Haluatko papiksi? Agricolan perikunta vol. 14.

Matkailu avartaa ja joskus sotaretkikin voi olla siihen verrattavaa toimintaa. Toisen maailmansodan jälkeen suomalaisilla oli paljon muisteltavaa ja miehet kertoivat. Huumoriakin harjoitettiin ja siinä kunnostautuivat tietenkin myös papit omalla tavallaan. Paljon jäi toki kertomatta ja asioita käsittelemättä ja se jätti jälkensä monen perheen arkeen. Suomen kirkon papit osallistuivat sotiin rintamamiesten mukana ja tietyssä mielessä kirkko eli sodan jälkeen ehkä parasta aikaansa mitä koskaan. Kohta siitä on jo kauan ettei kukaan osaa enää haikaillakaan tuota kulta-aikaa. 

Yksi juttu mitä papit kertoivat toisilleen sodan jälkeen noina ”hyvinä aikoina” oli varsin hirtehinen. Se voidaan kertoa nykysuomalaiselle parhaiten seuraavin sanakäänteinen: ”Eräs sotilaspappi tapasi jossain Itä-Karjalan mailla ortodoksipapin ja he ryhtyivät tarinoimaan. Mukavia juteltiin ja jossain vaiheessa ortodoksipappi kysyi lännestä päin tulleelta kollegaltaan kuinka kauan pitää lukea että pääsee papiksi. Tähän vastasi luterilainen pappimme että viisi vuotta minä olen opiskellut. Ortodoksi-veli oli kovin hämmästyneen oloinen ja puisteli päätään. Rohkeni sitten sanomaan: ”Kova pää, kova pää.” Miult men kaks viikkoo!”

Ennen kuin jatkamme toteamme kuitenkin yhden vanhan asian viisauden joka kuuluu: Ei niin paljon pilaa ettei totta toinen puoli! Ja sitten jatketaan.  Suomessa tuli taannoin ilmi ns. valelääkäritapaus. Oikeus tutki asiaa seurauk-sia tuli. Valelääkäreitä on nähty maailman sivu ja ilmiö on tuttu monessa muussakin ammattikunnassa. Eikä siinä mitään ja sen kummempia, jotkut ovat harjoittaneet lääkärin työtä meillä ja maailmalla, tehneet jopa vaativia leikkauksia ilman muodollista pätevyyttä ja vieläpä menestyksekkäästi. Väite-täänpä jopa että sama henkilö on toiminut joskus valelääkärinä, valelentokap-teenina ja valetiesminämillaisena.  

Lääkärin ammatti on ammatti jossa korostuu erityisen paljon se, että asioita on opiskeltava koko elämän ajan ja vanhat ja kokeneet lääkärit ovatkin sitten parhaassa mahdollisessa tapauksessa nähneet kaiken mahdollisen. Voisi tietysti sanoa että työ tekijäänsä opettaa jos opettaa. Akateeminen arvo on meidän yhteiskunnassamme laatutae monesta asiasta, tai ainakin sen pitäisi olla. Lääkäri tekee työtä tiukan valvonnan alaisena ja virheitä hänelle toki sallitaan. Kuolemaan johtanut hoitovirhe ei vie välttämättä lääkärinoikeuksia, mutta vaikkapa niin sanottu hörhöily  rajatiedon alalla kyllä johtaa tilan-teeseen jossa katsotaan että lääkäri on menettänyt mahdollisuutensa toimia uskottavasti työssään. Ehkä tuollaisessa tilanteessa mietitään myös normaa-liuden rajoja ja kyseisen tapauksen mielentilaa muutenkin. Lääkärin oikeuk-sien menettäminen on kovin harvinaista ja velvollisuudentunto on porukalla hyvin tiukka. Tuossa joukkokunnassa yleensä valvotaan. Valvotaan nimen-omaan ihmisten terveyden vuoksi, ja valvotaan myös että samaisen joukko-kunnan maine pysyy hyvänä ja tahrattomana.  

Entäpäs sitten jos mietimme asiaa kirkon näkökulmasta. Onkohan olemassa niin sanottua valepappia, ja jos on niin millainen hän olisi ja miten hän toimisi? Meillä on perinteessäämme puhuttu joskus ns. leipäpapeista joten asia ei ole niin vieras kuin luulemme. Ja itse Lutherilta löytyy asiaan myös helposti liitettävä kanta, lausuma, oli se sitten hänen itsensä sanoma tai jonkun muun.  

