Puheenvuoro-blogit
Nuorten miesten uusoikeistolaisuus ja Suomen kirkko.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon johdossa ja sen viestintätoimistoissa vallitsee parhaillaan hiljainen kauhu. Nyt on paljastanut jotain sellaista, mitä brändityöryhmät eivät kyenneet ennustamaan. Siinä missä nuoret naiset siirtyvät vapaaseen ateismiin ja uususkonnollisuuteen, alle 30-vuotiaiden miesten keskuudessa usko kristinuskon Jumalaan on kääntynyt nousuun.
Tuoreimmat nelivuotiskertomukset (Kirkko epävarmuuksien ajassa) ja katsaukset osoittavat eroja sukupuolten välillä kokea uskonnollisuus. Itä-Suomen yliopiston tutkijoiden havaitsema muutos ei kuitenkaan tapahdu vanhan herätyskristillisyyden muodossa. Tuntuu siltä – tämä ei tietenkään ole Joensuun parametrinpyörittäjien virallinen johtopäätös – että kirkolliseen kenttään on marssimassa amerikkalaisen, sosiaalisen median algoritmien marinoiman ja pitkälti masinoiman uusoikeistolaisuuden riemuvoitto.
Tämä ilmiö on oppikirjaesimerkki järjestelmän itsensä tuottamasta tyhjiöstä. Kun kirkko muovasi itsestään pehmeän ja notkean modernin hyvinvointiviraston – jossa saarnat muuttuivat vailla lakia ja evankeliumia oleviksi kilteiksi puheiksi – se karsi itsestään kaiken yhteyden elämän raakaan todellisuuteen, kurinalaisuuden ja eksistentiaalisen painon. Seuraus on selvä ja se on nähty monessa muussakin yhteydessä: radikalisoituminen alkaa sieltä, mistä selkeys on poistettu.
——————————————————————————————————————
Ekskurssi: Notkea moderni ja kirkon tyhjiö
Puolalaissosiologi Zygmunt Bauman kuvasi nyky-yhteiskuntaa käsitteellä notkea moderni (liquid modernity). Siinä missä vanha, ”kiinteä” moderni rakentui pysyville instituutioille, selkeille auktoriteeteille ja yhteisille suurille kertomuksille, notkeassa modernissa kaikki vakiintuneet muodot sulavat. Kaikesta tulee nestemäistä, joustavaa, virtaavaa ja jatkuvassa muutoksessa olevaa. Mikään ei saa olla lopullista tai sitovaa.
Suomen evankelis-luterilainen kirkko teki Mäkisen kaudelta alkaen tietoisen strategisen valinnan: se päätti mukautua tähän notkeaan moderniin. Säilyttääkseen paikkansa yhteiskunnassa kirkko riisui itsestään kiinteät, kulmikkaat ja liian ehdottomat käsitykset. Se muuttui notkeaksi hyvinvointivirastoksi, jonka kieli muotoiltiin pehmeäksi, inklusiiviseksi ja ketään loukkaamattomaksi viestintäpuheeksi. Kirkko lakkasi olemasta ehdoton totuuden yhteisö ja muuttui joustavaksi palveluorganisaatioksi.
Tässä mukautumisessa piilee kuitenkin notkean modernin suurin paradoksi: notkeus synnyttää ennen pitkää eksistentiaalisen pahoinvoinnin ja turvattomuuden tunteen. Kun mikään ei ole pysyvää, ihminen alkaa janota kiintopisteitä. Kun kirkko tarjoaa nuorille miehille vain notkeaa modernia kiltteyttä ja prosessikaavioita, se tarjoaa heille tyhjää ilmaa. Koska globaali verkko ja sen algoritmit puolestaan tarjoavat hyperkiinteitä, ehdottomia ja patriarkaalisia alakulttuureja, nuoret miehet hakevat ankkurinsa sieltä. Kirkko yritti pelastautua mukautumalla ajan ilmapiiriin, mutta huomaakin nyt, että uusi sukupolvi vaatii siltä kovaa peruskalliota – ja pitää kirkon nykyistä notkeutta pelkkänä heikkoutena ja petoksena.
