päinvastoin. Se vaatii pitkäjänteistä työtä osaamisen, tutkimuksen, investointien, yritysten kasvun ja toimivan yhteiskunnan rakentamiseksi. Se vaatii myös kykyä kokeilla, arvioida tuloksia ja muuttaa suuntaa ilman, että jokainen suunnanmuutos tulkitaan epäonnistumiseksi.

Tällaisten edellytysten rakentaminen tuottaa hyötyjä jo ennen seuraavaa kasvun aaltoa. Kun yritysten on helpompi investoida ja aloittaa toimintansa ja ihmisten kehittää osaamistaan, yhteiskunnan toimintakyky paranee tässä ja nyt. Samalla olemme valmiimpia tarttumaan mahdollisuuksiin, joita emme vielä edes tunne.

Tässä voisi olla yksi keskeinen kysymys myös seuraaviin vaaleihin: emme ehkä tarvitse poliitikkoja, jotka osaavat kertoa, millainen Suomen pitäisi olla kymmenen vuoden kuluttua. Tarvitsemme päätöksentekoa, joka tekee Suomesta kyvykkään rakentamaan tuota tulevaisuutta, kun sen raamit alkavat hahmottua.

Kouvolan ja koko Suomen kannalta kysymys ei lopulta ole vain siitä, mikä korvaa vanhan kasvun lähteen. Kysymys on siitä, pystymmekö rakentamaan yhteiskunnan, jossa seuraavaa kasvun lähdettä ei tarvitse ensin keksiä poliittisessa suunnittelupöydässä, vaan jossa se voi syntyä, kasvaa ja löytää tarvitsemansa edellytykset heti, kun merkit näyttävät vievän oikeaan suuntaan.

Meidän ei tarvitse tietää, mistä seuraava kasvun aalto tulee. Meidän pitää huolehtia siitä, että osaamme surffata sen päällä, kun se tulee.