Tietyssä perinteessämme, ja näitä perinteitähän on kirkossamme monta, jumaluusopin harjoittamista ja lukeneisuutta on tietyllä tavalla aina halveerattu. Nuorempia jumaluusopin opiskelijoita on kehotettu lukemaan opinnot nopeasti ja sitten myös nopeasti unohtamaan kaikki opiskeltu. Sitten ollaan vain töissä pappina. Täyttäisiköhän tällainen helposti valepapin tuntomerkit? Tietyllä tavalla se täyttää ja meidän kirjakielemme isä Mikael Agricola puhui jo omana aikanaan siitä kuinka papin tehtävä se on stuudeerata ja rukoilla. 

Itse Martti Lutherin erään varsin vavahduttavan ajatuksenjuoksun mukaan valepappi voi olla keskuudessamme, saarnata Jumalan sanaa ja jopa jakaa ehtoollista. Sillä ei Martin mukaan ole mitään merkitystä onko papin asussa itse pääperkele kunhan vain saarnataan sanaa, ja ehtoollinen on oikea ja pätevä vaikka Antikristus sen jakaisi. Kirkon edustajat voivat aluksi hämmästellä asiaa mutta Lutherinkin ajatuksen valossa pikakoulutettu pappi voi hoitaa työn välttävällä tavalla. Jos kerran vihreää valoa tulee tavallaan itseltä Lutheriltakin niin lisäksi voi etsiä myös muita perusteluja ja niitähän toki löytyy. Lutherin tueksi voidaan löytää ainakin neljä toimivaa perustelua:

I Jos teologiset opinnot lopulta kyynistävät ja tappavat monelta kaiken uskon niin kaiken voisi aloittaa aivan toisesta päästä. Otetaanpa mukaan vanha intialaisten eurooppalaisille kertoma viisauden kaava vähän toisesta yhteydestä. Teologisissa opinnoissa on kyse siitä että laitetaan kuuma keitto kylmälle liedelle ja kun liesi ei lämmitä niin keittokin jäähtyy. Kun taas kylmä keitto tai pelkät keiton ainekset laitetaan kuumalle liedelle niin homma sujuu paljon paremmin. Intialaiset puhuivat alun perin tavasta jolla avioliitto solmitaan heidän kulttuureissaan.

II Vanhaa periaatetta ”työ tekijäänsä opettaa” kannattaa testata. Lääkärin kylmiltään työnsä aloitteleva henkilö voi aiheuttaa potilaan kuoleman. Kiinan historia tuntee käsitteen ”paljasjalkalääkäri.” Lääkärin työn saattoi periaat-teessa aloittaa heiluttamalla Maon punaista kirjaa ja vannoa puhemiehen nimeen. Homma kyllä hoituisi maalaisjärjellä ja uskomalla ideologian kaikkialle ennättävään ja innostavaan voimaan. Vanhat ja kokeneet lääkärit laitettiin vaikkapa tyhjentämään käymälöitä. Pikakoulutettu pappi tarvitsee kyllä valvontaa siinä missä nuori lääkärikin eli ongelmia tulee varmasti jonkin verran.

III Ortodoksipapin väitettä pitää testata ihan pelkästään ekumeenisten syidenkin vuoksi. Ortodoksipapit saavat asinakin Suomessa perusteelisen koulutuksen, mutta kovapäisyyttä voi aina toki testata.

IV Asiasta saadaan kunnon show ja kiinnostus kirkkoon voi herätä uudella tavalla. Moralistit varmasti repivät virsikirjojaan ja pyhäkamppeitaan mutta ehkä lopulta saldo jäisi positiivisen puolelle.

Ja mikäpä se show sitten olisi? Maailmahan on täynnä eri tavoilla toteutettuja tv-ohjelmia ja nyt olisi mahdollista luoda aivan oma formaattinsa jolla kirkko voisi jopa hankkia kaivattuja lisätuloja myymällä lisenssejä ympäri maailmaa kristillisiin kirkkoihin ja ehkä jopa toisten uskontojen pariinkin. Formaatin nimi olisi yksinkertaisen selvästi ”Haluatko papiksi?” Kirkkolaki vaatisi tietysti muutoksen jos kilpailun voittaja todellakin vihittäisiin papiksi mutta kaikki on mahdollista ja oletetaan että tähän päädyttäisiin. 