——————————————————————————————————————
Nuoret miehet etsivät kristinuskosta kovaa vastavoimaa sirpaleiselle ja pehmeälle nykymaailmalle. He eivät halua osallistua seurakuntahallinnon sisäänpäin lämpiävään työskentelyyn. He hakevat sosiaalisen median kautta amerikkalaista, estetiikaltaan patriarkaalista ja luonteeltaan taistelevaa uskonnollisuutta, joka jakaa maailman ehdottomiin ystäviin ja vihollisiin. Tässä piilee se yhteiskunnallisesti vaarallinen tekijä, joka voi radikalisoida paitsi kirkon päätöksenteon, myös laajemman poliittisen kulttuurin.
Kun nämä nuoret miehet kasvavat aikuisiksi ja ottavat paikkansa kirkolliskokouksen Valhallassa, he eivät tule neuvottelemaan prosesseista, vaan vaatimaan perinteisten käsitysten palauttamista. He tuovat mukanaan Atlantin takaisen polarisaation, jossa uskonto on aseistettu identiteettipolitiikan välineeksi. Kirkko on pelannut itsensä pussiin: se yritti vuosikymmeniä miellyttää urbaaneja liberaaleja, mutta saakin nyt jäsenikseen kiihkeitä konservatiiveja, jotka pitävät kirkon nykyistä johtoa pelkkinä pettureina.
Tämä on uudenlainen, kylmä Götterdämmerung, jumalten hämärä, globaalissa verkossa, jossa algoritmit ruokkivat ehdottomuutta. Kun notkea moderni kohtaa tämän amerikkalaisen reaktion, tuloksena ei ole sopuisa herätys, vaan instituutioiden repeäminen. Kirkko, joka luuli pelastuvansa olemalla kiltti, huomaa olevansa näyttämö sille kaikkein rajuimmalle radikalisoitumiselle.
Kirjoituksen soundtrack: Leevi and the Leavings – Kyllikki
Tämän luvun taustalle asettuu suomalaisen melankolian klassikko. Kappaleen kaihoisa tarina kuvaa kirkon nykyistä epätoivoa: laitos on itse kuin se hylätty mies, joka jää yksin kaipaamaan jotakin, mitä se ei pehmeydessään pystynyt tarjoamaan. Tarinan Kyllikki edustaa sitä kadotettua nuorten miesten sukupolvea, joka kyllästyi kirkon sovinnaisuuteen ja lähti etsimään vetävämpää, kovempaa todellisuutta.
He löysivät sen perinteisestä uskosta, jossa puhutaan vielä suoraan synnistä ja armosta. He eivät jääneet rippikoulussa opetettuun liirumlaarum-uskonnollisuuden ja arkisten raamistuntien maailmaan, vaan lähtivät etsimään ja syventymään pyhään kirjaan huomattavasti syvällisemmin. Annetaapas Kyllikin soida ja melankolisoida.
Tämän kirjoituksen ymmärtämisen kannalta on tärkeää lukea fiktio: ”Taiteiden yö arkkipiispan palatsissa. Agricolan perikunta. vol 8.”
Julkaisun kuva tehty tekoälyn avulla. Sovellus Picsart.
Kirjoitussarjan Agricolan perikunta aikaisemmat osat:
Osa 9. Konservatiivien vastaisku. Kahdet rattaat ja kärsivällisyys.
Osa 8. Taiteiden yö arkkipiispan talossa.
Osa 7. Kari Mäkinen. Sattumakorpraali.
Osa 6. Ilkka Kantola. Windsorin herttua.
Osa 5. Pyhästä Henrikistä uuteen dynastiaan.
Osa 4. Kuinka tuleva arkkipiispan vaali käydään.
Osa 3. Brittien vanha sabotaasiase tuotiin Suomen kirkon piispanvaaleihin.
Osa 2. Vuoden 2030 arkkipiispanvaalin askelmerkit.
Osa 1. Jukka Paarman testamentti
Uuden Suomen blogipalvelussa bloggaajat julkaisevat tekstinsä itse ja niissä esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien omia.
Ihmisyyden on noustava keskiöön, ei sepitelmiä siitä.
Ilmoita asiaton viesti
En ole täysin varma, mitä sepitelmillä tarkoitat, mutta olet sinänsä asian ytimessä: juuri se aito inhimillisyys ja elämän raaka todellisuus kirkolta onkin kadonnut niiden virastomaisten prosessikaavioiden ja soveliaiden puheiden alle.
