Puheenvuoro-blogit
Lapion teologia – tutkielma nykykirkon tilasta
Suomalaisen kirkon olemus mahtuu kuuteen riviin:
Kun pappi saarnaa, ärsyynnyn.
Kun piispa puhuu, hirmustun.
Kun laulamme virsiä, laulan mielelläni.
Ainoa riski on kanttori.
Suntio on kirkon ainoa ammattilainen.
Lapio on kirkon ainoa dogmaattisesti luotettava työkalu.
Ensimmäinen rivi kertoo auktoriteettikriisistä. Ennen pappi oli ainoa jolla oli kirjahylly. Nyt jokaisella kuulijalla on kännykässä koko Vatikaanin arkisto, Lutherin kootut ja alkukielten sanakirjat. Kun teologisen koulutuksen pohjatyö on ulkoistettu nettiin, jäljelle jää esiintyjä ilman ruumista.
Toinen rivi kertoo instituutiokriisistä. Pappi ärsyttää vielä ihmisenä, piispa jo rakenteena. Piispa ei saarnaa, hän linjaa. Hänen kielensä on samaa kuin hyvinvointialueella ja verottajalla: vastuullisuutta, prosesseja, yhdessä keskustellen. Se on kieli joka on luotu niin ettei kukaan loukkaannu. Siksi se hirmustuttaa. Pyhä ei mahdu tiedotteeseen.
Kolmas ja neljäs rivi kertovat siitä, mikä vielä kantaa. Virsi on viimeinen hetki messussa joka ei ole esitys. Siinä ei ole asiakasta ja palveluntarjoajaa, vaan yhteinen ääni. Ja virsikirja on dogmaattisesti rohkeampi kuin yksikään piispainkokous. Saarnassa sanotaan varovasti ”elämässä on haasteita”, virressä sanotaan ”ah ahdistusta, vaivaa, hätää”. Siksi ihmiset laulavat mielellään. Se on ainoa kohta jossa saa olla rehellinen.
Kanttori on tässä tragedian sivuroolissa. Kun teologia ohenee, estetiikasta tulee uusi oppi. Onko ääni oikein, onko valot oikein, onko striimi oikein. Kanttori joutuu pelastamaan huonon liturgian kauniilla soinnulla, ja saa siitä absoluuttisen vallan ja absoluuttisen syyllisyyden.
Ja sitten viimeinen pari. Suntio ja lapio. Kirkko on puhunut itsensä tyhjäksi. Se on tuottanut niin paljon sanoja – strategioita, visioita, hartauksia, postauksia – että sanat eivät enää paina mitään. Siksi luotettavaksi koetaan enää se, mikä painaa.
Suntio on ainoa joka on ollut paikalla ennen muita. Hän on sytyttänyt kynttilän joka oikeasti palaa ja huomannut että mikrofonista loppui patteri. Hänen työnsä ei tarvitse tulkintaa. Lapio vielä vähemmän. Kuoppa on 2,2 metriä, maa on roudassa, jaksa kaivaa. Se ei lupaa ylösnousemusta ennen kuin työ on tehty.
Uuden Suomen blogipalvelussa bloggaajat julkaisevat tekstinsä itse ja niissä esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien omia.
Kommentit (2)
Kommentoi
Sinun täytyy kirjautua sisään, jotta voit kommentoida.Uutiset/Nostot
Kappas vain, ilmeisesti oma kirjoitukseni toimi ärsykkeenä tähän kirjoitukseen. Se on ihan mielenkiintoinen ja hauskasti, ehkä jopa vähän hirtehisestikin kirjoitettu teksti.
Taidat olla arkkihautauksen kannattaja, kun puhut tuosta kuopasta ja lapiosta, sillä nykyäänhän useampi henkilö tuhkataan. No, uurnakin voidaan haudata, ei siinä mitään.
Sanon vielä vähän tuosta kanttorikysymyksestä. Asia, mikä minua itseäni aikoinaan tavattomasti ärsytti, on se, että virsiä säestetään uruilla aivan liian kovaa. Se on aivan liian massiivista. Olen itse enemmänkin sellaisen säestyksen kannalla, jota kuulee katolisessa kirkossa. Urut ovat alisteisia ihmisäänelle. Näin minä ainakin olen sen asian tulkinnut.
Ilmoita asiaton viesti
Kyllä vain tämä on kirjoituksesi innoittama analyysi. Tekoäly mielestäni soveltuu kirkkoon yhtä hyvin tai huonosti kuin mihin tahansa muuallekin.
Lähinnä tutkin nykykirkkoa oman tuntemukseni perusteella. Olen ehkä ulkokultainen siinä mielessä, että keskiaikaiset kirkot ja urkumusiikki puhuttelevat. Virsien laulaminen niin ikään. Miksei muukin laulaminen. Ainakin Kauneimmat joululaulut keräävät kirkkoon paljon ihmisiä. Olen jopa osallistunut muutaman kerran.
Olet oikeassa siinä, että urut tahtovat peittää laulamisen, mutta ongelma lienee lähinnä tekninen. Mutta myös se, etteivät ihmiset uskalla laulaa kapasiteetillaan. Kenties juuri siitä syystä, että pelkäävät kanttorin kaikkitietävää katsetta. Lienee tämäkin omantunnon kysymys.
Ilmoita asiaton viesti