Formaatti totutettaisiin kymmenen jakson sarjana ja ennalta käsin olisi valittuna 7 osallistujaa. Osallistujat eivät saisi olla teologian opiskelijoita. Alaikäraja osallistumiselle olisi 21 vuotta. Olisi hyvä jos kilpailijoiden joukossa olisi edustajia kaikista ikäryhmistä ja tietenkin kaikista mahdollisista sukupuolista. Luonnollisesti syyskausi olisi otollinen aika ja ohjelman lähetyspäivä tietenkin sunnuntai. Viimeisessä jaksossa olisi mukana enää kaksi kilpailijaa joista voittaja voitaisiin vihkiä papiksi. Jaksoissa olisi eräänlaisena juonena vaikeutuva sarja erilaisia tehtäviä. Kokonaisuutta lähestyttäisiin monipuolisesti ja paketissa painotettaisiin niin tietopuolista osaamista kuin käytännöllistä toteutustakin. 

Aivan aluksi voisivat kokelaat saada pidettävksi ex tempore-puheen vaikkapa yksittäisestä raamatunlauseesta ja lopppujaksossa olisi suuri saarnataistelu kahden viimeisen kilpailijan kesken. Ainakin yhden jakson voisi rakentaa vaikkapa perinteisen paneelikeskustelun muotoon. Välillä mitattaisiin laulutaitoa ja papille hyvin tarpeellisia näyttelijänkykyjä. Yksi varmasti mielenkiintoinen jakson voitaisiin rakentaa aivan hyvin valheenpaljastus-kokeen pohjalle. Pappiskokelaat joutuisivat myös pitämään julkista oppimis-päiväkirjaa blogin muodossa. Loppujen lopuksi mahdollisia vaihtoehtoja jaksojen toteutukseen olisi monia. Katsojat voisi sitouttaa paremmin mukaan järjestämällä neuvoa-antavia tai muuten vain mielenkiintoa ja jännitystä lisääviä äänestyksiä reaaliajassa jotka eivät kuitenkaan sitoisi tuomaristoa. 

Ohjelman toteuttajiksi tarvittaisiin luonnollisesti muutama pappi ja tietenkin yksi piispa. Varmasti yliopistomaailmastakin löytyisi halukkaita henkilöitä toteuttamaan ja myös kehittämään formaattia. Pääkaupunkiseudulta löytyy aina mediaseksikkäitä pappeja ja itse Helsingin nykyinen piispa Teemu Laajasalo olisi itseoikeutettu henkilö ensimmäisen tuotatokauden aikana. Formaatin toteuttajiin pitäisi kyllä saada mukaan myös vanhoja suomalaisia edustava ”tietäjähahmo.” Ehkäpä useamman tuotantokauden toteutuessa toteuttajavastuu siirtyisi aina uuteen hiippakuntaan. Suomen pappisliitolla on tapana valita vuoden pappi mutta nyt saataisiin jopa kaikkia suomalaisia kiinnostava ”todellinen vuoden pappi.” 

Hankkeen hyötyjä ja haittoja pitää myös arvioida. Mitäänhän ei saa jos ei ole kokeilunhaluinen ja ennakkoluuloton. Kuka tietää vaikka hanke lopulta olisi Suomen kirkon suuri menestystarina. Vastustusta ja nurinaa varmasti tulisi ja paljonkin. Mutta seniorikansalaiset olisivat varmasti innoissaan. Vanhan ajan kaikki seurakunnan tilaisuudet nuohoava karjalais-mummokin sanoisi taatusti Vironperän isännän puheenpartta tapaillen ”Tää on hyvä ohojelma, täst mie tykkään” töllöttimensä äärellä. Hän luki nuorempana salaa HYMY-lehteä kuten moni muukin aikalaisensa ja on totisesti kaivannut kirkon meininkiin räväkkyyttä.