Tämän kirjoituksen tarkoituksena oli kuvata sosiologista ja kirkkopoliittista todellisuutta sellaisena kuin se tilastojen valossa näyttäytyy.
Nuorten miesten hakeutuminen perinteisen opin pariin on reaktio juuri siihen, että he kokevat kirkon nykyisen kielen etääntyneeksi ja tyhjäksi – kenties juuri sellaisiksi ”sepitelmiksi”, joista puuttuu eksistentiaalinen paino, synti ja armo. Kun kirkko kadottaa oman peruskallionsa, ihminen hakee selkeyttä ja inhimillistä kiintopistettä muualta.
Ilmoita asiaton viesti
Suomessa ei kuitenkaan esiinny amerikkalaisen evankelisen oikeiston parantajasaarnaajia, jotka eivät oikeasti osaa aiheuttaa minkään sortin tai kylän ihmetekoja mutta jotka keräävät huomattavasti rahaa hädänalaisilta ihmisiltä. Toivottavasti näitä ei tulekaan, koska Suomessa on vielä toistaiseksi toimiva julkinen terveydenhuolto ja kohtuullinen koulutus. Edellytykset amerikkalaisen patriarkaalisen ja taistelevan uskonnollisuuden leviämiselle Suomessa eivät ole samat kuin Yhdysvalloissa, vaikka vahingollinen sosiaalinen media olisi sama.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos Ilari kommentista.
En tiedä, miten paljon ymmärrät sosiaalista mediaa ja sen vaikutusta sekä sitä, miten sen algoritmit toimivat.
Mainitsemasi kaltaisia amerikkalaisia parantajasaarnaajia tänne tuskin tuleekaan, mutta netti on jo nyt täynnä organisoitua, algoritmien ohjaamaa vaikuttamista. Se toimii ja se näkyy jo.
Kyse on siitä, että kun kirkkoon syntyy strateginen tyhjiö, se täyttyy väistämättä jostakin. Ennen vanhaan puhuttiin aivopesusta, nykyään algoritmien kautta vaikuttamisesta. Listoille ilmestyy uusia ehdokkaita, ja Suomen kirkolliskokoukseen valitaan jo varmasti tänä syksynä henkilöitä, jotka ovat altistuneet tällaiselle vaikuttamiselle.
Nämä vaalit tuovat vasta esiin pienen ennakkonäytön siitä, mitä seuraavat kirkolliset vaalit voivat olla. Sekin päivä voi vielä koittaa, että kirkolliskokouksessa konservatiiveilla on niin suuri enemmistö, että se voi johtaa nykyolosta katsottuna hyvin radikaaleihin päätöksiin ja vaikutuksiin.
Tähdennetään vielä, että kun kirjoitan tätä ”Agricolan perikunta” -sarjaa, katson asioita puhtaasti neutraalina tarkkailijana. Toimintaani voidaankin ehkä verrata henkilöön, joka tekee strategista analyysiä jostain kohteesta – ei välttämättä vihollisesta, vaan se mitä esitän, on vain analyysien, pohdintojen ja simulaatioiden tulosta. Kirjoitan vain siitä, miltä tilanne minun mielestäni näyttää, ja se on vain yksi objektiivinen käsitys asioista.
Vaikka esitän hyvinkin kriittisiä lausumia Suomen kirkosta, teen sen puhtaasti analyyttisessä mielessä. Jos kehumisen aihetta on, tulen varmasti esittämään kehujakin. Tämä oli vasta kymmenes kirjoitus tässä kaavaillussa 70 osan sarjassa.
Ilmoita asiaton viesti
Nämä konservatiiviset uusoikeistolaiset nuoret miehet eivät kuitenkaan ole toistaiseksi löytäneet ev. lut. kirkosta hengellistä kotiaan, vaan erilaiset vapaat suunnat ja uudet yhteisöt ovat se juttu.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos Juha kommentista.
Tässä tullaankin juuri siihen peliteoriaan ja ”kaksilla rattailla ajamiseen”, jota edellisessä kirjoituksessani kuvasin.Vaikka nämä henkilöt hakisivat hengellisen kotinsa vapaista suunnista, mikään ei estä heitä säilyttämästä emokirkon jäsenyyttä, mobilisoitumasta kurinalaisesti vaaleissa ja alkamasta vaikuttaa kirkon sisäisissä rakenteissa.
Katolisessa maailmassa tai monissa muissa yhteisöissä tällainen ei olisi mahdollista, mutta Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei voi erottaa ketään jäsenyydestä. Kirkko voi erottaa papin virastaan, mutta sillä ei ole minkäänlaista kontrolli- tai rangaistusvaltaa jäseniään kohtaan.
He voivat siis vapaasti järjestäytyä, ja strateginen tyhjiö täyttyy nopeasti. Pahimmillaan tässä voi käydä niin kuin Timo Soinille kävi aikoinaan Perussuomalaisissa – että uudet tulijat ottavat koneiston haltuunsa ja ampuvat puolueen alta.
Ilmoita asiaton viesti
”Vaikka nämä henkilöt hakisivat hengellisen kotinsa vapaista suunnista, mikään ei estä heitä säilyttämästä emokirkon jäsenyyttä, mobilisoitumasta kurinalaisesti vaaleissa ja alkamasta vaikuttaa kirkon sisäisissä rakenteissa.”
Ei se noin mene. Evankelikaalisuudessa halveksitaan kirkkoa eikä sitä koeta tarpeelliseksi, joten siellä vietetty aika olisi pois oikeista seuroista. Erotaan kirkosta. Kerron omasta kokemuksesta.
Kirkkoa toki yritetään vallata ja vaikuttavin yritys olivat Alfa-kurssit eli miinoitetaan kirkko sisältä päin ”hengen uudistamisella”.
Markku Koivisto oli yksi näitä yrittäjiä ja Nokia Missioon hankittiinkin amerikkalaisia supersaarnaajia ja -julistajia. Aika sisäpiiriksi jäi, vaikka tuontiprofeetat lupasivat Nokia Mission menestyvän ja koko Suomi pelastettaisiin. Jos olisivat olleet oikeita profeettoja, olisivat kertoneet Koiviston rakennelman sortuvan yhdessä päivässä.
Moni näistä kiihkeistä nuorista miehistä kokee pahan mahalaskun. Ei montaa vuotta psyyke kestä jatkuvaa matalalentoa ja hikistä suorittamista. Toivon vain, ettei käy siinä vaiheessa kovin pahasti. Itse selvisin, mutta tipalla se näin jälkeen päin katsoen oli.
Ei kirkkoa mikään todellinen vaara uhkaa. Liityin itsekin takaisin. Sen vahvuus on juuri siinä, mistä sitä blogissa arvostellaan. Se on kallista näinä hulluina vuosina. Saada hengittää rauhassa.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos kommentista.
Esität asiat hieman turhan mustavalkoisesti ja varmoina totuuksina. Se, että kirjoitat ”ei se noin mene” oman historiallisen kokemuksesi pohjalta, sivuuttaa sen, miten tämä uusi sukupolvi asiat todellisuudessa kohtaa. Meillä on kuitenkin suomalainen koulutus ja tausta – emme me ole mitään amerikkalaisia, eikä tämä ilmiö ole mikään stereotyyppinen evankelikalismin toisinto tai uusi Nokia Missio.
Tämä ilmiö pitää ymmärtää sen fiktion ja vision pohjalta, jonka esitin tämän kirjoitussarjan osassa kahdeksan, jossa nämä kärkevät pamfletit lojuivat arkkipiispan pöydällä Taiteiden yönä. Ne oli kirjoitettu provosoivassa mielessä arvostelemaan kirkon tilaa. Se, että jotakin asiaa analysoi, ei välttämättä tarkoita, että kirjoittaja itse on sitä mieltä.
Esitän asiat puhtaasti teologisesta ja laajasta näkökulmasta – kyse on analyysien, pohdintojen ja simulaatioiden tuloksesta, joka tarjoaa vaihtoehtoja ja liikkumavaraa. Se on vain minun näkemykseni, hyvin objektiivinen näkemys. Jos asioita kertoo analyyttisesti, jättäen paljon vaihtoehtoja ja liikkumavaraa, suomalaisessa lähestymistavassa tehdään valitettavan usein liian suoraviivainen ja nopeasti johtopäätökseen yltävä tulkinta. Mitä tänään analysoit, se voi huomenna olla jo toisin.