Jos pappeus riisutaan mystisestä kuorrutuksestaan ja nähdään pelkkänä mekaanisena roolina, hyvä näyttelijä hoitaa viran opitulla ammattitaidolla paljon luterilaista kuivaa päätä paremmin. Kirkkokäsikirja on valmis partituuri ja liturgia tarkkaan blokattu koreografia, jossa jokainen askeleen paikka alttarilla ja jokainen kädennosto on ennalta määrätty. Syvää teologiaa ei arjen pyörittämisessä tarvita; riittää, kun takahuoneessa istuu terävä ja kylmäpäinen neuvonantaja, joka briiffaa näyttelijän ennen hautajaiskeskusteluja, kokouksia ja palavereja. Ammattilainen omaksuu jargonin hetkessä, katsoo ihmisiä juuri oikealla tavalla silmiin ja itkee tarvittaessa uskottavasti. Hän tuo kylmät ainekset omalla ilmaisullaan kuumalle liedelle, ja yleisö – piispoista aina eturivin karjalais-mummoihin – huokaisee ihastuksesta, koska neurotyypillinen sosiaalinen teatteri rullaa näyttämöllä virheettömästi.

Tämä kylmä analyysi kuitenkin asettaa kirkon vaarallisen peilin eteen. Jos pappeuteen ja hengellisyyteen riittävät pelkät hyvät näyttelijänkykyjä mittaavat testit ja ulkoisen käsikirjoituksen suoritusvarmuus, valepappeus ei ole vain mahdollista, vaan se on pelottavan helppoa. Ja ehkä tällaisia ohuen teologian valepappeja on aina ollutkin. Silloin koko instituutio on pelkkää maskaamista ja tyhjää julkisivua. Kun kirkko on muuttunut viihdyttäväksi formaatiksi, se hukkaa sen ainoan radikaalin suoruuden ja maskaamattoman, kiusallisen rehellisyyden, josta kristinusko kerran alkoi. Mutta kunhan  kirkko tämän sokeutensa huomaa, voi sunnuntai-illan parhaaseen katseluaikaan hyvällä omallatunnolla kysyä, kuka vetää roolinsa parhaiten ja kuka lopulta vihitään virkaan. Ottakaa tai jättäkää, show on valmis alkamaan. Formaatti on suoraan käytettävissä, mutta copyrightin alainen.

Kirjoituksen soundtrack: Monty Python – ”Always Look on the Bright Side of Life” (Elokuvasta Brianin elämä, 1979)

Kun kirkollinen hallintorakenne muutetaan virallisesti kymmenjaksoiseksi reality-tv-formaatiksi ja piispa Laajasalo asettuu tuomaristoon, mahtipontiset ja vakavat sävellykset joutavat romukoppaan. Tähän moralistien pyhäkamppeiden repimiseen ja reaaliaikaisten katsojaäänestysten hulluuteen sopii taustalle vain historian yhden parhaimman uskontosatiirin loppulaulu. Se muistuttaa viheltäen ja iloisesti siitä, että jos koko touhu on loppujen lopuksi pelkkää näyttelijäntyötä ja ohuen teologian teatteria, niin ei muuta kuin leuka rintaan ja copyrightit kuntoon. Show on valmis alkamaan, ja aina voi katsoa asioiden valoisaa puolta! Siispä ”Always Look on the Bright Side of Life”.

Tämän kirjoituksen artikkelikuva on tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.

Kirjoitussarjan Agricolan perikunta aikaisemmat osat:

Osa 12. Kuinka minusta tuli naispappeuden vastustaja.

Osa 11. Kuin DDR:n perustuslaista. Kirkollinen jargon.

Osa 10. Nuorten miesten uusoikeistolaisuus ja Suomen kirkko. 

Osa 9. Konservatiivien vastaisku. Kahdet rattaat ja kärsivällisyys.

Osa 8. Taiteiden yö arkkipiispan talossa.

Osa 7. Kari Mäkinen. Sattumakorpraali.

Osa 6. Ilkka Kantola. Windsorin herttua.

Osa 5. Pyhästä Henrikistä uuteen dynastiaan.

Osa 4. Kuinka tuleva arkkipiispan vaali käydään.

Osa 3. Brittien vanha sabotaasiase tuotiin Suomen kirkon piispanvaaleihin.

Osa 2. Vuoden 2030 arkkipiispanvaalin askelmerkit.

Osa 1. Jukka Paarman testamentti