Pohjavire nuorella on kuitenkin aika tavalla sama.Suomalaisia vaivaa valitettavasti tietynlainen yksioikoisuus, jolloin voitaisiin puhua jopa suomalaisesta fundamentalismista uusia ajatuksia ja asioita kohdatessa. Jos joku esittää jotain, se leimataan hyvin helposti hänen omaksi mielipiteekseen, vaikka kyse on vain ilmiön analysoinnista. Jos jotain asiaa analysoidaan monipolvisesti – kuten vaikkapa NASA analysoisi väitettä uudenlaisesta antipainovoimaan perustuvasta rakettimoottorista, jonka käyttöponteena olisi partikkelisyrjäytymisestä johtuva kitka – siinä on monelle tarttumapintaa, jolloin sama ajatus voidaan nähdä monella tavalla vääristeltynä. Minulla ei toki ole mitään salaista tietoa, jota olisin saanut ufomiehiltä tai muilta, vaikka tiedän, että sellainenkin väite alkaa kohta leviämään netissä. Varoitan tästä. Jäljet pelottavat – historiamme on täynnä tällaisia esimerkkejä yksisilmäisestä tulkitsemisesta, kun sen sijaan pitäisi pystyä näkemään moneus.
Yleensä ei pitäisi lähteä esittämään mitään liian varmasti.Kun globaalit algoritmit marinoivat tätä kehitystä, lopputuloksena on aivan uudenlainen suomalainen synteesi. Nämä nuoret miehet eivät ole mitään tämän artikkelin kuvan siistejä poikia – tuostahan tulee lähinnä mieleen myöhempien aikojen pyhien nuoret pojat. Eivätkä he muistuta niitä hyvin pukeutuvia pukupoikia, joita näkee katolisten jumalanpalvelusten kirkkokahveilla.
He ovat oma suomalainen versionsa tästä, joita ei voi kategorisoida tuolla tavalla menneisyyden leimoilla. Tästä pidän kiinni: tässä ei nähdä mitään evankelista uutta nuorten miesten tyyppiä. Oman havaintomateriaalini pohjalta voin sanoa – vaikka en ole enää ollut kirkon virassa varsin pitkään aikaan – että nämä kaverit eivät ole jättäneet kirkkoa. He ovat mukana omana joukkokuntanaan seurakuntien liepeillä ja nuorissa, ja heidän toiminnassaan voi olla jopa tietynlainen oma kauneutensa. He ovat kirkolleen uskollisia, vaikuttavat ja toimivat sen sisällä – ja siinä heidän voimansa tulee olemaan. Eivät he ole vielä järjestäytyneitä, mutta heistä on muodostumassa voima.
Ehkä näemme viitteitä nuorten miesten mobilisoitumisesta jo tämän syksyn kirkkoherran vaaleissa, jos kirkon analyytikot pystyvät ne havaitsemaan. Tulevaisuus ratkaistaan kuitenkin vasta seuraavissa vaaleissa. Kyse on siitä, että tämä konservatiivinen aines alkaa tislautumaan kirkon sisään. Tämän skenaarion näkeminen ei vaadi mitään rakettitiedettä – eihän rakettitiede itsessään ole edes monimutkainen asia. Se, että hankitaan varallisuutta, rakentaa raketteja ja resursseja, se vaatii resursseja ja hopa taloustiedettä. Kuka tahansa pystyy keksimään esittämäni skenaariot, jos osaa katsoa pintaa syvemmälle. Liian varmat ja lukitut mielipiteet kirkkopolitiikassa ovat monesti varma älyllinen kuolema, ja niiden esittäjä kohtaavat yleensä itse ne suurimmat pettymykset.
Ilmoita asiaton viesti
”Nämä nuoret miehet eivät ole mitään tämän artikkelin kuvan siistejä poikia – tuostahan tulee lähinnä mieleen myöhempien aikojen pyhien nuoret pojat.”
Se on aika pelottava kuva tulevaisuudesta.
Ilmoita asiaton viesti
Aika näyttää. Kiiros kommenteista. Huomenna uusi julkaisu tähän sarjaan!
Ilmoita asiaton viesti
Karistin kirkon jäsenyyden jaloistani Kari Mäkisen ja Irja Askolan piispa-aikoina. Katsoin, että kirkko on nyt niin kaukana minun arvoistani, ettei ole mitään syytä maksaa sinne veroja.
Eikä se ole niistä ajoista muuttunut. Kirkot eivät vielä ole kapakoita ja hevostalleja, mutta paikkoja, johon aivan hyvin joku voisi pystyttää tanssilattian ja drag -shown sateenkaarilippu saarnastuolin peittona.
Enpä ihmettele, että meno viehättää ultraliberaaleja nuoria naisia mutta kauhistuttaa nuoria miehiä, jotka etsivät itselleen vakaata suuntaa.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos Markku kommentista.
Olethan jo lukenut sarjan kaikki aikaisemmat osat?
En yhtään ihmettele, että olet tehnyt tuon ratkaisun – se voi omasta viitekehyksestäsi katsottuna olla hyvinkin perusteltu. Moni on varmasti kokenut kirkon linjan ottaman suunnan luopumisena ja jopa petturuutena.
Osuva huomio sinulta myös tuo, että meno viehättää ultraliberaaleja nuoria naisia, mutta kauhistuttaa nuoria miehiä, jotka etsivät itselleen vakaata suuntaa. Se tiivistää juuri sen sosiologisen kuilun, jota tässä kymmenennessä kirjoituksessani yritän kuvata.Tässä tilanteessa pitääkin vain kysyä: pystyykö kirkko jollain tavalla vielä vastaamaan tähän murtumaan? Jos se pystyy, niin millä tavalla – ja jos se ei pysty, mikä on tämän laitoksen lopputulos? En tiedä, mitä mieltä olet tästä itse?
Ilmoita asiaton viesti
Joo, olen lukenut. Hyvä vertaus tuo sattumakorppi – vertaus ja notkean modernin -käsite. Mitä ne muuta on kuin opportunismia? On hyvä olla joissakin käytännöllinen ja mukautua vallitseviin olosuhteisiin, mutta kirkko ja uskonto eivät ole mielestäni sellaisia, joissa on ”haisteltava tuulia”.
Tapasin taannoin miehen, joka oli seissyt sunnuntaipäivän valtatien varrella valmiina hyppäämään seuraavan rekan eteen. Jätti hyppäämättä ja meni tyhjään kirkkoon istumaan. Siellä hän koki niin syvän rauhan, että oli seuraavana päivänä miettimässä osallistumistaan suureen maraton juoksuun.
Tuskin hän olisi kokenut tuota, jos siellä olisi esitetty ”Lainahöyhenissä” musikaalia.
Itseni tuo tapahtuma sai ajattelemaan, mikä voi olla merkittävää silloin kun ihminen on heikoilla.
Ilmoita asiaton viesti
Itseni tuo tapahtuma sai ajattelemaan, mikä voi olla merkittävää silloin kun ihminen on heikoilla.
—————————————————–
Ensin syytät siitä, että nykykirkko on heikkojen (eli vähemmistöjen) puolella, sitten oletkin sitä mieltä, että kirkon pitääkin olla heikkojen puolella.
Ilmoita asiaton viesti
Et tietenkään ymmärrä taas mitään. Kirkko voi olla ihmiselle jotain muuta kuin kirkko organisaationa mäkisineen ja askoloineen.
Ilmoita asiaton viesti
Et tietenkään ymmärrä taas mitään.
——————————–
Kysymys oli siitä pitääkö kirkon olla heikkojen puolella.
Ilmoita asiaton viesti
Olisiko nykyisen kuvion selitys siinä, että?:
Naiset ”natiivimmin” mahdollisia elämään epävarmuudessa.
Miehet vaatisivat normaalia toiminnallista järjestystä johon liittyä, ja sitä vaikka kuinka kökkönä tai outona,… Jäljellejäädyistä tehdään se valinta. Äärimmillään itse tehden, marginaaliin usein päätyen.
Yritysmaailma on paljolti suurten, siinä kun tähän mahdollisuuksia.
Maailman käydessä tiiviimmäksi, mitenhän muuten se järjestys, kuin voimakkaimpien välineiden avulla ensin.
Mitä jälkikäteen, vaikea sanoa. Tästä voi olla empiiristä tietoa.
Mikäli tuntemukset blokkaa sopimatonta, tämänvaraisella jos mennään, valmiin oltava enemmän passelia.
Ilmoita asiaton viesti
Kirkon ovi käy ulospäin ja maallistuminen, uskonnottomuus ja jumaluskon hiipuminen etenee, joten on se hyvä, että edes rippikouluprosentista, poikien ja nuorten miesten uus-kiinnostuksesta ja mm. suvivirren säilymisestä kirkko voi vielä iloita.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos Seppo kommentista.
Sanelin tässä itse asiassa käytännössä katsoen yhden uuden kirjoituksen verran tekstiä tähän sarjaan, mutta kommenteissahan on hyvä syventää asioita. Olen suorastaan velvollinen vastaamaan sinulle ja kaikille muillekin juuri näin.
Kommenttisi heijastelee sellaista yleistä nollaantumisharhaa, jossa kuvitellaan menneisyydessä olleen jokin luterilainen ihannetila, jossa kansa oli sitoutunut oppiin ja ymmärsi sen hienoudet. Historiallinen tosiasia on se, että kirkkoon oli aikoinaan pakko kuulua aina 1920-luvun uskonnonvapauslakiin saakka.
Kun katsotaan suomalaista kirjallisuutta, kuvaus uskonnollisuudesta on kaukana ideaalista. Aleksis Kiven ”Seitsemässä veljeksessä” ja Samuli Paulaharjun ”Sompiossa” kuvataan sitä tuskallista katekismuksen ja Athanasiuksen uskontunnustuksen ulkoaoppimista, joka oli ehtona naimisiinmenolle. Ei se ollut mitään aitoa tai syvällistä uskonnollisuutta, vaan järjestelmän luomaa pakkoa.
Tämän virallisen kirkollisiuden rinnalla aina 1900-luvulle saakka eli vahva suomalainen kansanusko. Akateemikko Kustaa Vilkuna kirjoitti teoksessaan ”Vuotuinen ajantieto” varsin synkretistisen kuvauksen Suomen kansan elämästä ja heidän uskomuksistaan aina 1900-luvulle saakka. Sen niin sanotun kristillisen viitekehyksen taustalla elivät kuitenkin vielä vanhat kansanuskomusten tavat. Ja kaiken tämän kirjoitti Kustaa Vilkuna, yksi jo hyvässä vauhdissa olevan Suomi-projektin takuumiehistä, Kekkosen kaveri ja tunnustetusti viisas mies.
Kun Väinö Linnan ”Täällä Pohjantähden alla” -teoksen alussa Koskelan Jussi alkaa raivata suota ja upottaa maaperään rautaisen kirveenterän, kyseessä on ikivanha, aina roomalaiseen perinteeseen asti ulottuva rituaali. Ei sitä yksikään luterilainen pappi katekismuksesta opettanut, mutta niin vain vanhat uskomukset ja kirkon oppi menivät sujuvasti yksiin. Kirkon johto vain kuvitteli, että tässä ollaan niin luterilaista että huhhuh, hei ja halleluja.
Sama rippikouluharha jatkuu tänä päivänä. Kirkko iloitsee prosenteista, mutta jos menet kysymään nykyiseltä rippikoululaiselta, mitä tarkoittaa luterilaisuuden ydinkäsite ”sidottu ratkaisuvalta”, eihän siihen kukaan pysty vastaamaan. Ehkä koko maasta löytyy muutama valistunut nuori, joka haaveilee papin urasta – useimmiten ei yhtäkään.
Luterilaisuuden ymmärtäminen syvällisesti tarkoittaa nimittäin sen opillisen paradoksin kohtaamista, että ajatus itsessään on niin järjetön, että sen vuoksi on vain uskottava.Tämä kirjoitus oli vasta kymmenes osa tässä 70 osan sarjassa.
Tulevissa 60 osassa tulemme perkaamaan nämä opilliset paradoksit, rippikouluharhat ja hallinnolliset kulissit aivan pohjamutia myöten. Jos haluatte päästä selville siitä, mitä kirkon tilannehuoneissa ja piispojen päässä oikeasti liikkuu, kun he olettavat ihmisten uskovan asioihin joita he eivät edes ymmärrä, tulen esittämään siitä sellaisen sosiologisen, taloudellisen ja dogmaattisen simulaation, joka paljastaa organisaation tilasta poikkeuksellisen karmivan totuuden. Matka on vasta alussa.
Ilmoita asiaton viesti